User Profile

Tarinana hyvä kirja nuoresta pöyhkeästä runoilijasta, joka tekee sopimuksen saatanan kanssa ja sitten kärsii siitä lopun ikäänsä. Kierretään ympäri Eurooppaa ja tavataan Nietzsche ja Steiner. Mutta kun näinä aikoina kirjoittaa kirjan, jossa esitellään natseja ja natsien aatteita, niin vähän kyllä panee miettimään, että vaikka natsit esitetäänkin pahuuden ruumiillistumina, niin eihän se vain ole tekosyy päästä lausumaan julki natsiaatteita — etenkin kun Kännö flirttailee tämän saman aiheen kanssa kirjasta toiseen.

Vähän pettymys kyllä. Aikoinaan pidin Concept M:stä, joten odotin jatko-osaltakin suhteellisen paljon. Mutta... On siis kulunut runsaat 20 vuotta Concept M:n tapahtumista, mystinen tauti, jonka näkyvin oire on värittömyys, vaivaa jo lähes puolta Länsi-Euroopan väestöstä — ja silti esitetään, että edes sairauden syytä ei vielä tunneta. Kamoon nyt, kyllä sen mittakaavan tauti olisi jo siinä ajassa tutkittu perinpohjaisesti. Koko sairaus tuntuu muutenkin olevan nyt sivuosassa, ja pääosassa on vähäeleinen ja kuiva agenttitarina kevyttotalitaristisessa ympäristössä. Ja kun sanon kuiva, niin tarkoitan ennen kaikkea sitä, miten suuri osa tapahtumista kerrotaan kronikkamaisesti. Ja loppuratkaisu sitten, noh, tuntuu että tapahtumat on kehitetty vasta noin puoliväliin kun sitten tulee kymmenen sivun ”toiminta”kohtaus ja se on siinä.

Kolmetoistavuotiaan keskiluokkaisen koulupojan kipuilua vuoden 1982 Britannian maaseudulla, jossa koulu on läpeensä sadistinen paikka, vanhempien avio-onni rakoilee ja Thatcher pullistelee voimainsa tunnossa. Paljon kuvailua poikien välisistä tappeluista ja paikan hakemisesta nokkimisjärjestyksessä, ja kieli on sen mukaisesti paikoin roisia (ja hyvin suomennettua!). Britannian ajankohtaiset ulko- ja sisäpoliittiset teemat vaikuttavat paikoin päälleliimatuilta ja infodumpahtavilta pikakelauksilta. Kaiken kaikkiaan kuitenkin hyvää ajan- ja paikankuvaa.

@krrksch Tää on tämmönen varhaisteinipojan kasvutarina, niin sikäli roisi kielenkäyttö sopii kuvaan.

En oikein tiennyt mitä odotin, kun aloin lukea. Eniten luulin edessä olevan jonkun eräkirjan, mutta ehkei sittenkään kun muistin ketkä kaikki tätä on kehuneet. Ja jumalauta täähän olikin huumorispefiä!

Kanto on jälleen osannut kirjoittaa romaanin, jossa on sekä pistävää huumoria että herkistymään saavia ihmiskohtaloita. Kirjan ehdoton tähti on tietenkin Pelliina, joka on autistiseksi henkilöksi varsin kelvosti kirjoitettu — tai no, aivan ensimmäinen kohtaaminen Pelliinan kanssa sai pelkäämään, että metsään menee, mutta ote parani selvästi jo heti toisessa kohtaamisessa.