Kirjailija-kirjantekijä, kielitaiteilija ja -tieteilijä. Kirjakasan ylläpitäjä.
Luen vähän kaikenlaista, kaunoa ja tietoa, ties miten monella eri kielellä. Kirjoitan ennen kaikkea absurdia realismin rajoilla keikkuvaa proosaa.
This link opens in a pop-up window
Mielenkiintoisella ongelmanasettelulla liikkeelle lähtenyt kirja. Tarinan mittakaava kuitenkin pieneni hassusti loppua kohti niin, että kiinnostavien ongelmien pohtiminen jäi vähemmälle, ja tilaa sai jotenkin suhteettoman dramaattinen yllätyskäänne. Ei huono, mutta vähäsen esikoiskirjamainen, mikä nyt esikoiskirjalta on ymmärrettävääkin.
Jo tutuksi käynyttä kerrontaa Hautalalta. Toimivaa jännitteen ylläpitoa, kutkuttavia salaisuuksia, joiden selviämistä odottaa sivu toisensa jälkeen. Mutta aiempien kirjojen synnyttämä odotus kammottavuudessaan koukuttavasta lukukokemuksesta jäi nyt vähän vajaaksi. Kun kirja päättyi, se päättyi, eikä esimerkiksi jäänyt kuiskuttelemaan minnekään vasemman korvan juureen.
The City of Mirrors is a 2016 horror novel by Justin Cronin and is the …
Trilogian kaksi ensimmäistä osaa olivat sellaista jatkuvasti yllätyksiä tarjoavaa toimintatykitystä, että odotukset kolmannen osan suhteen olivat varsin korkealla. Mutta ikävä kyllä ei tämä nyt ihan odotuksia lunastanut. Ensimmäisen kolmasosan aikana ei tapahdu oikeastaan yhtään mitään. Hei kamoon, tämä on postapokalyptinen selviytymistaistelutarina, ja yhtäkkiä tarjotaan parisataa sivua hidastempoista aikuisdraamaa.
Sitten onneksi tapahtuu ja on kolmisensataa sivua tiukkaa tavaraa. Välissä on jokunen syrjähyppy, joiden merkitys kokonaisuuden kannalta jää epäselväksi, mutta ehkä se on vain tarvittavaa sivuhaarojen päättelyä (paitsi että irrallisiksi jäävät sitten lopulta), ja noin muuten seikkailu rullaa vauhdilla. Mutta loppu... Okei, loppu ennen epilogia on vielä ihan ostettavissa, mutta se epilogi, eäääh. Joko Croninin mielikuvitus on yhtäkkiä loppunut ihan kesken tai sitten hän on yrittänyt jotain ovelaa historia toistaa itseään -temppua, joka ei ihan onnistunut. Oikeesti, tämänkö takia valvoin aamukuuteen asti ja pinnistelin viimeisetkin sata sivua?
Ei aivan niin mukaansatempaava kuin sarjan ensimmäinen osa, mutta kiitettävän monipuolinen sisällöltään. Valottaa hyvin elämää Ruotsin vallan ajan viimeisillä vuosisadoilla Suomessa.
Viime kuukausina on totisesti tuntunut siltä, että elämme synkkää aikaa. Mutta synkkyyttä vastaan voi taistella, paremman tulevaisuuden puolesta voi taistella — jos vain ei ole jo lannistunut ja antanut periksi. Marraskuussa Yhdysvaltain presidentinvaalien jälkeen kustantaja jakoi tätä kirjaa ilmaisena e-kirjana, joten miksipä en olisi lukenut, sillä toivoa tässä tarvitaan.
Esseistinen teos on kirjoitettu alun perin viime vuosikymmenen puolella, ja tähän laitokseen on lisätty myöhempää kommentaaria, mutta alkuperäisiä osuuksia ei ole kirjoitettu uusiksi. Siinä kerrataan etenkin viimeisen neljännesvuosisadan yhteiskunnallisia taisteluja paremman maailman puolesta ja taustoitetaan niiden yhteyksiä historialliseen ympäristöönsä. Kokonaisuus on melko Amerikka-keskeinen, mutta toisaalta synkimmän epätoivon alhokin on tällä hetkellä juuri Yhdysvalloissa, joten sikäli tämän lukeminen juuri nyt on ihan hyvää vastalääkettä.
Välistä kyllä tulee tätäkin lukiessa epätoivoinen olo, kun kovasti hehkutetusta edistyksestä on päädytty tämän päivän fiaskoon. Tosin juuri siitähän tässä kirjassa on kyse: synkimmästäkin alhosta, pahimmastakin katastrofista voi syntyä jotain uutta ja maailmaa parantavaa, sillä katastrofin kohdatessaan ihmiset …
Viime kuukausina on totisesti tuntunut siltä, että elämme synkkää aikaa. Mutta synkkyyttä vastaan voi taistella, paremman tulevaisuuden puolesta voi taistella — jos vain ei ole jo lannistunut ja antanut periksi. Marraskuussa Yhdysvaltain presidentinvaalien jälkeen kustantaja jakoi tätä kirjaa ilmaisena e-kirjana, joten miksipä en olisi lukenut, sillä toivoa tässä tarvitaan.
Esseistinen teos on kirjoitettu alun perin viime vuosikymmenen puolella, ja tähän laitokseen on lisätty myöhempää kommentaaria, mutta alkuperäisiä osuuksia ei ole kirjoitettu uusiksi. Siinä kerrataan etenkin viimeisen neljännesvuosisadan yhteiskunnallisia taisteluja paremman maailman puolesta ja taustoitetaan niiden yhteyksiä historialliseen ympäristöönsä. Kokonaisuus on melko Amerikka-keskeinen, mutta toisaalta synkimmän epätoivon alhokin on tällä hetkellä juuri Yhdysvalloissa, joten sikäli tämän lukeminen juuri nyt on ihan hyvää vastalääkettä.
Välistä kyllä tulee tätäkin lukiessa epätoivoinen olo, kun kovasti hehkutetusta edistyksestä on päädytty tämän päivän fiaskoon. Tosin juuri siitähän tässä kirjassa on kyse: synkimmästäkin alhosta, pahimmastakin katastrofista voi syntyä jotain uutta ja maailmaa parantavaa, sillä katastrofin kohdatessaan ihmiset tarttuvat näkemäänsä toivoon. Ja katso: tuskin oli ehtinyt Yhdysvaltain uusi presidentti virkavalansa vannoa, kun jo seuraavana päivänä miljoonat amerikkalaiset marssivat kaduilla häntä vastaan ja paremman tulevaisuuden puolesta. Pimeydessä on toivoa!
Yhteiskunnallisen liikkeen teorian kannalta tarkasteltuna Solnit asettuu selvästi sille kannalle, että ruohonjuuritasolta syntyvä liike, joka ei organisoidu yhden ohjelman taakse vaan joka etenee spontaanisti ja pyrkii säilyttämään ruohonjuuritasoisuutensa, on aina parempi kuin sellainen yhteiskunnallinen liike, joka pyrkii korvaamaan olemassa olevat valtarakenteet uusilla valtarakenteilla — mikä taas on useiden marxilaisten liikkeiden tavoitteena ja teoreettisesti minulle tutumpi ajattelutapa (sillä puolella kun usein kritisoidaan tällaista Solnitin ihannoimaa liikehdintää siitä, että kun se on tarttunut tilaisuuteen ja saanut muutoksen aikaan, se ei tiedä mitä se sillä tekee, jolloin jokin opportunistinen ja taantumuksellinen liike tulee ja nappaa sen itselleen, ja liikehdinnässä mukana olleet joukot pettyvät, väsyvät ja antavat periksi, ja lopputulos ei ole kovin hyvä). Mielenkiintoista on tutustua tähänkin puoleen. Kummankin näkökannan kannattajilla on kuitenkin sama tavoite: että vallankumous ei söisi lapsiaan. Ja jostain täytyy joka tapauksessa aloittaa. Se taas vaatii juuri sitä, että näkee toivoa myös pimeyden keskellä, että tiedostaa sen, että tämän päivän voitetut ovat huomispäivän voittajat. Erityisesti Solnitille annan arvoa siinä, kuinka hän perustelee perfektionismipyrkimyksiä vastaan.
Mielenkiintoista ja tiivistä kerrontaa niukkojen lähteiden ajalta. Hyvin asiassa pysyvää, mutta ei silti kuivaa.
The Bell Jar is the only novel written by the American writer and poet Sylvia …
Kirja on alkupuoleltaan hyvinkin samaistuttavan ja tutun kuuloista yksinäisyyden, ulkopuolisuuden ja päämäärättömyyden kuvausta. Vaikka ympäristö, jossa päähenkilö elää ja toimii, on minulle käytännössä täysin vieras, hänen suhteensa muihin ihmisiin on siinä määrin tuttu, että tätäkin lukiessa tuli taas vahvat nuoruusvibat. Loppupuolella tapahtumat kuitenkin kääntyivät vieraammille urille, ja lupaavasti alkaneen tarinan kiinnostavuus hieman lurpsahti.
Pitkälti kasvutarinana etenevä kertomus, joka on samalla niin monta muuta tarinaa moraalista, moraalittomuudesta, vallasta, alistamisesta, totuudesta, tarinoista, erillisyydestä, ykseydestä, myyteistä ja magiasta. Suomenkielisen laitoksen huolimaton viimeistelemättömyys ja kerronnan ylitsevyöryvä ja seksuaalisuus ja brutaali estottomuus kyllä häiritsevät esimerkiksi minun kaltaistani lukijaa, mutta eivät estä näkemästä sitä tarinan vaikuttavuutta, joka heittää lukijan muistelemaan omaa nuoruuttaan.
Soljuvasti etenevä lampaiden näkökulmasta kerrotun dekkarisarjan toinen osa. Ykkösosan raikkautta ei kuitenkaan enää ole, ja villaisen lammasmaisten ajatusten osoittelu alkaa välistä käydä suorastaan maneerinomaiseksi.
Odotin kirjalta paljon. Takakannessa mainitaan maaginen realismi ja Goodreads-arvosana on korkea, mikä voisi mennä pieleen?
No tietenkin se, että kun takakantta katsoo tarkemmin, siinä sanotaan ”maagisen realismin hengessä”, eli käytännössä kerronta on sellaista kirjallisuudessa tavanomaista psykologisoivaa itsetutkiskelua, jonka voi näkökulmasta riippuen kuitata ihan mielisairautena, mutta jos nyt välttämättä haluaa, niin voi sen magiaksikin tulkita. Älkää nyt kuitenkaan ymmärtäkö väärin, tämä on hyvä ja hyvin kirjoitettu kirja, minä vain lankesin harhaanjohtavaan markkinointiansaan. Tämän tyyppisen markkinoinnin voisi oikeastaan tiivistää aikakaudellemme hyvin sopivasti näin:
”En ole mielisairas, vaan maaginen realisti.”
Mutta jos sellaiset raskaat aiheet kuin lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, laitoselämä ja vaikeaa mielisairautta aiheuttavat traumat eivät ole liian kova pala, niin tässä on oikein mainio mallikappale teoksesta, jonka kertoja on suunnilleen niin epäluotettava kuin kertoja voi olla. Kaikesta epäluotettavuudesta huolimatta tarina kulkee johdonmukaisesti eteenpäin ja lopulta useimmat mysteerit ratkeavat.
Odotin kirjalta paljon. Takakannessa mainitaan maaginen realismi ja Goodreads-arvosana on korkea, mikä voisi mennä pieleen?
No tietenkin se, että kun takakantta katsoo tarkemmin, siinä sanotaan ”maagisen realismin hengessä”, eli käytännössä kerronta on sellaista kirjallisuudessa tavanomaista psykologisoivaa itsetutkiskelua, jonka voi näkökulmasta riippuen kuitata ihan mielisairautena, mutta jos nyt välttämättä haluaa, niin voi sen magiaksikin tulkita. Älkää nyt kuitenkaan ymmärtäkö väärin, tämä on hyvä ja hyvin kirjoitettu kirja, minä vain lankesin harhaanjohtavaan markkinointiansaan. Tämän tyyppisen markkinoinnin voisi oikeastaan tiivistää aikakaudellemme hyvin sopivasti näin:
”En ole mielisairas, vaan maaginen realisti.”
Jossain määrin tasapainottoman ja itseään toistavan oloinen kokoelma. Niminovellin lisäksi kokoelman kohokohdaksi nousi Kino, mutta kaikkinensa vähän puuduttava annos omaa ymmärtämättömyyttään ihmetteleviä miehiä. Ei siis Murakamin parhaimmistoa, mutta ei Murakami taida yleensä kovin huonoa kirjoittaa huonoimmillaankaan.
Kirjoittamisen taustatutkimusta varten luin koko opuksen. Paikoin hyvää historiankirjoitusta, paikoin kokoelma hassuja anekdootteja, kauttaaltaan antoisa katsaus erään pikkukaupungin menneisiin vuosikymmeniin. Sisällössä vuoden 1918 sisällissota ja Porvoon kaupungin hallinto painottuvat perin paljon siviilielämään verrattuna, mutta etenkin jälkimmäinen aihe selittynee osin silläkin, että teos on Porvoon kaupungin julkaisema ja kunnallishallinto on näin kustantajan varsinainen toimiala. Ja entisenä kaupungin asukkaana on tietenkin antoisaa myös lukea rivien välejä.
Seuraavaksi on sitten luettava Porvoon kaupungin historian kaikki aiemmatkin osat, sillä eihän lähihistoriaa voi ymmärtää tuntematta kaukaisempia aikoja.
Pittoreskien maalaismurhien selvittely jatkuu, ja vakiohenkilöt saavat lisää syvyyttä. Mutta täytyypä sanoa, että Flavialla on ollut varsin vilkas kesä, kun murhattuja löytyy tämän tästä!
Kas tässäpä varsin oman aikansa näköinen kirja. Eletään vuosituhannen vaihdetta eli henkisesti vielä 90-luvun loppua eikä WTC-iskua ole vielä tapahtunut. Valkoiset hyvätuloiset homoseksuaalit edustavat liberaalin ajattelun kärkeä, mutta aidsin stigma on tiukassa. Kaikilla on aikaa ajatella pieniä ihmissuhdekuvioita tarvitsematta välittää maailman murheista. Mullan alla -tv-sarja jatkoi sittemmin tämänkin kirjan edustamaa henkistä perintöä.
Luin tämän kirjan vuonna 2000 Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuuden pääsykokeita varten, ja siitä asti kirja on ollut hyllyssäni siltä varalta, josko lukisin sen uudelleen. Nytpä sitten tulin ohimennen lukeneeksi. Jännä kyllä, miten nyt tuli kiinnitettyä kirjan rakenteessa huomiota yhteen jos toiseenkin seikkaan, kun muisti, että tämä on joskus ollut pääsykoekirjana. Itse tarinahan on suht simppeli ja tiiviiksi rakennettu, mutta käsittelee isoja asioita napakasti. Ei huono.
