Reviews and Comments

Rhode Islandissa asuvan ”juopon läskiperseen” — kuten päähenkilö itseään luonnehtii — vanhemmat kuolevat kolarissa. Vanhempien postin joukosta löytyy Los Angelesista saapunut kirje, jossa kerrotaan päähenkilön siskon olevan paikallisella ruumishuoneella. Tästä alkaa road trip mantereen halki — paitsi että tämä roadtrip tehdäänkin polkupyörällä. Matkalla sitten kohdataan erilaisia ihmiskohtaloita ja samalla etsitään itseä ja kerrataan perheen elämäntarinaa. Tarina on paikoin herttaisen naiivi, paikoin hölmö ja kömpelösti kirjoitettu. Kirjailijalla on ehkä sydän paikallaan ja usko ihmisten hyvyyteen on luja, mutta ei tämä nyt mitään suurta maailmankirjallisuutta kuitenkaan ole. Sentään autoilijat on onnistuttu kuvaamaan tunareina ja poliisit väkivaltaisina fasisteina, ettei tämä nyt ihan epärealistinenkaan ole kaikessa naiiviudessaan. Nappasin tämän joskus mukaan kirjaston vaihtohyllystä, koska luvattiin polkupyöriä, ja se lupaus sentään täyttyi. Suomennos on muuten ihan luokattoman huono, enkä yhtään ihmettelisi, jos nykyään niin yleinen ”miksi lukisin suomennettuja kirjoja kun voin lukea niitä suoraan englanniksi” -asenne olisi juuri tällaisten roskasuomennosten kirvoittama.

Eric havahtuu muistinsa menettäneenä, saa psykiatriltaan tietää että hänen tyttöystävänsä kuoli onnettomuudessa muutamaa vuotta aiemmin ja — kun käy ilmi, että asia onkin paljon monimutkaisempi kuin miltä aluksi näytti — lähtee selvittämään omaa menneisyyttään ja tyttöystävänsä kohtaloa menneisyyden itseltään saamiensa kirjeiden avulla. Käsitemaailmaan sukeltava ja todellisuuden rajoja rikkova selviytymistaistelu muuttuu aina vain vetävämmäksi, mutta menettää hiukan vetoaan lopussa, kun kaiken pitäisi ehkä muuttua entistäkin eeppisemmäksi. Ja helkkari soikoon, onko cisheteropäähenkilöiden aina pakko ruveta panemaan joka kirjassa?

Mutta joo, jotenkin hyvin samankaltainen tarina kuin Pasi Ilmari Jääskeläisen Sielut kulkevat sateessa, vaikka tunnelma onkin todella erilainen.

Realismia skifielementein. Hollantilaismies saa viestin, että Yhdysvalloissa asuva Helena on kuollut. Niinpä hän lentää kiireesti hautajaisiin, ja puoliso ihmettelee että miksi. Sitten seuraa kirjan leipäosuus, jossa siirrytään 20 vuotta menneisyyteen, vuoteen 1994, jolloin hollantilaismies lähti New Yorkiin opiskelemaan journalistiikkaa, sukelsi suurkaupungin homoelämään ja rupesi selvittämään, miksi AIDS-tutkija Helena oli hyllytetty yliopistolta. Välillä tarjoillaan päähenkilön tyylittelemiä tarinoita 1920-luvun ihmiskokeista, mutta kyseiset katkelmat eivät tyyliltään oikein kunnolla sidostu kehyskertomukseen vaikka syventävätkin romaanin varsinaista aihetta.

Ei tämä nyt mitenkään tuntunut uudistavan homoyhteisöistä kertomista, ja osa juonesta tuntui paikoin jopa vastenmieliseltä, mutta on joka tapauksessa kiinnostavaa vaihteeksi löytää sellaistakin hollantilaiskirjallisuutta, jossa todellisuus on edes aavistuksen nyrjähtänyt spefin suuntaan.

Olipas innostava ja selkeästi kirjoitettu kirja aiheesta. Kyllä minä tämän kirjan tiedoilla voisin jo uskaltaa kokeilla pähkinöiden istuttamista omalle pihalle. Pitää vain suunnitella paikat ja lajikkeet ja selvittää, mistä saa sopivat taimet... Ah!

Ennen kaikkea loputtoman misogyyninen mutta myös hiukan rasistinen tarina, jonka heikkoutena on lisäksi se, että itse tarina on pelkkää päätöntä jorinaa. Kun kerrontatyylikin on vielä jotenkin irtonaista ja etääntynyttä, niin ihan työstä kävi lukea. Ei kannata.

Nyt jo hiukan ikääntymään päin (kyllä, tämä ala kehittyy nopeasti) oleva artikkelikokoelma globalisaation ajan monikielisyysilmiöistä ja niiden tutkimisesta eri puolilla maailmaa. Jotenkin ei kovin vakuuttava kokoelma. Metodologisesti artikkelit ovat yhtä sillisalaattia, terminologiaa käytetään ihan miten sattuu eikä mikään artikkeleista tuntunut mitenkään uraauurtavalta. Noh, onhan näistäkin tekijät nyt saaneet julkaisun luetteloonsa.

Eka luku oli sen verran sakeaa settiä, että katsotaan nyt, jaksanko lukea loppuun.

Kaksi nuorta miestä elää sodan keskellä Beirutissa, tekee työtä ja vähän muutakin, koska yhteiskunnan rakenteet ovat luhistuneet ja kaikki tekevät vähän muutakin. Peli kovenee, pikkuhuijauksista edetään puolisotilaallisiin joukkoihin ja kädet tahriutuvat vereen. Päähenkilö lähtee viimein, mutta löytää itsensä sivullisena Ranskasta.

Kovaa menoa, nyrkit ja aseet puhuvat ja naisetkin saavat kaltoinkohtelusta osansa. Sellaista rupesin miettimään, kun päähenkilö haaveilee lähdöstä Romaan — ei siis Roomaan vaan Romaan — ja libanonilaisbändi Mashrou' Leilallakin on kappale nimeltä Roman, niin onko tää myyttinen Roma joku erityinen libanonilainen juttu?

Tiivis ja yleistajuinen, suurelle yleisölle suunnattu esitys Suomessa puhutuista kielistä ja eri kieliryhmien historiasta. Lähdeviitteet opastavat lukijan syvemmän tiedon äärelle.

Nuori orjaksi ryöstetty poika kasvaa mieheksi ja matkan varrella karkaa, elää erilaisissa yhteisöissä ja lopulta löytää paikkansa. Ihan jees vaihtoehtoisten elämäntapojen kuvaamista, mutta hemmetti soikoon kun juonielementtinä tässäkin oli sellainen, että päähenkilön sisko raiskattiin ja tapettiin ja siitä päähenkilö sai sysäyksen karata orjuudesta. Luulin että tällainen sekoilu on jo lopetettu. Niin paljon kuin Le Guinia on kehuttu, niin jäi kyllä siitä kohtauksesta paha maku suuhun.

Hilpeä kertomus vuolassanaisesta veijarista, joka pääsee keisarin ottopojaksi ja sepittää historiaa todeksi minkä ehtii. Kasvutarinan jälkeen päästään vielä myyttiselle matkalle orienttiin ja ratkomaan yhtä suljetun huoneen kuolemantapaustakin. Kuten Econ kirjalta odottaa sopii, filosofian ja uskon kysymyksiä väännellään minkä ehditään ja monin paikoin sanailulle saa nauraa. Valitettavasti naishahmojen rooli kirjassa on lähinnä toimia statistina ja sitten kuolla pois, mistä jää vähän tympeä maku. Mutta muuten oikein mukavaa kohellusta keskiajan Euroopassa.

Ei pygee kygee. Juoni on tympeä — seurataan pakkomielteisesti rakastunutta dudea, joka ei suostu jättämään naista rauhaan edes 50 vuoden jälkeen — ja kerronta puuduttavaa.

Joukko Jugoslavian pakolaisia hakee paikkaansa 1990-luvun puolivälin Amsterdamissa ja kipuilee menneisyyden ja nykyisyyden kanssa. Kirja vie lukijan syvälle tunnetiloihin, ja jos olet pelannut Disco Elysiumia, niin voin antaa sellaisen vinkin, että lue tämä kirja samalla kun kuuntelet Sea Powerin diskografiaa, niin pääset vieläkin syvemmälle tunnetiloihin. Sen jälkeen ei tee hetkeen mieli muuta kuin ponderoida orbia.

Kertomus maanalaisista kulttuuripiireistä 1900-luvun jälkipuolen Neuvostoliitossa. Tarina alkaa suunnilleen siitä, kun poikakolmikko ystävystyy ja saa uuden kirjallisuudenopettajan, ja siitä alkaa elämänmittainen rakkaus runouteen. Aikanaan se sitten johtaa virallisen yhteiskunnan ja työnteon vieroksumiseen sekä kaikkeen maanalaiseen toimintaan, kuten samizdat-kirjallisuuden levittämiseen, lehtien julkaisemiseen ja vähemmistökansojen auttamiseen. Se taas puolestaan johtaa kaikenlaiseen viranomaispainostukseen. Tarina ei etene kovin kronologisesti, vaan ihmisten elämäntarinoita punotaan lomittain, välillä tiivistetään ihan kuolemaan asti ja sitten myöhemmin palataan kertomaan tarkemmin elämänvaiheista. Mukaan tuodaan koko ajan uusia sivuhenkilöitä, jotka jollakin tavalla liittyvät mieskolmikkoon, ja pääsevätpä he usein ihan näkökulmahenkilöiksikin asti. Kokonaisuus on mosaiikkimainen kuin Neuvostoliiton sankareita esittävät julkiset muraalit, ja raskaista aiheista huolimatta kerrontatyyli on leppoisan eloisaa ja elämänmyönteistä. Oikein mukava lukukokemus!