Reviews and Comments

Erittäin luettavasti kirjoitettu kirja, vankisairaalaosaston arki tulee elävästi iholle ja asioita paljastuu Hautalalle ominaiseen tihkuvaan tahtiin. Onneksi en ottanut tätä sairaalalukemiseksi pari viikkoa sitten.

Tämä kirja onnistui pysymään kiinnostavana edellistä Shardlake-dekkaria paremmin. Viihdyttävää ja nopeatempoista luettavaa. Toisaalta kuitenkin loppuratkaisu itsessään on jopa sen verran pienimuotoinen, että sinne asti päästyään miettii, olikohan se nyt tosiaan 700 sivun väärti. Ja edellisen Shardlake-dekkarin tavoin tässäkin kirjassa paljastetaan vain tärkeitä vihjeitä. Siispä kun jotain mainitaan, sitä voi automaattisesti pitää merkittävänä, mikä vähän syö yllätyksellisyyttä. Ei siinä, kyllä minä voin lisääkin tätä sarjaa lukea.

Tasaisesti etenevä kertomus sodanaikaisista lapsuusmuistoista ja niiden kohtaamisesta myöhemmällä iällä. Ei mitään maata järisyttävää, mutta ei mitään pahasti pielessäkään, käypänen lukukokemus siis.

Hyvin mukaansatempaava, viihdyttävä ja vauhdikas trilogian kakkososa, josta ei kuitenkaan kannata suurta syvällisyyttä liikaa odottaa. Croninin luoma maailma yllättää joka käänteessä, paitsi yhdessä: Ihmisten erilaisuuden käsittely on hyvin pinnallista. Lähes kaikki henkilöt tuntuvat olevan valkoisia heteroita. Okei, apokalypsin jälkeen elossapysyminen on ykkösprioriteetti, mutta ei se silti poista ihmisiltä heidän ominaislaatujaan. Ja kun yhden ainoan kerran mainitaan sateenkaarikansalaiset, sekin tehdään loukkaavasti. No juu, siihen kirjan isot heikkoudet sitten jäävätkin, ja kyllä Cronin myös onnistuu tällä saralla: autistinen bussikuski Danny on niin ihastuttavan samastuttavasti kirjoitettu, että silmät kostuivat.

Kolmososaa odotellessa.

Ihan perusviihdyttävä historiallinen dekkari. Kuten jo aiemmin totesin, lukuisat lyöntivirheet heikensivät lukukokemusta, samoin kuin jotkin kovin nykyaikaisen oloiset sanavalinnat (mikä voi tietenkin olla vain suomennoksessa). Kirja myös edustaa sellaista suoraviivaista dekkariperinnettä, jossa tutkijat löytävät vain oikeita vihjeitä, mikä tekee juonesta välillä vähän ennalta arvattavan.

Historiaa ja nykypäivää maagisesti yhdistelevä kertomus Amerikan varhaisista sirkussuvuista. Lupaavat lähtökohdat, mutta lopulta tarina kutistuu yllättävän pieneksi. Henkilöiden sympaattisuus ja heistä välittäminen on siinä ja siinä, onneksi ehkä piirun verran plussan puolella.

Tämän kirjan ostimme Amsterdamin amerikkalaisesta kirjakaupasta yllätyspakettihyllystä. Paketin päällä puhuttiin jotain PÖLLÖSTÄ. Kirja ei kuitenkaan kerro pöllöistä, vaan kyseessä oli sitaatti kirjan päähenkilön mietteistä.

Niin, kirja siis tosiaan kertoo ruttovuodesta englantilaisessa syrjäkylässä. Pitkään mietin, onko tämä romantiikkaa vai ei, mutta kun luku toisensa perään kuvattiin vain kauheuksia, uskoin vihdoin, että romanttisesta tarinasta ei ole kyse. Ja kun sanon luku toisensa perään, niin tarkoitan, että fiilis oli kuin suorittaisi joukon side questeja fantasiapelissä, mutta main quest junnasi paikallaan. No, eteni sekin sitten lopulta.

Ihan jees ajankulukirja.

Kovin usein en innostu romaaneista, joissa on kaikkea ulkotekstuaalista kikkailua. Pääsääntöisesti nimittäin tuntuu, että kikkailulla yritetään pelastaa muuten heikkoa tarinaa. Mutta tämä, tämä oli kiehtovaa luettavaa! Ja kikkailulla tarkoitan tässä nyt sitä, että kerrontatyyli vaihtelee koko ajan, muutaman sivun välein. Suoran kerronnan (joka sekin on typografisesti omintakeista) lisäksi on virallisia dokumentteja, eri henkilöiden kirjoittamia kirjeitä eri ajoilta, luonnosteltuja piirroksia, sivuja vanhasta kirjasta, lehtileikkeitä ja mitä vielä. Tyylin vaihtelu vie tarinaa sujuvasti eteenpäin monesta eri näkökulmasta eikä tunnu keinotekoiselta.

Mitä itse tarinaan tulee, niin alussa asetelmasta tuli ”taas näitä” -olo: postapokalyptiset Yhdysvallat, joiden vähäinen jäljellä oleva väki on sulkeutunut pieneen määrään tiukasti vartioituja kaupunkivaltioita. Mutta tässä liikutaan tulevaisuuden lisäksi myös menneisyydessä, ja kaksi aikakautta ovat jatkuvasti rinnasteisia. Ensivaikutelmasta huolimatta tämä ei siis ole mikään yet another postapokalyptinen vampyyritarina, vaan kunnon kierteinen möykky, jonka avaaminen omassa päässä jatkuu hyvinkin kirjan päättymisen jälkeen.

Varsin näppärä välipalakirja. Neljä kummitustarinaa, jotka nyt eivät suorastaan kriippaa mutta jotka pitävät hyvin otteessaan. Etenkin kokoelman päätösnovelli on suorastaan hykerryttävä.

Mukaansa tempaava mysteeritarina, josta voisi kehittyä vaikka kuinka toiminnantäyteinen seikkailu, mutta joka lopulta osoittautuukin pieneksi sivujuoneksi isommasta kokonaisuudesta, joka on siinä ympärillä vain tukemassa tätä yhtä palasta.

Sain kunnian oikolukea käsikirjoituksen jo ennen ilmestymistä, joten perustan mielipiteeni siihen (ja tokihan kirja sen jälkeisessä viimeistelyssä on voinut vain parantua!). Nyt on kuulkaas kerrankin sellainen Suomen sotiin (sisällissotaan ja 2. maailmansotaan) sijoittuva romaani, joka on hyvää luettavaa, eikä sellaista iänikuista sotatunkkaisuutta. Ehkä paljolti senkin takia, että oleellisimmat asiat tapahtuvat rintaman ulkopuolella. Loppukäänne oli ehkä vähän odotettavissa oleva ja siksi antiklimaattinen, mutta toisaalta se oli pedattu tarinan rakenteeseen jo niin tiukasti, ettei muuta olisi ehkä voinut tapahtuakaan. Hyvä kirja, lue!

Mmmmmm, ei aivan yhtä tunnelmallinen ja vaikuttava kuin muut lukemani (myöhäisemmät) Murakamit. Samankaltaisia asetelmia ja maailmoja kuitenkin kuin muissa teoksissa. Vaikuttaa lisäksi siltä, että tätä teosta erityisesti latistaa se, että tämä on käännetty englannista eikä japanista, ja tekstistä lyö läpi anglismi jo toinenkin. Ei kiva! Mutta silti, tavanomaisen Murakamin tavoin tämäkin tekee mieli ahmia.

Muhosen ja tiimin seikkailut tutuissa maisemissa olivat jälleen virkistävää luettavaa, ja dekkarithan luetaan nopsaan kun ne kerran on aloitettu. Kustannustoimittaminen tuntui kuitenkin vähän hätiköidyltä.

Punniskelin tässä, kolmeko vai neljä tähteä (ja minulla näiden ero on lähinnä siinä, että kolmen tähden kirjoja lukee mielellään, mutta niistä ei juurikaan jää säväyttäviä tunteita kirjan loppumisen jälkeen), ja kyllä tämä enemmän neljään taipuu, sillä kirjaa jää miettimään senkin jälkeen, kun sen on palauttanut hyllyyn. Olen aiemmin lukenut Haavistolta yhden novellin, ja jo silloin monimutkaisten henkilöiden mutkattomuus teki vaikutuksen. Sisimmäinen ei selitä, mystifioi eikä puolustele, vaan päähenkilöiden arkiset asiat esitetään juuri niin arkisina kuin päähenkilöt ne itse kokevat. Olen kuullut valituksia tämän tarinan silppumaisuudesta tai asioiden avoimeksi jäämisestä, mutta itse en lukijana kokenut mitään tällaista. Tällaistahan se elämä klikkijournalismin aikakaudella on: ei sivutarinoilla ole loppua, eikä sillä ole merkitystäkään, seuraava päivä tuo kuitenkin eteen uudet jutut, ja siinä sivussa yritetään kasvaa ihmisenä.

Jälleen kerran Hautalalta kirja, joka on luettava yhdeltä istumalta, ja lisäksi uskosta ja lahkosta. Ei aivan uuuh!-tason elämys, mutta vahvaa näyttöä silti.