Reviews and Comments

Luin tämän trilogian jo todella kauan sitten teini-iässä, mutta nyt kuuntelin tämän työmatkoilla elokuun aikana. Tiesin siis aika tarkalleen mistä tässä on kyse. Tämähän on täysin eri tarina kuin se tempoileva ja ajassa matkustava action-sarja Apple TV:llä. Asimovhan on hard core SCIENCE fiction -kirjailija, joka ei paljoa piittaa magiasta. TV-sarja on sen sijaan mitä kummallisinta fantasiaa.

Säätiö on 1960-luvun kybernetiikan ja matemaattisen yhteiskuntatieteen lapsi. Se heijastaa aikansa edistysuskoa. Trilogia on ikään kuin kronologisesti etenevää historian kirjoitusta, jossa Säätiö etenee kriisistä toiseen ja voittaa lopulta. Kaikki perustellaan rationaalisesti. Väkivaltaa tarinassa ei juuri ole. Kukaan ei matkusta ajassa tai kryo-unessa ja aika on täysin lineaarista. Hari Seldon ei ole interaktiossa kenenkään kanssa ja kaikilla henkilöillä on normaali elinikä muutamia satoja vuosia kestävässä tarinassa. Keisareitakaan ei kirjassa juuri mainita.

Tämä on scifi-klassikko, joka kannattaa lukea. TV-sarjaan tätä ei kannata sotkea.

Wodehouse rakentaa tyypilliseen tapaan. Kaikki henkilöt ovat toopeja ja useimmiten ihmiset ymmärtävät väärin toisiaan. Tästä seuraa kaikenlaisia hyväntahtoisia kommelluksia ja kaikki päättyy sitten hyvin. Päähenkilönä ei ole Jeeves vaan kalabisneksestä pois haluava PSmith, joka on itsellen toimeentuloa etsivä suhari. Tästä on kyllä vähän aika ajanut ohi.

Synkeä tarina kaikilla eritteillä ja taudeilla. Ankaraa luettavaa, joskin tarina jäi vähän ohkaiseksi.

Tämä oli hyvin kirjoitettu ja rakennettu analyysi rikolliseksi muuttuneesta hakkerikulttuurista. Keskeisenä henkilönä on Julius Kivimäki, mutta ei pelkästään Vastaamon takia. Kirja kertoo miten kansainvälinen teinipoikien hakkerointi muuttuu rikolliseksi ja myrkyllisen pahantahtoiseksi. Kirjassa keskitytään nimenomaan teinien tekoihin ja yleinen digitaalinen rikollisuus ja vakoilu jää vähemmälle.

Kirja kertoo vaihtoehtoisen historian imperialismista. Valta ja edistys perustuvat hopean taikaominaisuuksiin, kieleen ja kielen merkityksiin käännöksissä. Englantilaiset ovat kehittäneet tämän menetelmän pisimmälle ja pitävät siten imperialismiaan yllä. Tapahtumat sijoittuvat pääosin Oxfordiin, jossa Babel on paikka tämän menetelmän kehittämiseen ja hyödyntämiseen. Mielenkiintoinen kirja ja tarina, mutta oli se vähän pitkä ja jankkaava. Päähenkilö oli aika väritön, hajuton ja mauton kertoja.

Tämä olikin hankala ja hämmentävä kirja. En ole varma, oliko tämä toisinto paroni von Münchausenin tarinasta vai postmodernin miehen maailmantuskan kuvaus. Siis sellaisen, jossa mies tajuaa, ettei voi olla alfauros, eikä halua ryhtyä apuriksikaan.

Kirjassa äveriääseen amerikkalaiseen sukuun syntynyt mieslapsi turhautuu nuoruuteen, lähtee tappamaan Irakiin ja Afganistaniin, sukeltaa Kalifornian taidepiireihin ja lähtee kiertolaiseksi halki Amerikan. Kyse on postmodernin miehen elämän tarkoituksen etsinnästä ja se ei oikein ota onnistuakseen. En minä oikein mitään muutakaan suurta tarinaa tästä löydä, vaikka lopussa mennäänkin planetaariselle tuhon tasolle.

Kerronta oli vetävää ja mielenkiintoista. Hauskahan tätä oli lukea, mutta kokonaisuus oli aika hämmentävä.

Sitten huomasin googlaamalla, että Siitonen on tehnyt tutkimusta voimaantumisesta. Pitikös nyt sitten ryhtyä tappajaksi ja kulkuriksi voimaantuakseen? Tässä on hyvin maskuliinen käsitys voimaantumisesta ja aika vieras minulle.

Päätin lukea dekkarin ja jostakin suosituksesta päädyin tähän Yrsa Sigurdardottirin maaseutukuvaukseen. Tuntureita, lunta, hevosia ja köyhiä maanviljelijöitä. Ja rikas perhe, joka murhataan viimeiseen jäseneen. Hienoa ja sujuvaa kerrontaa. Mielenkiintoinen tunnelma. Tarinana kuitenkin vähän tavanomainen: absoluuttisen paha ja vähän mielenvikainen mies, joka murhaa perheen saadakseen omaisuuden haltuunsa. Omaisuus on tässä tapauksessa IT-miljonäärien Bitcoin-sijoitus. Kai dekkarit sitten on tällaisia. En kyllä tykkää yhtään absoluuttisesta pahasta tarinan elementtinä. Sellainen jotenkin sysää syyllisyyden pelkästään yksilöiden harteille. Olosuhteissa tai yhteiskunnan rakenteissa ei silloin ole mitään vikaa.

Luin, koska Hesarissa tätä sarjaa pidettiin lähes kaikkien aikojen parhaana. No ei se sitä ollut. Henkilöhahmot olivat kuin satiirista tai komediasta ja tarina oli hyväksikäyttöä ja murhaa. Tarina oli aika yksinkertainen ja sitä paljastettiin vähä vähältä siten, että asiat aina nyrjäytettiin toisin perin. Sanakäänteillä koko ajan osoitettiin että totuus ei ole tämä. Helposti tämän luki, mutta enpä taida jatkaa seuraavaan.

Tämä on romaani petoksesta. Petos esitetään jokapäiväisenä välinpitämättömyytenä ja tietoisena tuhoa kohti kulkemisena. Kaikki pettävät koko ajan, ainakin itseään. Yksi löytää petoksettoman elämän, mutta kuolee sitten tapaturmaisesti. Yksi uskottelee huumeiden käyttönsä olevan hallinnassa. Yksi keskeinen haara tarinassa on valtava pyramidihuijaus, joka mahdollistaa monelle ylellisen petoksessa elämisen. Kirja oli oikein mainio ja kiinnostava, mutta lopetus jotenkin lässähti. Asiat periaatteessa kietoituivat yhteen, mutta oli aika halpaa päättää tarina päähenkilön tapaturmaiseen kuolemaan. Tässä taisi olla ainakin yksi Asema 11:n henkilö mukana (Miranda), mutta Lasihotelli sijoittuu nykyaikaan, eikä siinä ollut apokalyptisiä tai scifi-elementtejä.

Tämä oli mielenkiintoinen. Sortumatta yhtään uskonnolliseen näkemykseen tai uskoon, kirja käy läpi mitä tiedetään abrahamilaisten uskontojen jumalan synnystä. Siis mistä jumalan käsite lähtee ja miten se on kehittynyt. Esimerkiksi olemme unohtaneet Jahven puolison Ašeran ja ylijumala Ēl, joka oli sekä Javen että Ašeran isä (kai?). Mutta sitten temppeli tuhottiin ja jäljelle jäivät kirjurit, jotka loivat jumalakäsityksen uudestaan lakikokoelmana. Tämä on varmasti yksinkertaistus, mutta sellainen kuva minulle kirjasta jäi.

Tämänkin kirjan teksti kulkee kuin vuoristopuro. Kirja oli pitkä ja siinä oli jonkin verran grindausta, jolla saatiin noin 107 juonihaaraa loogisesti yhteen. Veikkaan että kolmannessa osassa tämäkin saadaan jonkinlaiseen loppuun toisin kuin Martinin kirjat. Ihailtavaa juonen kuljetusta.

Päätin lukea ihan jotain muuta ja se olikin hyvä päätös. Hobbin Taikuuden laiva aloittaa uuden sarjan. Luin Näkijän tarun joitakin vuosia sitten. Se oli oikein hieno, mutta selkeästi kehitystarinana nuorten fantasiaa.

Taikuuden laiva on sen sijaan enemmän aikuisille suunnattu tarina. Se sisältää politiikkaa, huumeita, seksiä ja ennen kaikkea puhuvia laivoja. Minustakin puhuvat laivat kuulostivat ensin tyhmältä ajatukselta, mutta ei se sitten lukiessa yhtään haitannut.

Hobbin lause ja kerronta on raikasta ja soljuvaa kuin vuoristopuro. Harva kertoja pystyy tähän. Kirja on aika pitkä, mutta ei siinä oikeastaan ollut tyhjäkäyntiä.

Kai tämä oli nk. lukuromaani, koska tarina piti lujasti otteessaan. Rooman valtakunnan laitamilla bordelliin anonyyminä adoptoitu pieni poika kertoo tarinansa. Kirja sijoittuu pääosin neljän seinän sisään bordelliin, jossa kaikkia käytetään hyväksi. Kaikki tarinan henkilöt yhtä lukuunottamatta ovat orjia ja omistajansa esineitä. Kehitystarinassa kerrotaan päähenkilön lapsuus ja kehitys seksin kauppatavaraksi.

Ainoa mitä en ymmärtänyt oli loppu ja sen liittyminen kertojan tarinaan. Koko tarina on kirjoitettu Englannissa asuvan vanhan ja katkeran miehen, siis sen bordelliorjan, kertomana. En ymmärtänyt miten unenomainen loppu liittyy tähän katkeraan kerrontaan. Sinänsä vanhan miehen kerronta oli ihan toimiva ratkaisu, mutta kirjassa ei millään tavalla valaista sitä, miten päähenkilö oli näissä olosuhteissa pystynyt vanhenemaan. Lähes kaikkien orjien kohtalo kirjassa oli karu. Ehkä tarkoituksena on pystyä jatkamaan tarinaa uudella kirjalla.