Reviews and Comments

Statovcin kolmas romaani on taas kerrontateknisesti erinomainen, mutta sisällöllisesti kirja on sama mut eri kuin hänen aiemmat romaaninsa. On aina vähän mälsää, kun kirjailijan voi sijoittaa kategoriaan, jossa jo lukematta tietää, mitä tulee tapahtumaan. Okei, tässä oli ehkä sormenleveyden verran valoisampi loppu kuin aiemmissa, mutta jälleen kerrotaan miesten välisestä rakkaudesta oloissa, joissa asia on pidettävä salassa, ja jälleen kerran sota pilaa kaiken ja pakolaisuus vieraassa maassa jättää olon ontoksi. Toki sinällään vaihtelua näihin ihmissuhdedraamoihin sodan jaloissa tuo se, että nyt ei eletä toista maailmansotaa vaan Jugoslavian hajoamissotia vuosituhannen vaihteessa. Mutta kaipa minä mieluummin lukisin muutakin kuin sotatuskia ja kväärirakkautta ahdasmielisen yhteiskunnan puristuksessa.

Perkeissä tämä sopii kohtaan isän- tai äitienpäivälahjaksi mainostettu kirja.

Oikein mukavan Bataranam-henkinen tarina Nigerjoen suistoalueelta Lagosiin eri syistä karkaavista ihmisistä. On sotilaskarkuria, kapinallista, kapinallisten kidnappaamaa siviiliä ja perheväkivallan uhria. Suurkaupunki ottaa tulokkaat vastaan odotetun välinpitämättömästi, he löytävät paikkansa ja muodostavat epätodennäköisen perheen, joka asuu epätodennäköisessä kodissa. Kunnes sisään könyää entinen ministeri salkussaan kymmenen miljoonaa dollaria valtiolta kavallettuja rahoja...

Nyky-Nigerian särmikästä, raakaa ja absurdia elämää ihanan humoristisesti kuvaava kirja hiukan lerpahtaa siinä vaiheessa, kun osa tapahtumista siirtyy Lontooseen. Odottamattomuutta se ei silti poista, ja ymmärrän kyllä hyvin, että tällainen hirtehinen ote siirtomaamenneisyyteen ja -nykyisyyteen sopii kirjan kuvioon. Loppu tulee äkihkösti ja keskittyy jopa aluksi hiukan hassulta tuntuviin asioihin, mutta niin, edellä mainitun siirtomaa–emämaa-asetelman kannalta lopetuskin tuntuu perustellulta.

”I am content”, ovat kirjan viimeiset sanat. Ah, loppuihan se kitinä!

Een mashup van The Yellow Wallpaper en Pet Sematary. Heel macaber, maar zou zijn beter en intensiever geweest als een kortere verhaal. De taal was heel leuk en ritmisch rollend toch.

Demasiado difícil para mí.

Heräteostin kirjan, koska siinä on tosi kaunis kansi (pelkkä kuva ei tee oikeutta kannelle fyysisenä esineenä) ja koska kauhua nyt näköjään tulee itsekin kirjoitettua, niin ei aiheen teoreettiseen puoleen tutustumisesta haittaakaan luulisi olevan.

Jos nyt sitten sisältöä ajattelee oman kirjoittamisen kehittämisen välineenä, niin kovin syvälle tässä ei mennä. Suuri osa kirjasta käytetään filosofiseen termimäärittelyyn, ja kun ne on sitten käyty, onkin jo loppu lähellä. Kauhun keskeiset teemat tässä kyllä luetellaan, joten omaa tekstiään voi sen avulla ainakin summittaisesti sijoitella genren kartalle. Tuhdimpia eväitä saa kyllä etsiä tämän jälkeen jostain muualta.

Nouja, een beetje afgezaagd verhaal, met vele ergerlijke stereotypen.

Tulipa luettua — taas kerran. Mutta nytpä kyseessä oli jo taiton oikoluku. Uujea, kohta tää ilmestyy!

Ruotsalaista inhorealismia myyttisin fantasiaelementein. Sinällään ihan tykkäsin, kun kaikki tuntui niin ruotsalaiselta kuin olla voi, mutta paikoin lukeminen oli vähän raskasta.

Bertelsköldien sukusaaga saapuu päätökseensä. Tämä nide alkaa kenties koko sarjan parhaalla kertomuksella Vaasan prinsessa, veijaritarinalla, joka on tauotonta hirtehishuumorin tykitystä, kun antisankari toilailee itse kuninkaan suosioon. Sitä seuraavassa Vapaa-ajattelijassa Topelius iskee fantasiavaihteen isommalle ja esittelee meille alkemistin, joka valmistaa kultaa Turussa lähellä Aningaisten tullia. Päälle päästään vielä nauramaan teologien turhantärkeydelle. (Ettei vain olisi Mike Pohjola saanut tästä inspiraatiota romaaniinsa 1827?)

Mutta sitten Välskärin kertomukset alkavat kallistua kohti jumalista loppuaan, väärämieliset ymmärtävät vääryytensä ja turvaavat Jumalaan ja valtakunnassa ja Bertelsköldin suvussa on taas kaikki hyvin. Vahvasti alkanut nide taantuu kolmen tähden tasolle.

Vaan miten sille sormukselle lopulta kävi? Se jäi mielestäni ihan auki. Vai oliko sormuksen kohtalona se, että se nyt vain unohdettiin kun kaikki turvasivat Herraan, ja se siitä?

Joka tapauksessa Välskärin kertomukset ovat kokonaisuudessaan aivan erinomaisen eläväistä ja hauskaa luettavaa Ruotsin ja Suomen historiallisten tapahtumien ja paikkojen kulisseissa. Suosittelen!

Tämän niteen ensimmäinen puolisko on taas kaikenmoisia sotaseikkailuja, jotka ovat kirjan pitkästyttävintä antia. Toinen puolisko on sitten valtiopäiväjuonittelua ja henkilöiden yksityisseikkailuja ja siten kiinnostavampaa seurattavaa. Toisen puoliskon ensimmäinen tarina Erämaiden varjo sai lopetuksellaan liikuttumaan. Niteen lopetus on vähän töksähtävä, mikä johtunee siitä, että kertomusten neljäs jakso jatkuu vielä kolmannessa niteessä ja tarinan kaari tässä jäi vähän kesken. Mutta kyllä tässäkin aika veikeä lopetus oli. Kaiken kaikkiaan taas vauhdikkaasti ja pilke silmäkulmassa etenevää kiinnostavaa kerrontaa Suomen ja Ruotsin historiasta vuodesta 1700 vuoteen 1740.

Kirja alkoi oikein mainiosti, ja pidin erityisen paljon brittiläistä yhteiskuntajärjestystä, oikeuslaitosta ja talouselämää vastaan kohdistetusta hienovaraisesta mutta pistävästä kritiikistä ja kirjan sosiaalipoliittisesta agendasta. Paikoin kulki kylmät väreet, ja katupoika Jon kuolinkohtaus sai tipan linssiin. Mutta sitten kirjan viimeiset parisataa sivua painuivat jonnekin keskinkertaisuuksien maille, ja jossain määrin jo rupesi menemään yli tiettyjen avainhenkilöiden täydellinen oikeamielisyys, suoraselkäisyys ja hyväntahtoisuus. No, luku-urakan päätyttyä on hyvä keskittyä muistelemaan kirjan vetävimpiä osia.