Reviews and Comments

Olen kirjoittanut kaksi romaania kuvitteellisestä eteläamerikkalaisesta Bataranamin valtiosta, jossa suosituinta juomaa on rommimate. Mutta taustatutkimusta aiheesta en ole aiemmin tehnyt. Niinpä oli jo korkea aika lukea enemmän matesta — ja hävetä kaikkia niitä virheellisiä käsityksiä, joita omaan tekstiin on päätynyt! Mutta onneksi Bataranam on kuvitteellinen valtio ja siellä voi olla kuvitteelliset tavat.

Seuraava vaihe on varmaan hankkia oma matekuppi ja -pilli.

Vähän puuduttavaa luettavaa. Kirjan minäkertojana on viisivuotias lapsi, joka on koko ikänsä kasvanut suljetussa huoneessa äitinsä kanssa ja ammentanut tietonsa ulkomaailmasta yksin äidin tarinoista ja televisio-ohjelmista. Seurauksena on samaan aikaan pikkuvanha ja äärimmäisen naiivi henkilö. Välillä asiat nähdään hyvin tarkasti ja johtopäätöksiä tehdään hyvin pitkälle, välillä aivan yksinkertaiset asiat ja kielikuvat tuntuvat epäuskottavan vierailta. Fiilis oli vähän, että päähenkilöstä on tehty autisti ilman autismia.

Kirjan puoliväliin asti, kun kaikki tapahtui huoneen sisällä, luulin itse asiassa, että tapahtumat sijoittuisivat Irlantiin — lähinnä siis sen takia, että takakansitekstin mukaan kirjailija on syntynyt Irlannissa. Sitten tuli lukijallekin iso dissonanssi, kun paljastuikin, että ollaan Yhdysvalloissa. Ja loppupuoli kirjasta olikin sitten raivostuttavaa yhdysvaltalaisen mekaanisen ja proseduraalisen ihmiskuvan tankkaamista.

Ennen kirjan lukemista en paljoa tiennyt Botswanasta. Nyt tiedän vähän enemmän. Kirja on kirjoitettu hyvin yleistajuisesti, välillä suorastaan matkakertomusmaisesti, kun joukossa on runsaasti anekdootteja yksittäisten retkien tapahtumista ja henkilökohtaisista sattumuksista. Tietopuoli on paikoin hyvinkin henkilökeskeistä, mutta toisaalta vähäväkisessä maassa asiat epäilemättä henkilöityvät helposti ja niiden esittely henkilöiden kautta on luontevaa.

Vähän sekalainen kokoelma anekdootteja, mielipidekirjoituksia ja faktaa. Kirjassa kerrotaan Afrikan oloista, tapahtumista ja kehityksestä viimeisen puolen vuosisadan aikana toisaalta yleisesti, toisaalta yksittäistapauksin. Etenkin Namibia on vahvasti esillä. Paikoin kirjan tyyli on vähän turhan setämiesmäinen, mutta ihan käypäisesti tästä saa populaarissa muodossa tietoja ja tunnelmia Afrikasta.

Tämä ei ollut nyt oikein yhtään minun kirjani. Tai siis, näköjään lohikäärmeet eivät ole oikein yhtään minun juttuni.

Argh! Novellit ovat sinänsä ihan hyviä, mutta varsinkin antologian alkupäätä lukiessa kutisi koko ajan niin tuhottomasti, että suorastaan inhotti. Herkkähipiäiset olkoot tältä osin tarkkana.

Dinjan seikkailut mustien ruusujen maata etsimässä jatkuvat. Tällä kertaa tarina tuntuu ykkösosaa jäsennellymmältä ja paremmin vetävältä. Odotukset kolmannen osan suhteen kasvavat.

Janos Honkosen intensiivinen Piru erehtyi vuodella ja Maija Haaviston absurdi Meri vaatii ovat kokoelman valopilkkuja. Muiltakin osin ihan menevää viihdelukemistoa.

Ihan jees kokoelma ihmisen hylkäämissä paikoissa seikkailua. Juonikuvioissa on jonkin verran toistoa — seikkailija joutuu johonkin aikasilmukkaan, seikkailijan löytämä paikka ei olekaan hylätty vaikka siltä näyttää — mutta maisemat ja kehyskertomukset ovat sen verran erilaisia, ettei toisto muutu liian läpilyöväksi. Parhaimmillaan — tai pahimmillaan — lukiessa tuntuu siltä, kuin itsekin keikkuisi kuilun reunalla tai olisi vaarassa jäädä lopuksi ikää jumiin jonnekin.

Tämä antologia rokkasi! Kun yhdistetään rockelämän kliseet ja spefi, saadaan tietenkin tragikoomista kauhua. Eikä haittaa vaikka kliseitä sopassa onkin, kun ne on kirjoitettu hyvin. Monissa novelleista perusjuonena on paholaisen tai vastaavan kanssa tehty sopimus, taakse jätetyn rankan elämän paluu piinaamaan tai jonkinlainen yhdistelmä näistä. Mutta ei liian monessa, sillä antologiaan mahtuu riittävästi vaihteluakin.

Ovelan huumorin ja kauhun yhdistelyssä parhaiten onnistuu Jussi Katajalan Rock'n'roll ei kuole koskaan. Maija Haaviston Perjantai-illan huumaa vie samankaltaisiin toiveikkaan nuoruuden tunnelmiin kuin Elias Koskimiehen Ihmepoika. Janos Honkosen Maailmanlopun meininkiä taas kertoo kaikkien aikojen päätöskeikasta sellaisella intensiteetillä, että iho nousee kananlihalle.

Kevyt kertomus siitä, kuinka jumalat ovat syntyneet ja eläneet ja millaisia juonia heillä on ihmisten ja toistensa varalle.

Mielenkiintoisella tavalla hämmentävä kertomus siitä, mitä tapahtuu, kun jäykässä kulttuurissa yksi perheenjäsen muuttaa äkkiä tapojaan ilman ulkoista pakottavaa syytä. Löytyyhän niitä syitä sitten sisimmästä.

Kirjan nimi on kyllä sillä tavalla provosoivan harhaanjohtava, että eihän tässä tosiaan kasvissyönti ole se pointti eikä edes ainoa muutos, vaan olennaisia ovat henkilökohtaiset tragediat muutoksen taustalla, ja nimi onkin syytä jäsentää kirjan muiden henkilöiden näkökulmasta. Mutta jos on itse koskaan lopettanut lihan syömisen, pystyy kyllä samaistumaan niihin ahdasmielisiin reaktioihin, joita siitä seuraa.

Ai joo, vielä se. Taannoin luin, että kirjan yhdysvaltalaiskäännös poikkeaa merkittävällä tavalla alkuperäisestä korealaisesta kirjasta — ei niin, että se olisi huonompi, vaan vain erilainen. Suomennos on tehty englannista eikä koreasta, joten tässä tuli nyt ilmeisesti luettua sitten se jenkkiversio. Mikä on tietenkin harmi. Olisi parempi, jos suomalaiskustantamot panostaisivat alkuperäiskielistä kääntämiseen, niin ei kaikkea tarvitsisi lukea jenkkifiltterin läpi.

Pieni vihkonen raapaleita puhelinaspan työstä. Tuotteita, palveluita, niitä hankkivia asiakkaita ja järjettömiä sopimusehtoja parodioidaan mukavan lakonisesti.