Reviews and Comments

Anne Applebaumin kirja kertoo kansainvälisestä autokratiasta. Ympäri maailmaa, Venäjältä Kiinaan ja Venezuelaan, Iranista Zimbaween ja Unkariin autokraattiset hallitsijat tukevat toisiaan ja toistensa pyrkimyksiä. Itse kutsuisin tätä uudeksi internationaaliksi, jossa yhdistävänä aatteena on korruptio ja omaisuuden kahmiminen lähipiirille.

Applebaum on mainio kirjoittaja, joskin välillä hiukan paatoksellinen. Kirjassa kerrotaan konkreettisesti vallan kahmimisen ja ylläpidon menetelmät, joita toteutetaan uusimmalla teknologialla ja vanhoilla tutuilla propagandakonsteilla. Autokraatit eivät ehkä muodosta liittoutumaa, mutta silti tukevat toisiaan globaalisti.

Lopuksi Applebaum suosittelee saman tapaista liittoa demokraattien välille. Ikävästi tämä kirja on kirjoitettu ennen Trumpin kautta. Siitä olisi varmaan ollut paljon lisää kerrottavaa.

Kushnerin Luomisen järvi on sujuvasti luettava romaani ... niin mistä? Moraalistako? Sitä oli hauska ja kevyt lukea, mutta jälkikäteen sitten mietin että mistähän se mahtoi kertoa.

Kaikki henkilöt kirjassa ovat aika vastenmielisiä persoonina. Päähenkilö ei suhtaudu rehellisesti yhteenkään toiseen henkilöön ja lopussa hän irtautuu sosiaalisesta maailmasta petoksella hankkimallaan pääomalla. Tämä juopotteleva ja petollisesti kaikkeen suhtautuva henkilö on nainen ja toinen päähenkilöistä, guru Bruno, ilmenee vain hänen abstraktille vastaanottajalle kirjoittamistaan sähköposteista, joihin päähenkilö on hankkinut pääsyn, ilmeisesti vakoiluorganisaation kautta. Tämä organisaatio ei missään vaiheessa paljastu.

Ehkäpä kirja kertoi aktivistien moraalista, siitä että myös aktivisteilla on samanlaisia heikkouksia ja perittyjä käyttäytymismalleja ja vanhoja asenteita kuin kaikilla muillakin.

En kyllä itse asiassa ole varma mistä kirjassa oli kyse. Viihdyin kyllä sitä lukiessani, mutta ei se minua mihinkään vienyt. Henkilöhahmot jäivät aika stereotyyppisiksi päähenkilöä lukuunottamatta. Päähenkilö oli tehty vastenmieliseksi persoonaltaan, mutta ehkä me kaikki olemme vastenmielisiä jossakin mielessa.

Järvilehto lähtee liikkeelle kuvaamalla ihmisen aivoja ja tietoisuutta ja tekee tästä loogisen loikan koneeseen. Hänen mukaansa tekoälyn menestys perustuu siihen, että koneen tietojenkäsittelyyn on otettu mallia aivojen toiminnasta, hermoverkoista, jotka vastaavat Kahnemanin Systeemi 1:tä. Systeemi 2 on sitten tietoinen looginen päätöksentekoprosessi. Järvilehto laajentaa tätä vielä Systeemi 3:een, joka liittyy ympäristön kanssa ajatteluun.

Kirja on riittävän kattava ja helppotajuinen esitys tästä mielen logiikasta. En ole kuitenkaan ihan varma, voimmeko tehdä loikkauksen, kuten Järvilehto esittää, että koneäly on ihmisen kaltainen. Ihminen on ruumiillinen ja holistinen otus, jolla on varsin rajalliset kognitiiviset kyvyt ja keskinkertaiset sensorit. Jos koneälylle syntyy tietoisuus, se perustuu aivan toisenlaiseen ruumiillisuuteen ja havainnointiin. Emme pystyisi ymmärtämään sen tietoisuuden prosesseja. Se ei olisi ihmisen kaltainen.

Anglosaksisesta mielen filosofiasta kiinnostuneille tämä on erittäin hyvä johdantoteos. Loppupuolella kirja hiukan taantuu ChatGPT-oppaaksi, mutta muuten asiat kuvataan selkeästi ja havainnollisesti.

Miettinen käy perusteellisesti läpi demokratian käsitteen kehittymisen 1500-luvulta nykypäivään ja päättää kirjan demokratian kriisiin, jonka hän selittää suhteessa aikaan. On kolme demokratiaa uhkaavaa aikakäsitystä, liberalismin historiattomuus, populistinen nostalgia, jossa halutaan palata menneeseen, sekä historian korjailu ja uhriutuminen (esim. nyky-Venäjä). Ajan käsitys on todellakin keskeinen kirjassa alusta loppuun. Kirja oli kiinnostava. Kuuntelin sen työmatkoilla silloin tällöin ja käsitykseni siitä taisi jäädä vähän hajanaiseksi. En siksi sitä sen enempää tässä mietiskele ja analysoi. Tämä ja Miettisen edellinen Eurooppa ovat kyllä ihan merkittäviä aatehistoriallisia teoksia, joskin Miettisen näkökulma asioihin on hyvin eurooppalainen ja klassinen.

Julian Bagginin kirja "Filosofisen ajattelun opas" on oikeastaan käsikirja yleiseen ajatteluun. Se antaa 12 viisastelematonta ohjetta ja perustelee ne tyhjentävästi. Ohjeet eivät ole sidoksissa mihinkään erityiseen koulukuntaan ja itse asiassa aika monet ohjeista liittyvät koulukuntaisuuksien välttämiseen. Kirja toki kertoo myös ajattelun vinoutumista ja virheistä, mutta ne eivät ole ollenkaan pääasia. Sen sijaan kirja kertoo aika yleisellä tasolla miten ajattelussa pitäisi edetä ja miten asioihin suhtautua. Kyseessä eivät niinkään ole säännöt kuin hyödylliset tavat ottaa huomioon asioita ja välttää ajattelun urautuminen. Kirja perustuu eri filosofien haastatteluihin The Philosopher's Magazinessa, jonka toimittaja Baggini oli. Baggini lienee englantilainen, joten painotus on varsin anglosaksinen, mutta tämä ei ole ollenkaan anglosaksista analyyttistä filosofiaa, vaan asioita käsitellään monipuolisesti. Nautin paljon tämän lukemisesta, vaikkakin se tapahtui aika hitaasti. Jossakin kohdin olisi voinut tekstiä lyhentääkin, koska perustelut olivat ehkä turhan perusteellisia.

Luin neljänneksen ja jätin kesken. En keksinyt kirjan ideaa ja tuohon asti se oli aika ikävää luettavaa. Pidin kovasti Ikuisuusvuonon profeetasta, mutta tämä ei oikein iskenyt.

Carlo Rovelli kirjoittaa lyhyitä tarinoita asioista, jotka ovat täysin kokemusmaailmamme ulkopuolella. Vaikka ne kertovat fysiikasta ja kosmologiasta, ne ovat mielestäni suurta kirjallisuutta. En ole opiskellut fysiikkaa sitten lukion (yli 40 vuotta sitten!), enkä väitä ymmärtäväni läheskään kaikkea, mutta silti nautin näistä todella paljon. Nämä olivat kuin runoja. Valkoiset aukot on ehkä vaatimattomin näistä Rovellin kirjoista, jotka Ursa on julkaissut. Se kertoon Rovellin omasta teoriasta miten mustat aukot kehittyvät valkoisiksi. Ehkä suurimman vaikutuksen näistä Rovellin kirjoista teki Ajan luonne, joka kertoo mitä aika on.

Tämä on vähän hankala arvioitava. Dekkariksi tämä on outo. Syyllinen selviää kolmasosan jälkeen. Sen jälkeen loppu kirjasta selvitellään motiivia. Lopussa tulee sitten aika pikainen tarinan pyörähdys, jota valmistellaan kyllä aika kauan. Vähän sama idea oli aiemmassa Uskollisessa naapurissa, mutta muistelen sen olleen parempi. Siitä on kyllä aikaa kun luin sen.

Kieli ja kerronta on japanilaisen säästeliästä ja yksinkertaista, vähän Murakamin tyyliin. Pidän sellaisesta kovasti, mutta kirjallisesti tämä ei kuitenkaan ollut mitenkään merkittävä kokemus. Olisi voinut jättää väliinkin.

Frankopanin tavoitteena on käydä läpi koko maailmanhistoria ja vetää siitä johtopäätöksiä ihmisen suhteesta ilmastoon ja luontoon. Kirja tekee sen ja jotenkin ihmeen kautta onnistuukin. Kirja on toki massiivinen, noin 900 sivua, mutta ei sen parissa aika käy pitkäksi. Frankopan on loistava kirjoittaja ja pystyy sitomaan monet asiat toisiinsa kiinnostavasti. Kirjasta käy ilmi etenkin kolonialismin vaikutus kulutusyhteiskuntaan ja kulutuksen ja tuotannon täydelliseen eristämiseen. Orjia tarvittiin rahakasvien tuotantoon, joista koituva hyöty siirrettiin Euroopan ja Pohjois-Amerikan eliiteille ja siten ruokittiin kaikkialle läpitunkevaa kapitalismia. Kirjassa on toki paljon muutakin. Lopussa Frankopan on aika pessimisti tulevaisuuden suhteen.

Näpsäkästi rakennettu agenttitarina, joka sijoittuu tämän hetken globaaliin voimapolitiikkaan. Kiina on tässä uhka ja Venäjä sivuutetaan maininnalla. Olihan se sujuvaa ja melkein uskottavaa, mutta ei ihan. Aika remestä.

Tarina oli hienosti rakennettu ja perustuu syvälliseen teknologiseen ymmärrykseen. Skenaario siitä, miten tekoäly ja genetiikka yhdistyvät, ei ole kaukaa haettu. Myös se, että suurin osa ihmisistä on palvelijoita ja keikkatyöläisiä on aika mahdollinen tulevaisuuden kuva. Tämä oli selvästi laajemman sarjan aloitusosa ja tarina jäi kesken. Monimutkaisesta teknologisesta kehityksestä oli saatu ymmärrettävä ja uskottava. Asioiden psykologisointi oli hiukan yksioikoista ja tavanomaisen tutun ahdistavaa, vähän kuin nordic noirissa tai brittiläisissä poliisisarjoissa. Muuten kyllä hyvin kiinnostava ja taisin lukea tämä aika nopeasti.

Jaksoin lukea loppuun, vaikka tämä oli aika pitkä ja tarina oli hyvin polveileva. En oikein kuitenkaan löytänyt kirjasta kiinnekohtaa itseeni tai kiinnostuksiini. Teksti oli sujuvaa, mutta ei se kuitenkaan kovin paljoa minua sytyttänyt. Tarinassa oli kovin paljon uskomattomia käänteitä ja välillä tuli mieleen viihdekirjallisuus. Hahmot jäivät päähenkilöä lukuun ottamatta aika pahvisiksi ja symbolisiksi. En ihan ymmärrä miksi Hitler piti ottaa mukaan henkilögalleriaan. Loppuun lukemisesta kolme tähteä.