Reviews and Comments

Jälleen kerran antiklimaattinen kertomus Helsingin rikospoliisin antisankarista. Ja täytyypä sanoa, että on melkoinen kirjallinen saavutus, että yhdessä ja samassa romaanissa on kaksi kertaa niin sanottu peilikohtaus, jossa henkilö katselee itseään alasti peilistä ja hänen vartaloaan kuvataan lukijalle. No ei siinä, muuten ihan vetävästi etenevä tarina, mutta loppu tuntui lässähtävän.

Sangen noir-henkinen kuvaus Helsingin rikospoliisin osaamattomuudesta, tehottomuudesta ja rasistisesta toimintakulttuurista. Realistisuudesta en osaa sanoa juuta enkä jaata, mutta kyllä tätä lukiessa tuli hirveän monta kertaa inhottava olo, eikä loppuratkaisukaan tuonut lukijalle katarsista.

Vaikuttava kertomus identiteetistä, ryhmästä, ulkopuolisuudesta, vallasta, ylimielisyydestä ja muustakin. Rajallisten resurssien varassa elävien kansojen ja heimojen erilaiset lähtökohdat, tavoitteet ja uskomukset on kuvattu taidokkaasti, mutta vakavia aiheita käsittelevien rivien väleihin kätkeytyy myös sellaista hienovaraista huumoria, josta minä lukijana pidän.

Tämäkin näitä nuorimmaisen iltalukemistoja.

Vaikka sarjan ykkösosan raikkautta ei tässä ihan samassa määrin ollut, tarinan terävyys piti hyvin otteessaan. Juonikuvio on ehkä vähän uskottavuuden rajoilla, mutta se on toteutettu hyvin. Uskonpuhdistuksen aikaiset hengelliset kiistat ovat herkullista luettavaa.

Sain Shardlake-sarjan ensimmäisen osan hyllyyn vasta sen jälkeen, kun olin 2. ja 3. osan lukenut. Siltä pohjalta on sanottava, että ensimmäinen osa totisesti paitsi täytti odotukset myös ylitti ne (myöhemmissä osissa taitaa olla nähtävissä orastavaa kaavamaisuutta), ja kirja on kaiken kehumisen arvoinen luostarimysteeri. Takakansitekstissä sen mainitaan olevan jopa Ruusun nimen veroinen tarina, mutta sanotaan nyt suoraan, että kyllä tämä tarinana on vetävämpi kuin Ruusun nimi: kaikki seikkailu ilman ylipitkiä teologis-poliittisia löpinöitä.

Nuorimmaiselle luin tämän ääneen. Hänen mielestään erittäin hyvä kirja, minun mielestäni joiltain osin vähän heikosti etenevää kerrontaa.

Taidokkaasti kiedottu kuvio kolmen nimihenkilölle läheisen kertojan motiiveista ja näkökulmista. Mutta ah ja voih, kerronta on suuren osan kirjaa aivan tuskastuttavaa. Ensimmäiset kaksi kolmasosaa on tämän tästä sellainen olo, että heitänkö kirjan seinään ja annan olla, kun henkilöt ovat sellaisia tyypillisiä suomalaisia proosapölkkyjä, jotka eivät ikinä osaa sanoa mitään eivätkä varsinkaan kokonaisia lauseita, pudottelevat vain harvakseltaan yksittäisiä täytesanoja ja jättävät kaiken asian rivien väleihin. Aivan sietämätöntä, ja juuri tällaisen kerronnan takia suomalainen kirjallisuus on monasti niin kamalaa. Ja kun nämä kaksi henkilöä vieläpä junnaavat koko ajan siinä omassa kurassaan ja märehtivät samaa ruohoklimppiä eessuntaassun ihan turhaan niin pitkään — kyllä olisi hyvin saanut ainakin puolet napsaista pois, ja kaikki samat asiat olisivat välittyneet.

Onneksi kolmas kertoja oli sitten ihan puhe- ja ajatuskykyinen yksilö ja onnistui tuottamaan jopa monimutkaisia lauserakenteita. Siitä ilosta kirjan lukikin loppuun ihan kerrasta ja tähtilukemakin pääsi noin korkeaksi.

Herttaisen pikkuvanha yksityisetsivä jatkaa murhatutkimuksiaan sarjan ykkösosaa vähemmän vaarallisissa tilanteissa, mutta ei suinkaan vähemmän mukaansatempaavasti. Kahden kirjan jälkeen kylän pysyvien henkilöiden maneerit alkavat erottua jo varsin selvinä, ja Flavian samanaikainen vanhanaikaisuuden ja ennakkoluulottomuuden sekoitus on välillä suorastaan hämmentävä. Hyvää luettavaa, siispä sarjan seuraavan kirjan kimppuun!

Sain päähäni harjoitella hollannin kuullunymmärtämistä kuuntelemalla äänikirjoja samalla kun luen niitä e-kirjoina. Sattuneesta syystä helpoimmin sekä äänikirjana että e-kirjana on saatavana vanhoja, tekijänoikeuksista vapautuneita kirjoja, joten päädyinpä sitten lukemaan Max Havelaarin. Mutta voi! Vanhoissa kirjoissa saattaa olla vanhanaikaista ortografiaa, ja kieli noin muutenkin saattaa olla nykykieltä vaikeaselkoisempaa. Etenin äänikirjan tahtiin, ja se ei ollut mikään aivan hidas tahti. Niinpä aika paljon jäi nyt tästä kirjasta ymmärtämättä. Ehkä joskus luen uudemman kerran ymmärryksen kanssa, mutta nyt jätän tähdet antamatta, koska en suoraan sanoen osaa sanoa, mistä hyvästä tähdet lankeaisivat.

Hienosti kirjoitettua suomalaista maagista realismia. Talven kuristava ote tuntuu ensi sivuilta asti. Riittävästi ”mitä tässä oikein tapahtui?” -elementtiä, mutta ei liikaa. Henkilöiden nimien samankaltaisuus kyllä hiukan häiritsee sikäli, että eri perheet ja sukupolvet sekoittuvat jatkuvasti mielessä keskenään. Tai ehkä se on vähän tarkoituskin.

Oijoijoijoijoi, alusta aina viimeiseen virkkeeseen asti ihanaa kliseetykitystä! Andahazi on onnistunut luomaan — kenties tahattomasti, mutta eihän psykoanalyytikoista koskaan tiedä — todellisen pienimunaisen harrastelijakirjoittajan märän päiväunen. (Korostettakoon tässä, että päähenkilön pienimunaisuuteen viitataan teoksessa aivan suoraan.) Plussaa peniksen monipuolisista ruokavertauskuvista. Miinusta fraasien ”elämänneste” ja ”elämän eliksiiri” maneerinomaisesta toistelusta (eikö kolme tai useampi yhdellä sivulla olekin jo vähän liikaa?).

Ennen lukemista ajattelin, että mitähän tuubaa tämä on. Lukemisen jälkeen ajattelen, että olipa muuten totisesti mestarillinen tuubasoolo! Tähän ei voi verrata edes Teppo Tulpun tulkintaa Kimalaisen lennosta.

Ihan jees historiallinen kertomus epäonnisesta avioliitosta ja sen seurauksista puolisoiden ja lähipiirin elämään. On tässä murhamysteerikin, mutta se on vähän sivuosassa. Henkilökuvaus on varsin onnistunutta, mutta ehkä kirja olisi ollut kiehtovampi, jos henkilöistä olisi oppinut välittämään enemmän.