Reviews and Comments

Tässä oli ihan hauskoja ja söpöjäkin otuksia.

Miksi luin tämän? Ai niin, tämä oli pisimpään lukujonossa lojuneiden joukossa. Eipä ole enää.

Vähän sekavan oloinen minun makuuni.

Voi jestas miten väsynyttä kuraa. Luulin saavani lukea hauskaa velopunk-henkistä seikkailua, mutta eihän tässä mitään sellaista ollut. Pääosan kirjasta vain ladeltiin stereotypioita saksalaisista, ja jos jotain äksöniä välillä olikin, se oli ihan tekemällä tehtyä typeröintiä.

Tämä oli jotenkin väsyttävä tarina. Siis sillä tavalla, että jouduin koko ajan pitämään taukoja, kun en vain jaksanut lukea. Myös Dahlin lastenkirjoille ominaiset jäyhät sukupuoliroolit korostuivat tässä jotenkin silmiinpistävän kovasti. En myöskään hirveästi innostunut loppuratkaisusta, jossa raha ja kuuluisuus hyvittivät kaikki aiemmat kärsimykset.

Mnäh, ei ihan minun makuuni.

Hupsuja detaljeja ja hupsu tarina.

Mahtavan ronskia kieltä. Ilahduttavaa lukea tämä näytelmä heti Kerjäläisromaanin jälkeen, kun näytelmässä kaikki olennainen on saatu mahtumaan niin pieniin puitteisiin ja harvoihin kohtauksiin. Eiväthän nämä tarinat toki yksi yhteen edes ole, mutta tässä ei tosiaan antauduttu turhiin jaarituksiin niin kuin romaanissa. Loppuratkaisu oli ehkä vähän yllättävä siksi, kun se tuntui jäävän hiukan vaille perusteluja, mutta ehkä sitä varten pitäisi lukea vähän tarkemmin.

Avausruno eskaloitui tosi vikkelään ja hulvattomasti ja loi vahvat puitteet teoksen loppuosan lukemiselle. Pääosin oivaltavia eikä huonoja, mutta välissä myös hieman tyhjäkäyntiä ja tunkkaisia asenteita.

Ihan perus novelleja. Antologian pointtina on esitellä ”kvääriyttä” eli homoja ja lesboja. Sinällään tämä on myös kiinnostava aikamatka parinkymmenen vuoden taakse, koska kvääriys nähdään tässä kuitenkin edelleen hyvin cissukupuolisena. Ns. kiintiöhomoista taisi tulla ilmiö vasta jokusen vuoden myöhemmin. Että sinällään niistä ajoista on jo päästy paljon eteenpäin.

Nokkeluudesta toiseen poukkoileva tavanomainen tarina huonosti kohdistuneesta rakastumisesta ohuelti eläinsaduksi verhottuna.

Djali! <3 Ihana pikku vuohi! Mutta muuten aika onneton kirja. Välissä on paljon historiallisia ja kaupunkimaantieteellisiä esseitä, jotka rikkovat kaunokirjallisen tyylin tosi pahasti ja ovat myös läpeensä anakronistisia. Pääjuoni on vastenmielinen ja henkilökuvaus juuri niin smoothia kuin 1800-luvun alun seikkailukirjalta voi odottaakin. Mutta Djali! <3

Niet echt verschrikkelijk en niet echt innovatieve als een verhaal, maar een beetje onaangenaam met zijn manier om merken en niet gewoon spullen te gebruiken.

Hautala on jälleen kirjoittanut tosi hyvin. Teksti etenee kuin itsestään ja saa lukemaan aina seuraavan katkelman ja taas seuraavan. Ja vaikka trypofobia on osa tarinaa, se ei onneksi tekstistä välity niin voimakkaasti, että tekisi lukemisesta epämiellyttävää. Suurimmat pirut ovat jälleen kerran ihmismielen syvimmissä sopukoissa, vai ovatko ne sittenkin suolähteessä, mene ja tiedä. Hautala myös hauskasti nirhaa omat maneerinsa: Kun kirja alkaa jälleen kerran mielisairaalan yöhoitajasta, asennoituu jo valmiiksi siihen, että noin sivun 200 kohdalla vieraillaan taas entisen psykiatrin kissankusenhajuisessa olohuoneessa. Mutta eihän siinä sitten niin käykään.

Kevyesti etenevä naivistinen tarina, johon on upotettu isojakin kysymyksiä. Lopussa tapahtumat etenevät jotenkin kiirehdityn oloisesti ja monet kysymykset jäävät hiukan häiritsevällä tavalla roikkumaan. Uusi-Seelanti välittyy tarinasta hienosti samalla tavalla utuisena paikkana kuin se minulle on monesta muustakin lähteestä välittynyt, joten tunnelmaan sujahti mukavasti.