Reviews and Comments

Kirja kertoo vaihtoehtoisen historian imperialismista. Valta ja edistys perustuvat hopean taikaominaisuuksiin, kieleen ja kielen merkityksiin käännöksissä. Englantilaiset ovat kehittäneet tämän menetelmän pisimmälle ja pitävät siten imperialismiaan yllä. Tapahtumat sijoittuvat pääosin Oxfordiin, jossa Babel on paikka tämän menetelmän kehittämiseen ja hyödyntämiseen. Mielenkiintoinen kirja ja tarina, mutta oli se vähän pitkä ja jankkaava. Päähenkilö oli aika väritön, hajuton ja mauton kertoja.

Tämä olikin hankala ja hämmentävä kirja. En ole varma, oliko tämä toisinto paroni von Münchausenin tarinasta vai postmodernin miehen maailmantuskan kuvaus. Siis sellaisen, jossa mies tajuaa, ettei voi olla alfauros, eikä halua ryhtyä apuriksikaan.

Kirjassa äveriääseen amerikkalaiseen sukuun syntynyt mieslapsi turhautuu nuoruuteen, lähtee tappamaan Irakiin ja Afganistaniin, sukeltaa Kalifornian taidepiireihin ja lähtee kiertolaiseksi halki Amerikan. Kyse on postmodernin miehen elämän tarkoituksen etsinnästä ja se ei oikein ota onnistuakseen. En minä oikein mitään muutakaan suurta tarinaa tästä löydä, vaikka lopussa mennäänkin planetaariselle tuhon tasolle.

Kerronta oli vetävää ja mielenkiintoista. Hauskahan tätä oli lukea, mutta kokonaisuus oli aika hämmentävä.

Sitten huomasin googlaamalla, että Siitonen on tehnyt tutkimusta voimaantumisesta. Pitikös nyt sitten ryhtyä tappajaksi ja kulkuriksi voimaantuakseen? Tässä on hyvin maskuliinen käsitys voimaantumisesta ja aika vieras minulle.

Päätin lukea dekkarin ja jostakin suosituksesta päädyin tähän Yrsa Sigurdardottirin maaseutukuvaukseen. Tuntureita, lunta, hevosia ja köyhiä maanviljelijöitä. Ja rikas perhe, joka murhataan viimeiseen jäseneen. Hienoa ja sujuvaa kerrontaa. Mielenkiintoinen tunnelma. Tarinana kuitenkin vähän tavanomainen: absoluuttisen paha ja vähän mielenvikainen mies, joka murhaa perheen saadakseen omaisuuden haltuunsa. Omaisuus on tässä tapauksessa IT-miljonäärien Bitcoin-sijoitus. Kai dekkarit sitten on tällaisia. En kyllä tykkää yhtään absoluuttisesta pahasta tarinan elementtinä. Sellainen jotenkin sysää syyllisyyden pelkästään yksilöiden harteille. Olosuhteissa tai yhteiskunnan rakenteissa ei silloin ole mitään vikaa.

Luin, koska Hesarissa tätä sarjaa pidettiin lähes kaikkien aikojen parhaana. No ei se sitä ollut. Henkilöhahmot olivat kuin satiirista tai komediasta ja tarina oli hyväksikäyttöä ja murhaa. Tarina oli aika yksinkertainen ja sitä paljastettiin vähä vähältä siten, että asiat aina nyrjäytettiin toisin perin. Sanakäänteillä koko ajan osoitettiin että totuus ei ole tämä. Helposti tämän luki, mutta enpä taida jatkaa seuraavaan.

Tämä on romaani petoksesta. Petos esitetään jokapäiväisenä välinpitämättömyytenä ja tietoisena tuhoa kohti kulkemisena. Kaikki pettävät koko ajan, ainakin itseään. Yksi löytää petoksettoman elämän, mutta kuolee sitten tapaturmaisesti. Yksi uskottelee huumeiden käyttönsä olevan hallinnassa. Yksi keskeinen haara tarinassa on valtava pyramidihuijaus, joka mahdollistaa monelle ylellisen petoksessa elämisen. Kirja oli oikein mainio ja kiinnostava, mutta lopetus jotenkin lässähti. Asiat periaatteessa kietoituivat yhteen, mutta oli aika halpaa päättää tarina päähenkilön tapaturmaiseen kuolemaan. Tässä taisi olla ainakin yksi Asema 11:n henkilö mukana (Miranda), mutta Lasihotelli sijoittuu nykyaikaan, eikä siinä ollut apokalyptisiä tai scifi-elementtejä.

Tämä oli mielenkiintoinen. Sortumatta yhtään uskonnolliseen näkemykseen tai uskoon, kirja käy läpi mitä tiedetään abrahamilaisten uskontojen jumalan synnystä. Siis mistä jumalan käsite lähtee ja miten se on kehittynyt. Esimerkiksi olemme unohtaneet Jahven puolison Ašeran ja ylijumala Ēl, joka oli sekä Javen että Ašeran isä (kai?). Mutta sitten temppeli tuhottiin ja jäljelle jäivät kirjurit, jotka loivat jumalakäsityksen uudestaan lakikokoelmana. Tämä on varmasti yksinkertaistus, mutta sellainen kuva minulle kirjasta jäi.

Tämänkin kirjan teksti kulkee kuin vuoristopuro. Kirja oli pitkä ja siinä oli jonkin verran grindausta, jolla saatiin noin 107 juonihaaraa loogisesti yhteen. Veikkaan että kolmannessa osassa tämäkin saadaan jonkinlaiseen loppuun toisin kuin Martinin kirjat. Ihailtavaa juonen kuljetusta.

Päätin lukea ihan jotain muuta ja se olikin hyvä päätös. Hobbin Taikuuden laiva aloittaa uuden sarjan. Luin Näkijän tarun joitakin vuosia sitten. Se oli oikein hieno, mutta selkeästi kehitystarinana nuorten fantasiaa.

Taikuuden laiva on sen sijaan enemmän aikuisille suunnattu tarina. Se sisältää politiikkaa, huumeita, seksiä ja ennen kaikkea puhuvia laivoja. Minustakin puhuvat laivat kuulostivat ensin tyhmältä ajatukselta, mutta ei se sitten lukiessa yhtään haitannut.

Hobbin lause ja kerronta on raikasta ja soljuvaa kuin vuoristopuro. Harva kertoja pystyy tähän. Kirja on aika pitkä, mutta ei siinä oikeastaan ollut tyhjäkäyntiä.

Kai tämä oli nk. lukuromaani, koska tarina piti lujasti otteessaan. Rooman valtakunnan laitamilla bordelliin anonyyminä adoptoitu pieni poika kertoo tarinansa. Kirja sijoittuu pääosin neljän seinän sisään bordelliin, jossa kaikkia käytetään hyväksi. Kaikki tarinan henkilöt yhtä lukuunottamatta ovat orjia ja omistajansa esineitä. Kehitystarinassa kerrotaan päähenkilön lapsuus ja kehitys seksin kauppatavaraksi.

Ainoa mitä en ymmärtänyt oli loppu ja sen liittyminen kertojan tarinaan. Koko tarina on kirjoitettu Englannissa asuvan vanhan ja katkeran miehen, siis sen bordelliorjan, kertomana. En ymmärtänyt miten unenomainen loppu liittyy tähän katkeraan kerrontaan. Sinänsä vanhan miehen kerronta oli ihan toimiva ratkaisu, mutta kirjassa ei millään tavalla valaista sitä, miten päähenkilö oli näissä olosuhteissa pystynyt vanhenemaan. Lähes kaikkien orjien kohtalo kirjassa oli karu. Ehkä tarkoituksena on pystyä jatkamaan tarinaa uudella kirjalla.

Olin vähän flunssainen ja päätin lukea jonkun vauhdikkaan dekkarin. Anders de la Motten Keräilijä oli juuri tällainen. Joutuisaa juonen kuljetusta ja melko kiinnostavat henkilöt. Sakeahko soppa, johon oli juuri sopivin annospaloin lisätty poliisin urapyrkimyksiä, vastenmielisiä sukulaisia, lapsuuden traumoja ja kieroontuneita luonteita. Ihan viihdyttävää.

Mutta. Sitten ryhdyin pohtimaan sarjamurhaajia. Mielestäni sarjamurhaaminen on halpamainen tapa kirjoittaa tarinaa. Siinä on absoluuttinen paha, joka toimii neutraalissa ympäristössä. Yhteiskunta on mikä on ja sen olosuhteita ei juuri kommentoida. Tapahtumat eivät liity yhteiskunnan ongelmiin tai mihinkään normaalissa ympäristössä. Korkeintaan poliisin virkahierarkiat ovat ongelmallisia. Sarjamurhaamista selitetään usein rakkaudettomalla äidillä tai holtittomalla, ympäriinsä paneskelevalla, metsästystä, aseita ja pienoismalleja (sic!) harrastavalla isällä, niin kuin tässä. Näissä on aina loppuratkaisuna, että paha poistetaan maailmasta sarjamurhaajan kuolemalla tai vangitsemisella. Halpaa.

Viihdyttävä dekkari, mutta sarjamurhaaminen on typerää.

Anne Applebaumin kirja kertoo kansainvälisestä autokratiasta. Ympäri maailmaa, Venäjältä Kiinaan ja Venezuelaan, Iranista Zimbaween ja Unkariin autokraattiset hallitsijat tukevat toisiaan ja toistensa pyrkimyksiä. Itse kutsuisin tätä uudeksi internationaaliksi, jossa yhdistävänä aatteena on korruptio ja omaisuuden kahmiminen lähipiirille.

Applebaum on mainio kirjoittaja, joskin välillä hiukan paatoksellinen. Kirjassa kerrotaan konkreettisesti vallan kahmimisen ja ylläpidon menetelmät, joita toteutetaan uusimmalla teknologialla ja vanhoilla tutuilla propagandakonsteilla. Autokraatit eivät ehkä muodosta liittoutumaa, mutta silti tukevat toisiaan globaalisti.

Lopuksi Applebaum suosittelee saman tapaista liittoa demokraattien välille. Ikävästi tämä kirja on kirjoitettu ennen Trumpin kautta. Siitä olisi varmaan ollut paljon lisää kerrottavaa.

Kushnerin Luomisen järvi on sujuvasti luettava romaani ... niin mistä? Moraalistako? Sitä oli hauska ja kevyt lukea, mutta jälkikäteen sitten mietin että mistähän se mahtoi kertoa.

Kaikki henkilöt kirjassa ovat aika vastenmielisiä persoonina. Päähenkilö ei suhtaudu rehellisesti yhteenkään toiseen henkilöön ja lopussa hän irtautuu sosiaalisesta maailmasta petoksella hankkimallaan pääomalla. Tämä juopotteleva ja petollisesti kaikkeen suhtautuva henkilö on nainen ja toinen päähenkilöistä, guru Bruno, ilmenee vain hänen abstraktille vastaanottajalle kirjoittamistaan sähköposteista, joihin päähenkilö on hankkinut pääsyn, ilmeisesti vakoiluorganisaation kautta. Tämä organisaatio ei missään vaiheessa paljastu.

Ehkäpä kirja kertoi aktivistien moraalista, siitä että myös aktivisteilla on samanlaisia heikkouksia ja perittyjä käyttäytymismalleja ja vanhoja asenteita kuin kaikilla muillakin.

En kyllä itse asiassa ole varma mistä kirjassa oli kyse. Viihdyin kyllä sitä lukiessani, mutta ei se minua mihinkään vienyt. Henkilöhahmot jäivät aika stereotyyppisiksi päähenkilöä lukuunottamatta. Päähenkilö oli tehty vastenmieliseksi persoonaltaan, mutta ehkä me kaikki olemme vastenmielisiä jossakin mielessa.