Reviews and Comments

Yoko Tsuno on belgialaisen Roger Leloupin (synt. 1933) sarjakuva japanilaisesta elektroniikkainsinööristä Yoko Tsunosta. Leloup on tehnyt kuvitusta mm. Tintin- ja Spirou -lehtiin. Yokon seikkailut alkoivat vuonna 1970. Hän ehtii sarjan aikana seikkailla avaruudessa että menneisyydessä nykyajan lisäksi.

Leloupin jälki on teknisesti hienoa, paikoin hieman liiankin teknistä. Tarinan kuljetus ruuduin ei ole sulavinta mahdollista, ja tekstit tuntuvat hieman tönköiltä, etenkin kun tekstiä sivuissa riittää ihan tarpeeksi. Lucky Lukeen tai Tinttiin verrattuna sanoisin tämän olevan aivan yhtä seikkailullinen ja mielenkiintoinen, mutta samanlaiseen suosioon se ei ole ehkä päässyt joko piirrostyylin vakavuuden tai pääosan naispuolisuuden takia. Puutteet tyylissä eivät kuitenkaan häiritse, sillä juonellisesti Yoko Tsuno on ainakin minulle juuri sopiva.


Minua tässä sarjassa erityisesti kiehtoo, että sen päähenkilö on nainen. Käsittämätöntä! Eikä mikään tyhmä ja hyödytön tissisankari, jonka tarkoitus on vain herättää seksuaalisia tunteita lukijoissa, vaan oikeasti mielenkiintoinen hahmo. Kaiken lisäksi Yokolla on hirvittävän paljon naispuolisia kavereita, välillä sitä tuntee lukevansa ikään kuin feminististä sarjakuvaa. Vaikka siitä ei oikeastaan ole kyse, en vain ole tottunut näkemään samassa sarjassa niin paljon naisia - sarjakuvat ovat kuitenkin aika patriarkaalisia. Tästä ei nyt kuitenkaan pidä pelästyä. Kyseessä ei ole todellakaan mikään naistenasiavalistussarjis, vaan seikkailusarjakuva, jossa kantavia teemoja on ystävyys.

Paholaisen urut ovat mahdollisesti nykyaikaan sijoittuva albumi, mutta se on ilmestynyt alunperin vuonna 1973, joten varsinaisesti tähän päivään se ei sijoitu. Don Rosamaisesti Leloup on käyttänyt hyödykseen todellisia paikkoja yksityiskohtaisesti. Minullehan se passaa, olen aina pitänyt siitä että tarinoilla on yhtymäkohtansa oikeaan maailmaan.

Kuten Tinteissä, albumit on numeroitu mutta ei alkuperäisen ilmestymisjärjestyksen mukaan, mikä hämmentää.

Suosittelen kaikille sarjakuvan lukijoille, etenkin niille joita kyrpii ettei naispäähenkilöitä ole kuin shoujomangoissa.

Aloitin lukemaan tätä kirjaa siitä lähtökohdasta, että minkälaisia ongelmia adoptoiva kohtaa. Jos itse adoptoisin lapsen, suurin pelko on varmastikin, mitä jos lapsi ei pidäkään uusista vanhemmistaan? Tai mitä jos ei itse onnistu rakastamaan lastaan? Adoptioajat ovat pidentyneet niin paljon, että kiinnosti myös vanhempien lapsien adoptoiminen. Miten toisesta kulttuurista adoptoitu sopeutuu Suomeen?

Lilly Korpiola teksti lähestyy aihetta enemmänkin asiantuntevasti vanhemmuuden kannalta. Hän puhuu korjaavasta vanhemmuudesta, joka on erittäin tärkeää etenkin adoptiolapsen kohdalla, sillä hylkäämisen tunne vaikuttaa pitkälle lapsen elämään. Mieleeni jäi erityisesti se, että adoptiolapselle pitää varata aikaa omalla kustannuksella aikaa luoda kiintymyssuhde. Sen luomisessa voi kestää vaikkapa vuosi, jona aikana ainakin jomman kumman vanhemman olisi oltava läsnä.

Omasta perheestään Korpiola kirjoittaa kauniisti ja koskettavasti. En voinut välttyä jälleen itkeskentelemästä liikutuksesta kirjailen kertoessa, kuinka innokkaasti pojat esittelivat videochatissä entiselle lastenkodilleen uutta kotiaan. Poikien lastenkotia edeltävistä vuosista hän ei kerro juuri mitään muuta, kuin että heillä oli ollut molemmat vanhemmat. Ehkä asia on pojille liian henkilökohtainen kerrottavaksi kirjassa, mutta minua olisi kiinnostanut enemmän suhde edellisiin vanhempiin.

Suhteesta kotimaahan Korpiola kuitenkin kertoo enemmän ja toteaa huojentavasti, että Suomessa on yllättävän vähän rasisteja, mutta sen sijaan puuttuu kulttuuriälyä. Lilly käyttää termiä kuvaamaan tietämättömyyttä, jolla ei tarkoiteta pahaa mutta onnistutaan silti saamaan erilaisesta taustasta olevan olo ulkopuoliseksi ja erilaiseksi. Se oli mielestäni onnistunut termi, ja olen kovasti samaa mieltä. Yleensä kyse on vain kulttuurien yhteensopimisesta, erilaisista tavoista ja niiden yhteensovittamisesta. Vaikka tiedän kyllä muutaman rasistinkin, mutta toisaalta samat ihmiset ovat muutenkin muita alentavia narsistisesti käyttäytyviä koulukiusaajaihmisiä, että rasismi tulee ihan siinä sivussa...

Kaikesta huolimatta olin vähän pettynyt kirjaan. Vaikka se kertoonkin hyvin, miten valmistautua adoptioon ja mitä se voi vaatia, odotin enemmän konkreettisia konflikteja perheessä ja miten niitä hoidetaan. Korpiola mainitsee kyllä ongelmiakin olleen, mutta konkreettiset esimerkit jäivät vähäisiksi, mikä tekee ainakin minut pelokkaammaksi koko adoptiota kohtaan. Omalla perhetaustallani kirjailijan intohimoinen suhtautuminen äitiyteen tuntuu kummalliselta, vaikkakin kovin ideaalilta. Melkein 17 vuotta lasta odottaneella on varmastikin aivan eri tavalla intoa keskittyä pelkästään vanhemmuuteen kuin parikymppisellä yllätysvauvan saaneella, jolla oman ajan kaipuu on suurempi.

Vaikka meikäläisen odotukset eivät täyttyneetkään, suosittelen kirjaa adoptiota harkitseville, joille se on varmasti hyvin tietopitoinen paketti.

Tää kirja kiinnitti mun huomiota ensiksi, koska se oli kaunis kirja, kovakantinen ja designiltaan nätti. Kannessa olevan kissan tiukka ilme vaikutti juuri sellaisen kissan ilmeeltä, jolla oli konstit muuttaa jonkun elämä. Intensiivinen katse... Lisäksi olen täysin heikko kaikkia tarinoita kohtaan, joissa eläin auttaa ihmistä. Itken aina, eikä tämä ollut poikkeus. Muutaman kyyneleen ehdin vuodattaa.

James löytää kissan rappujen alta, eikä kyselyistään huolimatta löydä oranssille kissalle omistajaa. Lopulta hän arvelee sen olevan katukissa, kenties hylätty. Hän hoitaa sitä vähilla varoillaan, mutta valmistautuu erottautumaan siitä, arvellen että katukissa haluaa joku päivä lähteä jälleen omille teilleen. Miehen yrityksistä huolimatta kissa palaa aina takaisin, ja lopulta seuraa tämän mukana katusoittokeikoille. Bob mukanaan James tienaa lähes tuplat siitä, mitä yksin.
Siitä huolimatta vastoinkäymisiä satelee, ja voi vain ihmetellä kuinka paljon niitä suodaan yhdelle ihmiselle. James kuitenkin tekee kaikkensa pärjätäkseen - sillä hänenhän täytyy pitää huolta Bobista.

Vaikka kirja tosiaan kertookin Bobin saapumisesta James Bowenin elämään, se on myöskin puhutteleva teos katusoittajien ja muiden kadulla elantonsa ansaitsevien elämästä. Katusoittajia ja muita halveksutaan ja kehoitetaan hankkimaan oikea työ, vaikka se onkin metadoni-hoidossa olevalta lähes mahdotonta. On raskasta lukea, kuinka vähän reittejä pohjalta on ylös. Oli myös järkyttävää huomata, että ihmiset välittivät enemmän kissasta kuin itse ihmisestä, vaikka tavallaan se on ymmärrettävää. Kissat eivät dokaa ja aiheuttavat suhteellisen vähän ongelmia. Erityisesti Bob on mitä mainioin kissa, vaikka riehuukin välillä ympäri kämppää kuin heikkopäinen.

On aina uudestaan ja uudestaan ihmeellistä, miten eläimen rauhoittava läsnäolo voi parantaa ihmistä. En voi tietää, sattuiko Bob vain ottamaan ilon irti seurasta ja sen tuomista hyödykkeistä kuten turvasta, lämmöstä ja ruoasta, vai oliko se aidosti kiintynyt mieheen, joka hoiti ja ruokki sitä. Mutta entä sitten? Yhdessäolo oli molemmille hyödyllistä. James antoi Bobille huolenpitoa ja Bob Jamesille oman huomionsa. Minusta se on tarpeeksi ollakseen aitoa kiintymystä.

Suosittelen kirjaa kaikille, jotka haluavat ihmetellä ihmisen ja eläimen välistä suhdetta ja vain tykkäävät kissajutuista. Tai ihmisten selviytymistarinoista, sillä kirja on molempia.