Reviews and Comments

Nuorimmaiselle luin tämän iltasaduksi, ja kohdeyleisö piti kovasti. Tässä on hyvin vauhti päällä, ja lopetus on aika napakka. Mutta tosiaan, en oikein osaa itse viihtyä lastenkirjojen parissa, mutta kyllä näitä muille ihan ilokseen lukee.

Vuosien tauon jälkeen innostuin taas pelaamaan shakkia, mutta eihän siitä tullut yhtään mitään. Niinpä luin kertaukseksi tämän jo entuudestaan tutun oppikirjan, ja eikös vain pelin taso parantunut heti, kuten on aiemminkin käynyt.

Sentimentaalinen (kuten monet toisen maailmansodan aikaan sijoittuvat kertomukset ovat) kertomus brittiystävyksistä sisällissodan ja toisen maailmansodan aikaisessa Espanjassa. Mukaansa tempaavaa jännitystä ja kyyninen pohjavire, josta en valitettavasti voi spoilaamatta enempää kertoa. Usko ihmiskuntaan ei ainakaan tämän lukemisesta vahvistu.

Totisesti, minä sanon teille: niin kuin on kirjoitettu, se Saarnaajattarelle on mieleen. Mutta tutkimattomat ovat herra kirjailijan tiet, ja se kapea portti, josta tulen läpi olisi pitänyt kulkeman ja tämä kirja mestariteokseksi kohottaman, se jäi herra kirjailijan katseelta piiloon. Mutta niin kuin jäi viimeinen tuomio saapumatta, niin palasi tämäkin kirja maalliseen maailmaan ja jäi vaille lopullista täyttymystään. Siitä huolimatta väkevästi todistettu, amen.

Kunnon tuuttaus aitoa menoa suomalaisen kaupungin ja maaseudun rumemmissa kolkissa. Ja kerrankin kirja, josta voi rehellisesti sanoa, että henkilöhahmot ovat toinen toistaan säälittävämpiä runkkareita. Takakannessa mainitun Arto Salmisen henkinen perintö on tässä niteessä vahva.

Mielenkiintoinen kirja, joka on samaan aikaan sukutarina, kertomus pienen taidekokoelman matkasta Euroopan historiassa ja kuvaus juutalaisen talousmahdin romuttamisesta maailmansodissa. Alkupuoli on hitaahkoa pohjustamista ja vauhdinottoa, mutta kun 1900-luvun myllerrykset alkavat, kirja vie mukanaan. Loppu onkin sitten, pienen ihmekäänteen jälkeen, pehmeää laskua nykypäivään ja juurille palaamisen pohdintaa.

Korkea-aho on kyllä kiistatta nyt suomenruotsalaisen kirjallisuuden kärkeä. Kirjan asetelma on varsin perinteinen: nuoruuden kaveriporukka palaa noin vuosikymmenen perästä yhden porukan jäsenen hautajaisiin ja käy läpi menneisyyden ja nykyisyyden haavojaan. Aiheen käsittely ei kuitenkaan ole lainkaan puisevaa eikä häiritsevän kliseistä, ja nurkissa väijyvä Raamtin varjo tuo tunnelmaan oman hyisen, mutta maagisen elementtinsä. Henkilöhahmot ovat eläviä, eivät lainkaan pakotettuja, ja ankkalammikon vesikin tuntuu vihdoin vaihdetun raikkaammaksi. Takakannessa povataan, että ”kirjan ahmii yhdeltä istumalta”, ja niin siinä melkein kävikin, kun viimeiset kolmesataa sivua tuli tankattua putkeen (aamuviiteenhän siinä meni).

Lintusen absurdin realistinen tarina kukkii niin soljuvaa kieltä, että lukija voi suorastaan tuntea hangen narskeen jalkojensa alla samalla, kun sielua viiltää.

Hyi kamala, mikä pahan mielen kirja! Alusta loppuun asti vastenmielistä ahdistavuutta, eikä edes kaltoin kohdeltu päähenkilö tuntunut sympaattiselta (tai no, sympatia kääntyi hänen puolelleen lähinnä siksi, että kaikki muut kirjan henkilöt olivat niin epäreiluja, mutta eipä hänessä silti mitään samastuttavaakaan ollut). Ei siinä, kirjan ihmiskuvaus oli kuitenkin ihan uskottavaa ja kerronta käypästä, joten kolme tähteä irtoaa, vaikka tämän lukeminen lähinnä tappaa pienen palan lukijan ihmisyydestä.

Tässäpä vasta reippaasti kirjoitettu kirja, joka tarraa otteensa ihan ekalta sivulta ja pitää tahtinsa yllä loppuun asti. Kuin maalaiskomedia, mutta useimmista muista lajityyppinsä edustajista poiketen hyvä maalaiskomedia. Kasarikoululaisten kovistelun ja pohjoispohjalaismurteen yhdistelmä saa tekstin tuntumaan erittäin eloisalta, eikä raskaisiin aiheisiin jäädä rypemään, vaan niistä edetään tarmolla kohti suurta maailmaa.

Jälleen kerran Murakamin teos saa olon sillä lailla hyvällä tavalla hämmentyneeksi, että sitä kokee olevansa ihmisenä jotakin enemmän kuin ennen kirjan lukemista. Tässä on siis samoissa kansissa Murakamin kaksi ensimmäistä lyhytromaania, näistä ensimmäinen vaikutti väkevämmin.

Ensin kirjassa ei tapahtunut oikeastaan mitään. Sitten kun siinä alkoi tapahtua (mutta vain vähän), se ei tuntunut mitenkään merkitykselliseltä. Tähänkö nyt piti melkein viikko turata?

Kun aloin lukea tätä kirjaa, minulle tuli heti hyvin kotoisa olo. Suomenruotsalaisen kirjallisuuden kanssa käy aika usein niin, se vie ajatukset utuisiin rannikkokaupunkeihimme ja ankkalammikon tunkkaiseen veteen. (Tosin tavoistani poiketen luin tämän suomeksi enkä ruotsiksi, koska suomenkielinen laitos oli hyllyymme päätynyt.) Yliopistomaailmaan sijoittuva, pitkä ja perusteellinen urbaanilegenda toi myös mukavan tutun ulkopuolisuuden tunteen, aivan kuin olisin itsekin palannut ahtaille käytäville välttelemään opiskelijarientoja ja esittämään tekeväni tutkimusta. Virkistävä elämys siis, pitää selvästi lukea enemmän Korkea-ahoa.