Kari S stopped reading Henkienmanaajan jälkeen by Kim Leine
Luin neljänneksen ja jätin kesken. En keksinyt kirjan ideaa ja tuohon asti se oli aika ikävää luettavaa. Pidin kovasti Ikuisuusvuonon profeetasta, mutta tämä ei oikein iskenyt.
Ohjelmistoprofessori ja muusikko. Mastodon, landing page: karismolander.net/
This link opens in a pop-up window
Luin neljänneksen ja jätin kesken. En keksinyt kirjan ideaa ja tuohon asti se oli aika ikävää luettavaa. Pidin kovasti Ikuisuusvuonon profeetasta, mutta tämä ei oikein iskenyt.
Olen viime vuosina lukenut muutaman Murakamin ja Murakamista on tulossa lempikirjailijani. Pidän yksinkertaisesta kielestä ja konkreettisista lauseista. Niistäkin pystyy rakentamaan ihmeellisiä asioita, kuten Murakami tekee.
Murakami on hyvin Zen. Lukija ei pysty aina ymmärtämään mistä kirjat edes kertovat. Siitä huolimatta kirjat ovat helppolukuisia ja jopa ahmittavia. Tarinat pursuavat maagisuutta, mutta sitä ei koskaan selitetä juuri mitenkään, toisin kuin fantasiassa, jossa maagisesta yritetään tehdä loogista ja systemaattista. Tässä mielessä Murakami kuuluu samaan maagiseen realismiin kuin Gabriel Maria Marqués. Ainakin Murakami viittaa ja lainaa usein Marquésia.
Murakamin sankarit ovat miehiä, aina vieraantuneita ja usein keski-ikäisiä. Tässäkin kirjassa sankari on keski-ikäinen varsin persoonaton salaryman, joka liikkuu joustavasti unen ja valveen, menneisyyden ja nykyisyyden, valon ja varjon, toden ja magian välillä. Tästä huolimatta tarina ei ole seikkailua eikä vaaran tunnetta. Ehkä koko tarina on allegoria mielen liikkeistä, mutta zeniläisittäin sitä ei tietenkään kerrota.
Pidin todella paljon kirjasta, mutta ehkä se ei ole Murakamin ihan …
Olen viime vuosina lukenut muutaman Murakamin ja Murakamista on tulossa lempikirjailijani. Pidän yksinkertaisesta kielestä ja konkreettisista lauseista. Niistäkin pystyy rakentamaan ihmeellisiä asioita, kuten Murakami tekee.
Murakami on hyvin Zen. Lukija ei pysty aina ymmärtämään mistä kirjat edes kertovat. Siitä huolimatta kirjat ovat helppolukuisia ja jopa ahmittavia. Tarinat pursuavat maagisuutta, mutta sitä ei koskaan selitetä juuri mitenkään, toisin kuin fantasiassa, jossa maagisesta yritetään tehdä loogista ja systemaattista. Tässä mielessä Murakami kuuluu samaan maagiseen realismiin kuin Gabriel Maria Marqués. Ainakin Murakami viittaa ja lainaa usein Marquésia.
Murakamin sankarit ovat miehiä, aina vieraantuneita ja usein keski-ikäisiä. Tässäkin kirjassa sankari on keski-ikäinen varsin persoonaton salaryman, joka liikkuu joustavasti unen ja valveen, menneisyyden ja nykyisyyden, valon ja varjon, toden ja magian välillä. Tästä huolimatta tarina ei ole seikkailua eikä vaaran tunnetta. Ehkä koko tarina on allegoria mielen liikkeistä, mutta zeniläisittäin sitä ei tietenkään kerrota.
Pidin todella paljon kirjasta, mutta ehkä se ei ole Murakamin ihan parhain. Kirjan lopetus hiukan lässähtää, mutta se ei mielestäni ole merkittävää. Muistan viime vuosilta Komtuurin surman ja Vieterilintukronikan, jotka tekivät myös suuren vaikutuksen. Pitänee ryhtyä lukemaan näitä systemaattisesti.
Carlo Rovelli kirjoittaa lyhyitä tarinoita asioista, jotka ovat täysin kokemusmaailmamme ulkopuolella. Vaikka ne kertovat fysiikasta ja kosmologiasta, ne ovat mielestäni suurta kirjallisuutta. En ole opiskellut fysiikkaa sitten lukion (yli 40 vuotta sitten!), enkä väitä ymmärtäväni läheskään kaikkea, mutta silti nautin näistä todella paljon. Nämä olivat kuin runoja. Valkoiset aukot on ehkä vaatimattomin näistä Rovellin kirjoista, jotka Ursa on julkaissut. Se kertoon Rovellin omasta teoriasta miten mustat aukot kehittyvät valkoisiksi. Ehkä suurimman vaikutuksen näistä Rovellin kirjoista teki Ajan luonne, joka kertoo mitä aika on.
Tämä on vähän hankala arvioitava. Dekkariksi tämä on outo. Syyllinen selviää kolmasosan jälkeen. Sen jälkeen loppu kirjasta selvitellään motiivia. Lopussa tulee sitten aika pikainen tarinan pyörähdys, jota valmistellaan kyllä aika kauan. Vähän sama idea oli aiemmassa Uskollisessa naapurissa, mutta muistelen sen olleen parempi. Siitä on kyllä aikaa kun luin sen.
Kieli ja kerronta on japanilaisen säästeliästä ja yksinkertaista, vähän Murakamin tyyliin. Pidän sellaisesta kovasti, mutta kirjallisesti tämä ei kuitenkaan ollut mitenkään merkittävä kokemus. Olisi voinut jättää väliinkin.
Frankopanin tavoitteena on käydä läpi koko maailmanhistoria ja vetää siitä johtopäätöksiä ihmisen suhteesta ilmastoon ja luontoon. Kirja tekee sen ja jotenkin ihmeen kautta onnistuukin. Kirja on toki massiivinen, noin 900 sivua, mutta ei sen parissa aika käy pitkäksi. Frankopan on loistava kirjoittaja ja pystyy sitomaan monet asiat toisiinsa kiinnostavasti. Kirjasta käy ilmi etenkin kolonialismin vaikutus kulutusyhteiskuntaan ja kulutuksen ja tuotannon täydelliseen eristämiseen. Orjia tarvittiin rahakasvien tuotantoon, joista koituva hyöty siirrettiin Euroopan ja Pohjois-Amerikan eliiteille ja siten ruokittiin kaikkialle läpitunkevaa kapitalismia. Kirjassa on toki paljon muutakin. Lopussa Frankopan on aika pessimisti tulevaisuuden suhteen.
Näpsäkästi rakennettu agenttitarina, joka sijoittuu tämän hetken globaaliin voimapolitiikkaan. Kiina on tässä uhka ja Venäjä sivuutetaan maininnalla. Olihan se sujuvaa ja melkein uskottavaa, mutta ei ihan. Aika remestä.
Tarina oli hienosti rakennettu ja perustuu syvälliseen teknologiseen ymmärrykseen. Skenaario siitä, miten tekoäly ja genetiikka yhdistyvät, ei ole kaukaa haettu. Myös se, että suurin osa ihmisistä on palvelijoita ja keikkatyöläisiä on aika mahdollinen tulevaisuuden kuva. Tämä oli selvästi laajemman sarjan aloitusosa ja tarina jäi kesken. Monimutkaisesta teknologisesta kehityksestä oli saatu ymmärrettävä ja uskottava. Asioiden psykologisointi oli hiukan yksioikoista ja tavanomaisen tutun ahdistavaa, vähän kuin nordic noirissa tai brittiläisissä poliisisarjoissa. Muuten kyllä hyvin kiinnostava ja taisin lukea tämä aika nopeasti.
Jaksoin lukea loppuun, vaikka tämä oli aika pitkä ja tarina oli hyvin polveileva. En oikein kuitenkaan löytänyt kirjasta kiinnekohtaa itseeni tai kiinnostuksiini. Teksti oli sujuvaa, mutta ei se kuitenkaan kovin paljoa minua sytyttänyt. Tarinassa oli kovin paljon uskomattomia käänteitä ja välillä tuli mieleen viihdekirjallisuus. Hahmot jäivät päähenkilöä lukuun ottamatta aika pahvisiksi ja symbolisiksi. En ihan ymmärrä miksi Hitler piti ottaa mukaan henkilögalleriaan. Loppuun lukemisesta kolme tähteä.