Reviews and Comments

Mysteeri, joka ei oikeastaan pidä kovin hyvin otteessaan. Ja mitä siellä — no, siellä, enpä nyt spoilaa enempää — oikeastaan tapahtui? Sanotaan vaikka niin, että vihje tai pari enemmän olisi ollut paikallaan, nyt kaikki jäävät vähän niin kuin roikkumaan ilmaan ja lukijalle jää hivenen petetty olo. Noin muuten uskonnollisen yhteisön (tässä tapauksessa katolisen seurakunnan) kuvaus on kirjassa hyvin keskeisessä asemassa, mutta jostain syystä tämä ei ollut yhtä kutkuttavan kiinnostavaa luettavaa kuin uskontoteeman käsittely usein on.

Nyt täytyy kyllä sanoa, että olen vähän pettynyt. Yleensä Murakamin kirjat ovat olleet kiehtovalla tavalla vähäeleisen maagisia, mutta tässä ei ole mitään magiaa. Tavalliset ihmiset puhuvat vain tavallisista asioista ja jotenkin kohtuuttoman paljon seksistä. Niin ja tietty panevat aina välillä, hohhoijaa. Hyvin kirjoitettu tämä toki on, mutta Murakamin mittapuulla alisuoritus.

Päähenkilö, ärsyttävyydessään, nokkeluudessaan ja täydellisyydessään ihastuttava salapoliisinalku, on kirjoitettu sen verran hyvin, anteeksipyytelemättä ja realistisen uskottavuuden mutkiin jumittumatta, että ei tällaisesta menevästä kirjasta voi olla kuin pitämättä. Erinomainen esimerkki teoksesta, joka lapsipäähenkilöstä huolimatta ei ole ensisijaisesti mitään lasten tai nuorten kirjallisuutta. Sarjan myöhemmät osat pääsevät ilman muuta lukulistalle.

Clarke on onnistunut luomaan maailman, joka on täynnä vaikuttavia elementtejä. Mutta ah ja voi, kirjassa on sellainen suuri puute, että se ei ole lainkaan mukaansatempaava. Lukija odottaa vain, milloin luku loppuu ja kirjan voi laskea käsistään. Lisäksi tapahtumien kulku on hyvin poukkoilevaa eikä lukujen välinen yhteys aina käy kunnolla selväksi. Noh, sainpa nyt kuitenkin luettua.

Kahdessa ajassa liikkuva tarina, jossa päähenkilö etsii kahta kadonnutta: isosiskoaan sodanjälkeisessä Englannissa ja ystäväänsä muistisairaana vanhuksena. Fragmentaarinen tarina, jonka kertojaan ei aina voi luottaa ja jossa osa kysymyksistä jää lopulta auki, aivan niin kuin elämässä yleensä.

Nyt on kunnollista Suomi-noiria.

Mitähän minä nyt sanoisin... No, jos kirjasta jää päällimmäiseksi mieleen, että kustannustoimittaminen on tehty vähän hutiloiden, niin se ei ehkä ole kovin mairitteleva seikka. Lausetason kömpelyyksien ja systemaattisten pilkkuvirheiden (puhun nimenomaan virheistä, en mistään tyylipilkutuksesta — ellei sitten tyyli ole todella pahasti hakusessa) lisäksi rakenteessa on paljon keskeneräisyyttä: asiat eivät seuraa toisiaan mitenkään jouhevasti tai dramaattisesti, vaan niitä pullautellaan melko latteastikin yksi toisensa perään. Laiska kustannustoimittaminen on tietenkin sääli kirjailijan kannalta, olisihan tässä panoksia ollut.

Vähitellen aukeava sukumysteeri on toki rakennettu omintakeisesti, mutta ehkä minä sukuignoranttina lukijana en sitten ole ihan kirjan kohderyhmässä.

Satu kirjan nimessä on vain hämäystä; oikeasti tämä on pelkkää työmiesrealismia. Monin paikoin kuvaus toi mieleen suorastaan Arto Salmisen inhorealismin, jos kohta tässä oli pyritty vähän taiteellisempaan tyyliin. Henkilökohtaisia pienen ihmisen tragedioita yhteiskunnallisella pohjavireellä siis.

Pitkään kesti, että sain luettua, mutta vika ei niinkään ollut kirjassa, vaan yleisessä lukuvireessä. Ehkä pitkän lukurupeaman vuoksi myös kokonaiskäsitys tapahtumista jäi vähän repaleiseksi.

Ehti loppua ennen kuin huomasi edes alkaneen. Synkähkö välipala.

Kirja alkoi uskomattoman vahvasti, ja ensimmäiset parisataa sivua olivat ehdottomasti vähintään viiskauttaviis. Mutta sitten, niin, tyyli muuttui, jos ei nyt täysin, niin ainakin varsin paljon. Viiltävän sanataituruuden sijaan tuli tusinaluentoja, kuin itseään toistavien opiskelijabileiden nousuhumalaisia mukasyvällisyyksiä tai vuodesta toiseen kehää kiertäviä foorumikeskusteluja. Siellä välissä sitten vielä pilkisteli sitä alun autuaaksitekevää kerrontaa riittävän runsaasti, jotta kokonaisuus ylsi vaikuttavalle tasolle.

Erika, jotenkin niin tarkkanäköisesti kerrottu. Annukka, ihanan elävä henkilö, juuri täydellinen tarinaa kuljettava veijari. Ja sitten Tuovi, siis täh, miksi kirjailija on päätynyt antamaan miehelle naisen nimen? Missään vaiheessa kummallisuuden syy ei käynyt ilmi, siihen ei edes vihjattu millään tavalla. Muutenkin kolmikon ohuimmaksi jäänyt henkilö.

Viktoriaaninen Lontoo, taikuuden ja teatterin maailma — mikä voisi mennä pieleen? Ilmeisesti ainakin tunnelman luonti. Vähänkin useamman sivun lukeminen yhtäjaksoisesti alkoi puuduttaa. Aineksia olisi kyllä ollut: itsenäisyyttä tavoitteleva ura- ja perhenainen, ryysyistä rikkauksiin kohoava traaginen maalaispoika, veriveljien välisen jännitteen purkautuminen karuna eripurana, ja mitä vielä. Mutta hohhoijaa.