User Profile

Todella monen asian pitää muuttua, jos aiomme elää tällä planeetalla vielä tulevinakin vuosisatoina. Valtaosa kirjojen ja elokuvien tulevaisuusvisioista tuntuu kuitenkin olevan dystopioita, kuvauksia siitä millaista helvettiä elämä Maa-planeetalla on, kun kaikki on mennyt pieleen. Muutamalla seuraaville vuosikymmenille lähitulevaisuuteen sijoittuva Kim Stanley Robinsonin The Ministry for the Future kuitenkin esittää uskottavan, vaikkakin monelta osin silmiinpistävän optimistisen vision siitä, miten kaikenkattava ekokriisi on saatu Maa-planeetalla kuitenkin jonkinlaiseen hallintaan. Robinsonin visiosta kiinnostavan tekee se, että se ei ole vain kaunokirjallista kuvitelmaa, vaan perustuu ihan todellisiin haasteisiin ja ratkaisuihin, ja monet kirjan luvuista ovatkin luonteeltaan pikemminkin tieteellisiä esseitä kuin varsinaista kertomakirjallisuutta.

Kirjan tulevaisuuskuva ei kuitenkaan ole paratiisimainen utopia. Maa siinä vaiheessa, kun ilmakehän hiilidioksidimäärä on saatu laskuun, ei ole enää aivan sama planeetta kuin se oli vielä ennen ilmastokriisiä, ja työn planeetan hengissäpitämiseksi kuvataan jatkuvan vielä tulevillekin vuosisadoille vaikka hiilidioksidiongelma kirjassa on saatukin pois päällimmäisistä huolenaiheista.

Robinson ei pyri hahmottelemaan paluuta meneen ajan tasapainoon, vaan pohtii pikemmin sitä, miten täällä eletään kun on täysimittaisesti siirrytty antroposeenin aikaan, ja ihmiskunta ryhtynyt tosissaan kantamaan vastuuta aiheuttamastaan muutoksesta ja planeetan tulevaisuudesta. Kirja valaa kuitenkin uskoa siihen, että tämä ihmiskunnan massiivisin haaste on selätettävissä, kunhan vaan siihen yhdessä ryhdymme. Robinsonille Maa-planeetan elämänlanka on Parisiin ilmastosopimus: siihen tulee tarttua juuri sellaisena historiallisena käännekohtana, kuin millaisena sitä melkein kymmenen vuotta sitten juhlittiin

Kirja sisältää valtavasti tietoa - siis aivan todellista tietoa, ei vain kuvitelmia tulevaisuudesta. Siihen voi hyvin suhtautua myös eräänlaisena ilmastoratkaisuiden oppikirjana. Mitä kaikkea onkaan otettava huomioon?

Robinson ei anna ihmiskunnalle mitenkään kevyttä tehtävälistaa. Paitsi että Pariisin henki pitää institutionalisoida globaalia muutosta johtavaksi "tulevaisuusministeriöksi", ihmiskunnan henkiseen muutokseen tarvitaan vielä paljon muutakin. Emme varmaankaan herää ennen kuin olemme kokeneet kunnon katastrofin. Eikä varmaankaan tuhoisia tapoja ja toimintamalleja saada loppumaan ilman, että jostain nousee sellaista aktivismia, jonka rinnalla Elonkapinakin vaikuttaa ompelukerholta. Planeetalle aiheutettu vahinko on myös jo niin suurta, että tuskin selviämme ilman massiivista ilmastonmuokkausta: sulaneen Arktiksen värjäämistä auringonvaloa heijastavaksi keltaiseksi ja öljynporausinfran käyttöönottoa sulavien ja mereen luisuvien Antarktiksen jäätiköiden pysäyttämiseksi. Talouskin pitää mullistaa: tulee luoda taloudellinen insentiivi hiilen varastoinnille, tehdä rahajärjestelmän tasolla kestävästä toiminnasta kannattavaa ja kestämättömästä tappiollista.

Robinsonin visioima muutaman vuosikymmenen päässä oleva Maa-planeetta on kuitenkin yllättävän samankaltainen kuin nykyinenkin maailma, ehkä vain vähän verkkaisempi, reilumpi - ja varmaankin mukavampi. Mantereiden välillä ei enää liikuta lentokoneilla, vaan ilmalaivoilla, ja rahtilaivojenkin vauhti on hidastunut, kun ne on automatisoitu ja konvertoitu aurinko- ja tuulivoimalla liikkuviksi. Kyllä tällaista tulevaisuutta kannattaa tavoitella.

Ja kyllä Robinsonin kuvaus tähän tulevaisuuteen tarvittavista toimistakin on uskottava. Jotain tämän kaltaista, vaikkakaan ei varmasti juuri tätä, taatusti tarvitaan. Työtä on monella rintamalla: talouden, lakien ja instituutioiden tasolla täytyy tehdä muutoksia, mutta tarvitaan myös aktivismia - ja voi olla, että osa siitä on sellaista mikä tapahtuu varjoissa, hämärässä ja lain nurjalla puolella. Koko sivilisaation tulevaisuudesta kuitenkin on kyse.

Vuotta on jäljellä vielä pari viikkoa, mutta uskallan jo tässä vaiheessa sanoa, että Kuurupiilon anatomia on paras tänä vuonna lukemani kirja. Se on niitä kirjoja, joita täytyy sulatella mielessä pitkään ja joista ei pääse lopulliseen selvyyteen ehkä koskaan. Mutta yritän siitä huolimatta kirjoittaa jossain määrin koherentisti kirjan herättämistä ajatuksista — tai ylipäätään pukea ajatukset sanalliseen muotoon. Luin ensimmäisen kerran Jääskeläistä vuonna 2011, ja tuolloin maailmani nyrjäytti Harjukaupungin salakäytävät (Atena 2010). Kirjoitukseni sisältää spoilereita kummastakin kirjasta, ollos varoitettu. Ja varoitus kannattaa ottaa tosissaan, sillä vaikken spoilereiden varomisesta noin yleensä hirveästi perusta, niin Jääskeläisen kirjat kannattaa aina ensimmäisellä kerralla lukea tietämättä yhtään, mihin on hyppäämässä.

Ensivaikutelmani Kuurupiilon anatomiasta, kun sitä aloin lukea, oli kuitenkin epäuskoisen pettynyt. Ensimmäiset pari sivua vaikuttivat jotenkin keskinkertaisen latteilta, eivät lainkaan Jääskeläiseltä. Pelkäsin jo pahinta. Mutta tunne meni nopeasti ohitse, ja jo parin sivun jälkeen kirja lähti viemään lukijaa kohti odottamattomia syvyyksiä. Seitsenvuotias M lähtee etsimään isoveljeään Alvaria, marsilaista kuurupiiloa he ovat leikkineet monta kertaa ennenkin. Paitsi että tällä kertaa isoveljeä ei löydy, hänet ehditään jo melkein julistaa kuolleeksikin, kunnes vihdoin saadaan tyrmistyttävä elonmerkki eivätkä edes vanhemmat vaivaudu jatkamaan etsimistä. Kahdeksantoistavuotiaana M kuitenkin ajautuu uudelleen kuurupiilon pyörteisiin, ja tällä kertaa veli lopulta löytyy, mutta millaisen matkan jälkeen...

Kuurupiilon anatomia on kirja, jonka lukija joutuu matkan varrella määrittelemään monta kertaa uudelleen. Ensimmäisen kolmanneksen aikana muotoilin ajatukseni kirjasta niin, että se on kuin aikuiseksi kasvanut Harjukaupungin salakäytävät. Ja kumpikin kirja on tosiaan hyvin ilmestymisaikansa näköinen. Siinä missä Harjukaupungin salakäytävissä liikuttiin pikkunäppärässä keskiluokkaisessa kasvutarinassa, jossa keski-ikäisen päähenkilön kadonnut intersukupuolinen nuoruudenystävä palaa melkoisen muodonmuutoksen läpikäyneenä objektina, Kuurupiilon anatomiassa päähenkilö on itse monia muodonmuutoksia läpikäyvä mm. intersukupuolinen subjekti — eikä missään suhteessa kirjan ainoa ”kummajainen”, ei lähellekään. Kuurupiilon anatomiassa melkein kaikki käyvät läpi muodonmuutoksia, eikä missään vaiheessa voi ihan varmaksi sanoa, mikä niistä on ns. todellista ja mikä unta, mikä on kenenkin sisin persoona ja olomuoto jos mikään.

Ja siinä missä Harjukaupungin salakäytävät sijoittuu naiivin tekno-optimismin aikakaudelle, jossa kaikki on epäpoliittista ja uusi uljas Facebook auttaa ihmisiä löytämään menneisyyden tuttujaan, Kuurupiilon anatomia menee luokkaerojen, poliittisen kiihkoilun, väkivallan, lahkolaisuuden ja aatteiden syvään päähän ja räväyttää lukijan silmille sen likaisen ja raa'an fasismin, jonka kasvua niin monet tälläkin hetkellä tyytyväisenä kannustavat. Nykypäivään kuitenkin viitataan suoraan vain ohimennen lyhyehkössä unenomaisessa jaksossa, ja suurin osa tapahtumista sijoittuu analogisen tekniikan aikakaudelle, 1970-luvun puolivälistä 1980-luvun puoliväliin. Ja jatkuvasta unenomaisuudestaan huolimatta kirja on äärimmäisen lihallinen.

Kuurupiilon anatomia vapautuu myös täysin niistä todellisen maailman rajoista, joita Jyväskylään sijoittuvassa Harjukaupungin salakäytävissä jo ahkerasti venytetään. Marrasvirran kaupunki sijoittuu kyllä Suomeen, mutta se on maaginen kollaasi suomalaisten kaupunkien tavanomaisista piirteistä. Ja vaikka Marrasvirrassa käytiin jo Jääskeläisen edellisessä romaanissa, Väärän kissan päivässä (Atena 2017), kaupungista löytyy alati uusia piirteitä kuin Ankkalinnasta konsanaan. Enää ei tarvita Harjukaupungin salakäytävissä esiteltyä Maagista kaupunkiopasta selittämään kaupungista löytyviä tosimaailmastamme poikkeavia kummallisuuksia, vaan sen on korvannut Antropologinen selviytymisopas, joka kertoo kummajaisille, kuinka tosimaailmastamme tuttuja ihmisiä pitäisi ymmärtää. Ja sitten sukelletaan salakäytäviin...

Toisen kolmanneksen aikana vertailu Harjukaupungin salakäytäviin toisaalta osoittautuu hyvin riittämättömäksi, vaikka toisaalta juuri tällöin alkaa näkyä, miksi sanoin Kuurupiilon anatomiaa aiemman romaanin aikuistuneeksi versioksi. Siellä salakäytävissä ei nimittäin ainoastaan piipahdeta eikä niiden tapahtumia jätetä mystisen magian tasolle, vaan Marrasvirran maanalaisten sokkeloiden maailman kuvailu on kirjan kovaa ydintä. Täällä omassa rinnakkaistodellisuudessaan elävät yönaakat, järjestäytyneen yhteiskunnan hylänneet anarkistipunkkarit. Nuoruuden kiihkolla he tekevät musiikkia ja pamfletteja, nauttivat estoitta itsestään ja toisistaan, elävät jatkuvasti tätä hetkeä ja hajoavat erimielisiin ryhmäkuntiin. Kun lukijana on entinen nuori poliittinen aktivisti ja nykyinen fediversumin asukki, huomaa kirjan sivuilla tämän tästä tapahtumia ja henkilöitä, joita on itse ollut todistamassa tosielämässä. Ja siltikin — siltikin ehdin lukea sivulle 419 saakka ennen kuin tajusin, kuinka ilmeinen sanaleikki kirjassa jatkuvasti viljelty ja suorastaan lukijan naamaan hierottu sana marsilainen on (puhun nyt tietenkin marxilaisuudesta).

Enkä nyt edes yritä väittää, että tekisin tässä mitään kovin syvällistä kirjallisuustieteellistä analyysiä. Kuurupiilon anatomia nimittäin vilisee jatkuvasti enemmän tai vähemmän ilmeisiä viitteitä kirjallisuuteen ja aatehistoriaan. Jossain vaiheessa Alvar kuin ohimennen lukee Maon punaista kirjaa, ja muutama sata sivua myöhemmin marsilaisten keskuudessa käynnistyy kulttuurivallankumous, kun osa lahkolaisista kyllästyy odottamaan Lontoon Profeettaa saapuvaksi. Godotia tarjotaan tässä ilmeiseksi viittaukseksi, mutta minä mietin, viitattiinko siinä kuitenkin enemmän Leniniin vai Marxiin. Oma marxilainen taustani varmasti näkyy näissä tulkinnoissa, sillä varmaankin punk-piireissä viihtynyt lukija löytää enemmän syvyyttä kirjan lukuisista viittauksista punk-bändeihin ja -biiseihin. Mutta mikä ikinä onkaan lukijan oma aktivistitausta, niin ai että miten kirpaisee lukea siitä, kuinka liian syvälle katakombeihin sukeltaneita purevat vaaralliset hyönteiset, jotka saavat vanhenemaan ennenaikaisesti ja palaamaan mieli latteana järjestelmän pariin. Niin, kukapa ei joskus olisi liian syvälle sukellettuaan palanut loppuun ja gonahtanut. Ja kun Alvar sitten lopulta löytyy... ei jumalauta!

Kuurupiilon anatomiassa on aivan liikaa tasoja ja nyansseja yhdessä lyhyessä kirjoituksessa ruodittavaksi. Kaikkien Jääskeläisen aiempien romaanien tapaan se on hyvin vahvasti ilmestymisaikansa näköinen ja silti maagisella tavalla oman aikansa yläpuolelle nouseva. Lukija ei todellakaan pääse helpolla, enkä nyt tarkoita sitä, että kirjan tapahtumat olisivat jotenkin raakoja ja rankkoja, vaan sitä, kuinka lukijan on tämän tästä hylättävä aiemmat käsityksensä siitä, mistä kirjassa on kyse ja mihin se on menossa. Ja kun kirjan on lukenut loppuun, ei edelleenkään tiedä, mihin on päätynyt vai vieläkö matka jatkuu pitkäänkin. Jääskeläinen on jälleen kirjoittanut tähän mennessä parhaan romaaninsa.