Reviews and Comments

Antologiassa on oman novellini lisäksi neljä muuta novellia. Tässä lyhyet maininnat niistä (omastani en tohdi sanoa mitään). Kussakin on tavalla tai toisella asetelma, jossa päähenkilö yksin tai jonkun toisen kanssa on altavastaajana ympäröivässä yhteiskunnassa, ja uhkaava tunnelma ja kiinni jäämisen tai paljastumisen ja sitä seuraavan rangaistuksen pelko on jatkuvasti läsnä.

Heidi Airaksisen Chia ja Edi Kabonin Sinä et ole kasvi maalaavat kumpikin lukijan eteen kuvan dystooppisesta tulevaisuudesta, jossa valvontateknologian avulla pidetään ruodussa homogeenista ihmismassaa ja ruodusta poikkeavia rangaistaan eheytyshoidoilla ja sen sellaisilla. Homogenian ylläpitäjänä ja valvojana nähdään toisaalta hallitus (Chia) ja toisaalta Yhtiö (Sinä et ole kasvi), mutta valvonnalta pakenemista ja vastarintaa oman erityisyyden suojelemiseksi harrastetaan kummassakin.

Asa Palon V-sana varioi dystopiateemaa viemällä lukijan postapokalyptiselle maaseudulle, jossa kyläyhteisöt joutuvat pärjäämään niukoilla resursseilla ja perustelevat ylimääräisistä suista eroon hankkiutumista mm. ahdasmielisillä asenteilla. Kerronta vaihtelee uni- ja valvemaailman välillä nokkelasti.

Nalle Mielosen Ulvova talo tuo goottilaista ja kosmista kauhua suomalaiseen kylämiljööseen, jossa ulkopuolisia eksentrikkoja suvaitaan vain kun ne palvelevat kyläyhteisön etuja. Vuorineuvostason kartanoromantiikan ystäville.

Antologian novelleista hahmottuu kokonaisuutena varsin ahdistava kuva siitä, millaista on sukupuoleltaan epätyypillisen elämä yhteiskunnassa, jossa moninaisuuden arvostus on pelkkiä korulauseita.

Ah! Parasta tässä kirjassa on, että se on vihdoinkin loppu! Kolme kuukautta kärvistelin ja itkin verta ja korvista valui mätää, mutta enää ei tarvitse! Hyvästi Poe, toivottavasti emme enää ikinä kohtaa!

Nimittäin ei voi taas kuin ihmetellä, miksi Poeta pidetään niin hienona kirjailijana. Tässä kokoelmassa oli suurin piirtein yksi neljän tähden novelli (Hop-Frog, hieno kostotarina) ja muutama kolmen tähden novelli (The Gold Bug, The Black Cat, The Thousand-and-Second Tale (joka osoittautui yllättäen feministiseksi tarinaksi)), ja loput olivat sitten joko suhteellisen tyhjänpäiväisiä, kerronnallisesti kömpelöitä tai aivan sietämättömän tylsiä jorinoita.

Tyypillisessä Poen tarinassa ei nimittäin tunnu tapahtuvan mitään. Hän maalailee tunnelmakuvia tai esittelee henkilöitä, mutta sitten ollaankin jo tarinan lopussa. Tai sitten hän selostaa esseistiseen tai journalistiseen tyyliin jotakin kuviteltua tai reaalimaailman tapahtumaa tai ilmiötä (koska ei näistä aina osaa erottaa, kummasta on kyse), eikä näitä kirjoituksia oikein voi novelleiksi kutsua. Kauhua löytyy vain harvoin (ja silloin tyypillisesti on kyse siitä, että joku haudataan tai hautautuu elävältä), ja paljon useammin Poe viljelee satiiria tai hirtehishuumoria. Yllättäen huomasin Poen myös kirjoittaneen sherlockholmesmaisia rikostarinoita paljon ennen Doylea, joskin Poen rikostarinat ovat enemmän konseptuaalisia kuin tarinankerronnan juhlaa. Yksi romaanimittainen tarina kokoelmasta löytyy, ja sekin on vain hämmentävä sillisalaatti merihädässä riutumisen kuvailua, täysin käsistä karannutta infodumppia ja kerronnallista keskeneräisyyttä (romaani loppuu aivan kesken ja sitten sanotaan, että puuttuu kolme lukua, mutta sain sen käsityksen, että Poe on vain jättänyt lopun kirjoittamatta eikä kyse ole lukujen katoamisesta).

Tunnetaan Poe toki myös runoistaan. Niitä on tässä kuutisenkymmentä sivua, mutta koska en yleensä osaa sanoa runoista juuta enkä jaata, niin en tälläkään kertaa osaa arvioida, oliko vika runojen tylsyydessä vai siinä, että minusta ei ole runojen lukijaksi.

Tämä kirja saa luvan sopia perkeiden kohtaan 13. Kirjan formaatti, asettelu tai kirjasin on vaikealukuinen ja silmille raskas, sillä tämä on joku halpispainos, jossa yhdelle sivulle on yritetty änkeä aivan liikaa tekstiä.

Tämä kirja oli kesän yllättäjä. Alku oli hyvin tankea. Pois muodista ajautunut kerrontatyyli, jossa kaikki kerrotaan eikä juuri mitään näytetä, oli hyvin vieraannuttavaa ja tylsää lukea. Mutta seitsemänsadan sivun matkalla siihenkin ehti tottua niin, että itse tarina pääsi nousemaan esiin.

Kirja edustaa sitä realismin alalajia, jossa seurataan sukupolviaan edustavien päähenkilöiden elämänmittaista tarinaa ja peilataan kaikkia tapahtumia aikakauden historiallista taustaa vasten. Lajityypille ominainen keskinkertaisuuksien ja tyyppitapauksien korostaminen oli paikoin lukunautintoa latistavaa. Mutta tämän niteen juju on siinä, että tähän on yksiin kansiin sidottu kokonainen trilogia, jossa kolme sukupolvea käy läpi samoja elämäntuskiaan ja unelmiaan eri olosuhteissa, 1860-luvun nälkävuosista aina 1930-luvun sodanuhkaan. Yksinään kukin näistä kirjoista jäisi pelkäksi keskinkertaisuudeksi, mutta kokonaisuus onnistuu tekemään vaikutuksen. Huomasin monta kertaa kirjan aikana ajautuvani itsekin pohdiskelemaan omaa elämääni, menneitä tapahtumia ja täyttymättä jääneitä toiveita, ja se on aina vaikuttavan kirjan merkki.

Lisäsäväyksen tuo se, kuinka vuonna 1935 kirjoitettu ja suunnilleen samaan aikaan päättyvä lopetus piirtää uhkaavan ennustuksen niistä tapahtumista, jotka sitten muutamaa vuotta myöhemmin maailmassa koettiinkin. Ah, miten paljon ajateltavaa vuoden 2019 lukijalle!

Luin tämän ensimmäistä kertaa. Ja, noh, täytyy varmaan henkisesti valmistautua siihen, että menetän tällä arvostelulla loputkin kaverini, kun tietää, miten paljon kaikki tätä aina hehkuttavat. Mutta ei tästä kokonaisuudessaan voi muuta sanoa kuin että hyvin keskinkertainen sarja. Ja turha tulla inisemään kommentteihin, että on tämä joskus historian alkuhämärissä ollut vallankumouksellisen uudenlaista proosaa. Nyt eletään tätä vuotta ja luetaan tämän vuoden vinkkelistä. Tämä sarja nyt ei vain yksinkertaisesti onnistu enää olemaan hauska (ensimmäinen jonkinlaiseksi huvittumiseksi laskettava tyrskähdys minulta pääsi neljännen kirjan puolivälissä, eikä niitä sen jälkeenkään tainnut enää tulla). Minun vanhempieni sukupolven dudehuumori ei ole minua varten. Eikä itse asiassa tainnut olla edes silloin, kun teininä näitä juttuja ensimmäistä kertaa kuulin. Olenkin siitä asti miettinyt, että mikä tässä on niin hauskaa. No, ei juuri mikään. Vitsejä on tasan yksi, eli se, että koko maailmankaikkeus kaikkina aikoina pelaisi samoilla säännöillä kuin kärjistetty angloamerikkalainen yhteiskunta 1970–80-luvuilla, ja se on aika huono vitsi ja kuluu nopeasti loppuun.

Trilogian kolmea ensimmäistä kirjaa ei ehkä oikein voi edes kutsua kirjoiksi, koska niissä vain sekoillaan päättömästi tilanteesta toiseen eikä missään ole mitään varsinaista tavoitetta. Kaksi viimeistä kirjaa toimivat kirjoina vähän paremmin, koska niissä on paljon koherentimpi tarinankaari ja henkilötkin kehittyvät. Onkin sinällään huvittavaa, että sarja alkaa toimia paremmin juuri siinä vaiheessa, kun tapahtumat tuodaan takaisin maanpinnalle, johon ne luonteensa puolesta kaikkein parhaimmin sopivatkin. Mistä herääkin kysymys, olisiko koko sarja ollut parempi, jos siinä ei olisi alun alkaenkaan lähdetty avaruuteen seikkailemaan.

Mietin vähän kahtakin tähteä, mutta tosiaan sarja petrasi loppua kohti enkä missään vaiheessa nyt suorastaan ollut kuoleman tuskissa, joten menköön kolmaskin tähti.

Tämä kirja osui perjekohtaan blogiin tai vlogiin perustuva kirja, ja tuskin olisin muuten saanut aikaiseksi kirjaa lukeakaan, ellei se sen lisäksi olisi saapunut pyytämättä kirjahyllyymme. Kyllä, minulla tosiaan oli sellainen ennakko-odotus, että saatan tuskastua kirjan kanssa, koska aina välillä vaivaa runsas tiedostusähky, ja kaikki tässä kirjassa huokuu tiedostavuutta. Mutta lopulta lukeminen sujui aika kevyesti ja tekstin sävy oli ennakko-odotuksiani vähemmän aggressiivinen (mutta ei yhtään vähemmän tiedostava).

Kirja myös osoittaa valppaalle lukijalle konkreettisesti, mitä etua on intersektionaalisesta lähestymistavasta rakenteellisiin ongelmiin. Minä en ole ruskea, eikä suvuissani ole mitään karjalan evakkoja eksoottisempaa siirtolaistaustaa, joten ihonväriin tai syntyperään liittyvät syrjinnän ja ulkopuolisuuden kokemukset eivät ole minulle tuttuja. Mutta minulla on omat erityisyyteni, jotka aiheuttavat usein hyvinkin voimakasta syrjintää sekä yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunnetta, epätoivoista halua löytää muita samanlaisia ihmisiä. Tämä toiseuttamisen ja ulossulkemisen tunne on kaikille erityislaatuisille yhteinen, vaikka sen pintasyyt ovatkin eri ihmisillä erilaiset. Siksi näiden rakenteiden ja niiden aiheuttamien ongelmien ja tunteiden mekanismeja on hyödyllistä tarkastella myös yleisellä tasolla eli intersektionaalisesti. Siksi tästä kirjasta voivat ammentaa muutkin kuin ruskeat tytöt.

Luin kirjan Perkeet-haasteen kohtaan 2. Kirjassa on ruma tai luotaantyöntävä kansi, sillä totisesti graafinen suunnittelu on ollut tämän kirjan kansigraafikon intohimo! Ajatuskin sattuu silmiin.

Kirjassa kerrotaan kolmesta yhdysvaltalaisesta tutkimusmatkailijamiehestä, jotka mainitsematta jäävässä maailmankolkassa löytävät maan, joka on luonnonmullistuksen vuoksi elänyt täysin eristyksissä muusta maailmasta kaksi tuhatta vuotta. Tuona aikana maassa on elänyt vain naisia, joille on kehittynyt kyky siitä ilman hedelmöitystä. Ilman miesten häiritsevää läsnäoloa naiset ovat onnistuneet kehittämään yhteiskunnalliset olot niin harmonisiksi, että minkäänlaista konfliktinpoikastakaan siellä ei tunnu esiintyvän.

Koska naisten maassa ei itsessään ole mitään aineksia konfliktiin, kirjan ainoa jännite syntyy siitä, kun ulkoa tulleet yrittävät oppia uuden maan oloja ja uuden maan asukkaat utelevat ulkomaailman asioista, ja näitä sitten verrataan keskenään, usein dialogin, kuvailun ja introspektion eikä niinkään toiminnan keinoin. Kyseessä on siis melko puhdasoppinen ajatusleikki, jonka johtavana kysymyksenä on, että mitä jos kaikki maailman ristiriitaisuudet johtuisivat miehistä ja miehiä ei äkkiä olisikaan.

Olisi kiinnostavampaa lukea näistä lähtökohdista kirjoitettua kirjaa, jossa ei ole lainkaan ulkopuolisia ja ulkomaailmaa, draama olisi rakennettu täysin utopian omien asukkaiden välille ja maailmaa katseltaisiin utopian asukkaan näkökulmasta. Näin voisi keskittyä oikeasti tapahtumiin eikä pelkkään infodumppiin.