Pekka Kytömäen toinen runokokoelman jatkaa Ei talvikunnossapitoa -esikoiskokoelman kanssa samoilla linjoilla. On soma Anna Kytömäen piirtämä kansi ja runokokoelma täynnä pieniä nokkeluuksia. Tyyli on vähän haikumaista, tosin vaikuttaisi irtoavan tiukasta haikumuodosta enemmän kuin esikoiskokoelmassa.
Tämä on helppoa runoutta, mutta toisaalta myös oivaltavaa ja kekseliästä. Paikoin vilahtaa vähän sanaleikkiäkin. Kynnys tarttua kokoelmaan ja lukea runoja muutama tai useampikin on ilahduttavan matala. Tämä on Kytömäen kokoelmille tavallista ja hyvää.
Isyys, seesteisyys. Ei sureta tuleva eikä menneisyys.
Aiheissa on rakkautta ja tunteita, runojen haikumaisuuteen hyvin istuvia luontohavaintoja, lempeää ympäristöystävällisyyttä, jokunen mukava kissarunokin. Tätä kokoelmaa on Kytömäen muiden kokoelmien tavoin helppo suositella leppoisan, miellyttävän runouden ystäville.
Linnut näkevät muovisen perintömme. Ihme että ne vielä laulavat meille.
Pekka Kytömäen toinen runokokoelman jatkaa Ei talvikunnossapitoa -esikoiskokoelman kanssa samoilla linjoilla. On soma Anna Kytömäen piirtämä kansi ja runokokoelma täynnä pieniä nokkeluuksia. Tyyli on vähän haikumaista, tosin vaikuttaisi irtoavan tiukasta haikumuodosta enemmän kuin esikoiskokoelmassa.
Tämä on helppoa runoutta, mutta toisaalta myös oivaltavaa ja kekseliästä. Paikoin vilahtaa vähän sanaleikkiäkin. Kynnys tarttua kokoelmaan ja lukea runoja muutama tai useampikin on ilahduttavan matala. Tämä on Kytömäen kokoelmille tavallista ja hyvää.
Isyys, seesteisyys. Ei sureta tuleva eikä menneisyys.
Aiheissa on rakkautta ja tunteita, runojen haikumaisuuteen hyvin istuvia luontohavaintoja, lempeää ympäristöystävällisyyttä, jokunen mukava kissarunokin. Tätä kokoelmaa on Kytömäen muiden kokoelmien tavoin helppo suositella leppoisan, miellyttävän runouden ystäville.
Linnut näkevät muovisen perintömme. Ihme että ne vielä laulavat meille.
Olli Sinivaara tuli tutuksi erinomaisesta Puut-kokoelmastaan. Nyt vuorossa on Sinivaaran toinen kokoelma, Palava maa vuodelta 2007. Kansiliepeestä katseleekin nuorempi mies – vuonna 2007 kanssani samanikäinen Sinivaara olikin vielä kovin nuori. Ilme on vakava, mikä sopiikin hyvin tähän runokokoelmaan: aika totista tekstiä on luvassa.
Kokoelma alkaa muutamalla vapaamuotoisemmalla runolla, mutta pääasiassa muotona on parisäe runsailla säkeenylityksillä. Se on oikein mainio, perinteinen ja toimiva muoto. Toisinaan teksti vyöryy proosarunomaisena tulvana.
Kokoelman kolmas osio on kokonaisuudelle nimensä antanut ”Palava maa”, viisiosainen runo, jossa parisäemuoto hajoaa. Siitä on yhä jäänteitä nähtävillä, mutta muoto on rikki. Jälki on kiehtovaa. Tästä olisi mukava siteerata joku katkelma, mutta se ei ole ihan helppoa, säkeet soljuvat toisiinsa tavalla, joka estää pienemmän lainauksen irrottamisen.
Draamaa ja värikkäitä kielikuvia tässä tekstissä kuitenkin on. Palavassa maassa kohdataan ”Algerian sodassa tapettu tuleva profeetta”, ”SS-joukkojen ja puna-armeijan / yhteinen taideprojekti”, “Versaillesin käytäväillä vaelteleva Aurinkokuningas” ja kortinpeluuta ”pietarilaisen katulyhdyn keltatautisessa valossa” …
Olli Sinivaara tuli tutuksi erinomaisesta Puut-kokoelmastaan. Nyt vuorossa on Sinivaaran toinen kokoelma, Palava maa vuodelta 2007. Kansiliepeestä katseleekin nuorempi mies – vuonna 2007 kanssani samanikäinen Sinivaara olikin vielä kovin nuori. Ilme on vakava, mikä sopiikin hyvin tähän runokokoelmaan: aika totista tekstiä on luvassa.
Kokoelma alkaa muutamalla vapaamuotoisemmalla runolla, mutta pääasiassa muotona on parisäe runsailla säkeenylityksillä. Se on oikein mainio, perinteinen ja toimiva muoto. Toisinaan teksti vyöryy proosarunomaisena tulvana.
Kokoelman kolmas osio on kokonaisuudelle nimensä antanut ”Palava maa”, viisiosainen runo, jossa parisäemuoto hajoaa. Siitä on yhä jäänteitä nähtävillä, mutta muoto on rikki. Jälki on kiehtovaa. Tästä olisi mukava siteerata joku katkelma, mutta se ei ole ihan helppoa, säkeet soljuvat toisiinsa tavalla, joka estää pienemmän lainauksen irrottamisen.
Draamaa ja värikkäitä kielikuvia tässä tekstissä kuitenkin on. Palavassa maassa kohdataan ”Algerian sodassa tapettu tuleva profeetta”, ”SS-joukkojen ja puna-armeijan / yhteinen taideprojekti”, “Versaillesin käytäväillä vaelteleva Aurinkokuningas” ja kortinpeluuta ”pietarilaisen katulyhdyn keltatautisessa valossa”. En tiedä mitä pitäisi ajatella, kun “pojaat soittavat Beethovenia / Waltarin sanoilla ja Don Huonojen coverina”.
Pakko myöntää, että vähän olen ihmeissäni Palavan maan kielenkäytön kanssa. Kuinka tosissaan tämä on tarkoitettu otettavan? No, kirjoittajan intentio ei tietenkään mitenkään rajoita lukijan tulkintaa. Minun on vaikea suhtautua kovin vakavasti tällaiseen tykittelyyn. Palava maa on joka tapauksessa Valonhetkeä vetävämpi kokoelma.
Joulu lähestyy, irlantilainen pikkukaupunki on hiljainen varhain aamulla. Bill Furlong lähtee toimittamaan hiiliä luostariin ja …
Review of 'Nämä pienet asiat' on 'Goodreads'
4 stars
Irlantilainen Claire Keegan tunnetaan Wikipedian mukaan parhaiten novelleistaan. Niitä häneltä ei ole suomennettu, mutta eivät nämä suomennoksetkaan pitkiä ole: Nämä pienet asiat on pienoisromaani ja toinen suomennos Kasvatti on sekin alkujaan The New Yorkerissa ilmestynyt novelli.
Vaan pituus ei ole kirjassa ratkaisevaa; moni painava romaani on mitaltaan lyhyt, kuten vaikkapa Annie Ernaux’n tuotannon ystävät tietävät. Nämä pienet asiat on tunteikas tarina, pieni jouluinen kertomus 1980-luvun Irlannista – olkoonkin, että elämän kuvaus tuntuu niin vanhanaikaiselta 2020-luvun Suomesta katsottuna, että on vaikea muistaa tarinan sijoittuvan vain 40 vuoden taakse. Hiilikauppias Bill Furlongilla on töissään vuoden kiireisin aika ja samalla tietysti kaikki joulunajan kiireet oman perheen parissa.
Toimittaessaan hiiliä paikalliseen luostariin Furlong poikkeaa luostarin kappelissa etsiessään nunnaa, joka kuittaisi toimituksen. Kappelista hän löytää joukon nuoria naisia ja tyttöä kuuraamassa lattiaa. Pari tytöistä lähestyy Furlongia ja pyytää kyytiä pois luostarista. Kun Furlong kertoo kohtaamisesta vaimolleen, “vaimo nousi istumaan selkä suorana ja sanoi, etteivät sellaiset …
Irlantilainen Claire Keegan tunnetaan Wikipedian mukaan parhaiten novelleistaan. Niitä häneltä ei ole suomennettu, mutta eivät nämä suomennoksetkaan pitkiä ole: Nämä pienet asiat on pienoisromaani ja toinen suomennos Kasvatti on sekin alkujaan The New Yorkerissa ilmestynyt novelli.
Vaan pituus ei ole kirjassa ratkaisevaa; moni painava romaani on mitaltaan lyhyt, kuten vaikkapa Annie Ernaux’n tuotannon ystävät tietävät. Nämä pienet asiat on tunteikas tarina, pieni jouluinen kertomus 1980-luvun Irlannista – olkoonkin, että elämän kuvaus tuntuu niin vanhanaikaiselta 2020-luvun Suomesta katsottuna, että on vaikea muistaa tarinan sijoittuvan vain 40 vuoden taakse. Hiilikauppias Bill Furlongilla on töissään vuoden kiireisin aika ja samalla tietysti kaikki joulunajan kiireet oman perheen parissa.
Toimittaessaan hiiliä paikalliseen luostariin Furlong poikkeaa luostarin kappelissa etsiessään nunnaa, joka kuittaisi toimituksen. Kappelista hän löytää joukon nuoria naisia ja tyttöä kuuraamassa lattiaa. Pari tytöistä lähestyy Furlongia ja pyytää kyytiä pois luostarista. Kun Furlong kertoo kohtaamisesta vaimolleen, “vaimo nousi istumaan selkä suorana ja sanoi, etteivät sellaiset asiat kuuluneet heille, eikä niille voinut mitään tehdä, ja eivätkö ne tytöt tarvinneet tulta lämmitelläkseen ihan siinä missä muutkin ihmiset?”
Nunnat ovat hyviä asiakkaita ja maksavat ajallaan, ja Furlongin perheen tytöillähän on asiat ihan hyvin – koska luostarissa olevat tytöthän ovat niitä, jotka ovat joutuneet elämässään kaikenlaisiin hankaluuksiin, joihin kunnolliset, hyvien perheiden tytöt eivät koskaan joudu. Niinpä vaimo toivoisi, että Furlong vain antaisi asian olla, niin kuin kaikki muutkin tekevät – mitä nyt kylillä toki juorutaan kaikenlaista. Furlongia asia koskettaa kuitenkin eri tavalla, sillä hän tietää oman äitinsä välttyneen vastaavalta kohtalolta vain sattuman kaupalla. Tämä kohtaaminen oman menneisyyden kanssa ajaa Furlongia eteenpäin toimimaan.
Tarina on lyhyt, sen lukee hitaampikin lukija yhdellä istumalla. Koskettava se on, ja luo valoaan yhteen Irlannin lähihistorian kipukohdista: luostarien Magdalena-pesulat olivat melkoisia pakkotyölaitoksia. Hieman tylsää tarinassa on se, miten sen kertomiseen tarvitaan miessankari – lähes kaikki tarinan muut henkilöt ovatkin sitten naisia. Ehkä 1980-luvun Irlanti on sitten vain niin patriarkaalinen paikka, että tarina ei toimisi ilman miestä, tai olisi liian ilmeistä, että nainen välittäisi tällaisesta asiasta, mutta vähän latteaa se on.
Kristiina Rikman on tehnyt tasaisen luotettavaa työtä suomentajana. Suomennoksen kieli on selkeää ja kirkasta. Monet ovat pitäneet tarinaa koskettavana ja tunteisiin vetoavana; toisille tämä jouluinen kertomus on epäilemättä liian sentimentaalinen. Oman kantansa voi onneksi testata helposti, sen verran lyhyt ja nopealukuinen Nämä pienet asiat on. Vaikka tarina ei puhuttelisi, tekstinä tämä on viehättävä ja hyvin kirjoitettu.
---
Claire Keegan, an Irish writer best known for her short stories, has two translated works in Finnish, both concise in length. Nämä pienet asiat ("Small Things Like These") is a poignant novella set in 1980s Ireland. It tells a touching Christmas story about coal merchant Bill Furlong during his busiest season. A visit to a local convent reveals young women scrubbing floors, and Furlong is asked for help by two of them. When he shares this with his wife, she advises him to leave the matter alone, as the girls in the convent have fallen into troubles that "respectable" girls avoid. However, Furlong is deeply affected due to his own mother's narrow escape from a similar fate, pushing him to act.
Though short, the story is powerful, highlighting the dark chapter of Ireland's Magdalene laundries. Some might find it disappointing that the narrative relies on a male protagonist, especially given the overwhelmingly female cast. Perhaps this reflects the patriarchal nature of 1980s Ireland, but it does come across as somewhat uninspired.
Kristiina Rikman’s translation is clear and polished. The novella has been praised for its emotional depth, though some may find it overly sentimental. Nevertheless, its brevity makes it an easy and quick read, and even if the story doesn’t resonate, it’s a beautifully written piece.
Review of 'Sytytys : palindromirunoja' on 'Goodreads'
4 stars
Olen lukenut Pekka Kytömäeltä pari runokokoelmaa, mutta en vielä palindromirunoja. Niistä Kytömäki kai parhaiten tunnetaan, joten pitihän näihin kaksisuuntaisiin runoihin tutustua. Kohdalle osui ensin tämä Sytytys-kokoelma, tuoreempi Kytömäen kahdesta palindromirunokokoelmasta.
Iski kieli, ölisi, löi leikiksi.
Kokoelman aloittava ”Alussa oli sana” antaa osviittaa siitä, mitä tuleman pitää. Palindromimuoto on siinä määrin rajoittava, että lopputulos kallistuu herkästi leikittelyn ja kikkailun puolelle. Se ei kuitenkaan ole aivan koko totuus Kytömäen runoudesta. Sanoilla leikkimisen sekaan mahtuu vakavampia ja kantaaottaviakin sävyjä. Kirjastojen sivistävälle vaikutuksellekin piisaa kiitosta:
Älliä silität otsani alta.
Taasen älliä puuttuu päillä. Ne saatat, lainastotäti, lisäillä.
Minähän en saata kuin ihailla: palindromien rakentelu on sellainen sanaleikkien laji, jota en ole koskaan itse osannut. On siis hauska lukea, kun joku osaa, ja arvostaa vaivannäköä. Nämä palindromirunot sopivat myös aivan mainiosti Kytömäen yksisuuntaisen tuotannon seuraksi: monestihan sekin on aika tiivistä ja kepeän leikkisää.
Verbaaliverryttelyn ystäville palindromirunoutta on helppo suositella. Lähestymisen kynnys on matalalla, kun …
Olen lukenut Pekka Kytömäeltä pari runokokoelmaa, mutta en vielä palindromirunoja. Niistä Kytömäki kai parhaiten tunnetaan, joten pitihän näihin kaksisuuntaisiin runoihin tutustua. Kohdalle osui ensin tämä Sytytys-kokoelma, tuoreempi Kytömäen kahdesta palindromirunokokoelmasta.
Iski kieli, ölisi, löi leikiksi.
Kokoelman aloittava ”Alussa oli sana” antaa osviittaa siitä, mitä tuleman pitää. Palindromimuoto on siinä määrin rajoittava, että lopputulos kallistuu herkästi leikittelyn ja kikkailun puolelle. Se ei kuitenkaan ole aivan koko totuus Kytömäen runoudesta. Sanoilla leikkimisen sekaan mahtuu vakavampia ja kantaaottaviakin sävyjä. Kirjastojen sivistävälle vaikutuksellekin piisaa kiitosta:
Älliä silität otsani alta.
Taasen älliä puuttuu päillä. Ne saatat, lainastotäti, lisäillä.
Minähän en saata kuin ihailla: palindromien rakentelu on sellainen sanaleikkien laji, jota en ole koskaan itse osannut. On siis hauska lukea, kun joku osaa, ja arvostaa vaivannäköä. Nämä palindromirunot sopivat myös aivan mainiosti Kytömäen yksisuuntaisen tuotannon seuraksi: monestihan sekin on aika tiivistä ja kepeän leikkisää.
Verbaaliverryttelyn ystäville palindromirunoutta on helppo suositella. Lähestymisen kynnys on matalalla, kun runot ovat verrattain suoraviivaisia ja keskittyvät sanoilla notkisteluun. Sytytykseen kannattaa tarttua herkästi: se voi sytyttää!
Lempeät tukaanit vuodelta 2012 on Sirpa Kyyrösen toinen runokokoelma ja seurasi Katri Vala -palkittua esikoista Naispatsaita. Se onkin tämän kokoelman jälkeen ainoa Kyyrösen kokoelmista, jota en ole lukenut. Tähän asti jokainen kokoelma on ollut ilo, eikä Lempeät tukaanit ole poikkeus.
Kyyrönen on tässä kokoelmassa kirjoittajana vuolas, osa runoista on proosarunomaisia; osassa taas on säkeitä, mutta niitä erottaa vain ylimääräinen tyhjä tila rivin keskellä. Enemmän asettelua hyödynnetään vain kokoelman neljännen osion runoissa, jotka on levitelty aukeamille kolmen säkeen säkeistöinä.
Kyyrönen kirjoittaa samoista aiheista kuin yleensäkin. Runoista nousee esiin naiseutta, äitiyttä ja ruumiillisuutta, eläimiä ja kasveja, on mätänevää suoluontoa ja kreikkalaisia viittauksia. Lempeät tukaanit on sopiva yhdistelmä mystistä ja ymmärrettävää: Kyyrösen ajatus juoksee koko ajan vähän tavoittamattomissa, mutta ei liian kaukana.
Vaikka minä osaisin puhua ja päästäisin kaiken sanan irti ja tuulen riepoteltavaksi, en saisi kuullakseni tämän enempää, lumeen koteloituneet sanat, kantaa kohtua kuin lohtua.
Lempeät tukaanit vuodelta 2012 on Sirpa Kyyrösen toinen runokokoelma ja seurasi Katri Vala -palkittua esikoista Naispatsaita. Se onkin tämän kokoelman jälkeen ainoa Kyyrösen kokoelmista, jota en ole lukenut. Tähän asti jokainen kokoelma on ollut ilo, eikä Lempeät tukaanit ole poikkeus.
Kyyrönen on tässä kokoelmassa kirjoittajana vuolas, osa runoista on proosarunomaisia; osassa taas on säkeitä, mutta niitä erottaa vain ylimääräinen tyhjä tila rivin keskellä. Enemmän asettelua hyödynnetään vain kokoelman neljännen osion runoissa, jotka on levitelty aukeamille kolmen säkeen säkeistöinä.
Kyyrönen kirjoittaa samoista aiheista kuin yleensäkin. Runoista nousee esiin naiseutta, äitiyttä ja ruumiillisuutta, eläimiä ja kasveja, on mätänevää suoluontoa ja kreikkalaisia viittauksia. Lempeät tukaanit on sopiva yhdistelmä mystistä ja ymmärrettävää: Kyyrösen ajatus juoksee koko ajan vähän tavoittamattomissa, mutta ei liian kaukana.
Vaikka minä osaisin puhua ja päästäisin kaiken sanan irti ja tuulen riepoteltavaksi, en saisi kuullakseni tämän enempää, lumeen koteloituneet sanat, kantaa kohtua kuin lohtua.
Kyyrösen runominä puhuttelee lukijaa jatkuvasti. Minun ja sinun välinen yhteys on yksi kokoelman kantavista tekijöistä. Kyyrösen kielenkäyttö on leikkisää, oivaltavaa ja kiehtovaa.
Naisen paikka edustaa Vilja-Tuulia Huotarisen varhaista runotuotantoa. Vuonna 2007 ilmestynyt kokoelma on Huotarisen toinen. Kansikuva on oivaltava, siihen on kuvattu pitsinen hartiahuivi, jonka keskelle jää musta tyhjä tila – se naisen paikka.
Nimi antaa odottaa feminismiä ja sitähän tulee. Naisen paikka luotaa naisen asemaa osana sukupolvien ketjua. Isoäidit, äidit, tädit, monenlaista monisukupolvista kuormaa ja taakkaa, erilaisia naiselle asetettuja vaatimuksia ja odotuksia. Vähän proosarunoon kallellaan olevaa tekstiä, mutta enimmäkseen lyhyttä säettä, vähän kansanrunouteen kallellaan olevaa poljentoa.
vintin parruilla isoäidin kapinat, tätien pölyttyneet alushameet katosta riippuvat koukut suvun ennusteet, psykoosit ja kylmälle arka iho virkattua liinaa, solmittua helminauhaa ja ristipistotyö: Aino kädet ylhäällä
Näistä vähän vanhemmista runokokoelmista voi aina pohtia, onko niihin vielä syytä palata. Naisen paikka puolustaa paikkaansa, vaikka sen ilmestymisen jälkeen on ehtinyt runokokoelmia ilmestyä vaikka millä mitalla: kyllä tämä kannattaa kirjastosta käsiinsä kaivaa. Naisen asema on yhä pohtimisen arvoinen kysymys, ei tämän kokoelman luotaamat aiheet ole mihinkään menneet 17 …
Naisen paikka edustaa Vilja-Tuulia Huotarisen varhaista runotuotantoa. Vuonna 2007 ilmestynyt kokoelma on Huotarisen toinen. Kansikuva on oivaltava, siihen on kuvattu pitsinen hartiahuivi, jonka keskelle jää musta tyhjä tila – se naisen paikka.
Nimi antaa odottaa feminismiä ja sitähän tulee. Naisen paikka luotaa naisen asemaa osana sukupolvien ketjua. Isoäidit, äidit, tädit, monenlaista monisukupolvista kuormaa ja taakkaa, erilaisia naiselle asetettuja vaatimuksia ja odotuksia. Vähän proosarunoon kallellaan olevaa tekstiä, mutta enimmäkseen lyhyttä säettä, vähän kansanrunouteen kallellaan olevaa poljentoa.
vintin parruilla isoäidin kapinat, tätien pölyttyneet alushameet katosta riippuvat koukut suvun ennusteet, psykoosit ja kylmälle arka iho virkattua liinaa, solmittua helminauhaa ja ristipistotyö: Aino kädet ylhäällä
Näistä vähän vanhemmista runokokoelmista voi aina pohtia, onko niihin vielä syytä palata. Naisen paikka puolustaa paikkaansa, vaikka sen ilmestymisen jälkeen on ehtinyt runokokoelmia ilmestyä vaikka millä mitalla: kyllä tämä kannattaa kirjastosta käsiinsä kaivaa. Naisen asema on yhä pohtimisen arvoinen kysymys, ei tämän kokoelman luotaamat aiheet ole mihinkään menneet 17 vuoden aikana.
Raisa JäntinKolme on runoteos, joka muodostuu kolmesta erillisestä vihkosesta. Labyrintti, Opaskierros ja Pohjapiirros ovat irrallisia, mutta kuuluvat yhteen, ja ne voi lukea haluamassaan järjestyksessä. Takakansiensa mukaan ne tutkivat ”tilaa ihmisen sisäpuolen ja äärettömän avaruuden mittakaavoilla”.
Jokaista kolmea vihkosta yhdistää samankaltainen tyyli. Jäntti asettelee säkeensä melko vähäsanaisesti, runsaita tekstimassoja ei tästä teoksesta löydy. Päinvastoin, sivulla voi olla vain muutama rivi tekstiä. Säkeet ovat enimmäkseen lyhyitä ja vailla suurempaa typografista kikkailua. Lukijan on siis saatava vähästä irti paljon. Säkeet voivat olla katkonaisia, kuin irti jostain kontekstista, josta on vain haipuva aavistus.
Pohjapiirros käsittelee asumista, olemista tiloissa. Miksei omassa itsessäänkin, mitokondrioidensa, munuaistensa ja muiden kanssa. Asuminen tilassa on jotenkin niin tavanomaista, ajattelematonta, että kun siihen todella paneutuu yksityiskohtien tasolla, se alkaa helposti olemaan uhkaavaa ja täynnä kaikkea epäilyttävää.
Jos ei muuten näe itseään voi katsella uria lattiassa, tummaa kohtaa joka laajenee.
Kokonaisuutena Kolme on kiinnostava: teokset ovat yhteydessä toisiinsa, niiden välille …
Raisa JäntinKolme on runoteos, joka muodostuu kolmesta erillisestä vihkosesta. Labyrintti, Opaskierros ja Pohjapiirros ovat irrallisia, mutta kuuluvat yhteen, ja ne voi lukea haluamassaan järjestyksessä. Takakansiensa mukaan ne tutkivat ”tilaa ihmisen sisäpuolen ja äärettömän avaruuden mittakaavoilla”.
Jokaista kolmea vihkosta yhdistää samankaltainen tyyli. Jäntti asettelee säkeensä melko vähäsanaisesti, runsaita tekstimassoja ei tästä teoksesta löydy. Päinvastoin, sivulla voi olla vain muutama rivi tekstiä. Säkeet ovat enimmäkseen lyhyitä ja vailla suurempaa typografista kikkailua. Lukijan on siis saatava vähästä irti paljon. Säkeet voivat olla katkonaisia, kuin irti jostain kontekstista, josta on vain haipuva aavistus.
Pohjapiirros käsittelee asumista, olemista tiloissa. Miksei omassa itsessäänkin, mitokondrioidensa, munuaistensa ja muiden kanssa. Asuminen tilassa on jotenkin niin tavanomaista, ajattelematonta, että kun siihen todella paneutuu yksityiskohtien tasolla, se alkaa helposti olemaan uhkaavaa ja täynnä kaikkea epäilyttävää.
Jos ei muuten näe itseään voi katsella uria lattiassa, tummaa kohtaa joka laajenee.
Kokonaisuutena Kolme on kiinnostava: teokset ovat yhteydessä toisiinsa, niiden välille on piirrettävissä viivoja ja ne kommentoivat toisiaan, mutta toisaalta ne ovat myös irrallisia toisistaan ja luotaavat laajan aihepiirinsä sisällä kovin erilaisia syvyyksiä. Kielellisesti nämä ovat taitavia. Kovin helppoa runoutta Kolme ei kuitenkaan ole: tämä on heille, jotka haluavat runoutta, jonka tulkitseminen vaatii työtä ja joka jää vaivaamaan.
Raisa JäntinKolme on runoteos, joka muodostuu kolmesta erillisestä vihkosesta. Labyrintti, Opaskierros ja Pohjapiirros ovat irrallisia, mutta kuuluvat yhteen, ja ne voi lukea haluamassaan järjestyksessä. Takakansiensa mukaan ne tutkivat ”tilaa ihmisen sisäpuolen ja äärettömän avaruuden mittakaavoilla”.
Jokaista kolmea vihkosta yhdistää samankaltainen tyyli. Jäntti asettelee säkeensä melko vähäsanaisesti, runsaita tekstimassoja ei tästä teoksesta löydy. Päinvastoin, sivulla voi olla vain muutama rivi tekstiä. Säkeet ovat enimmäkseen lyhyitä ja vailla suurempaa typografista kikkailua. Lukijan on siis saatava vähästä irti paljon. Säkeet voivat olla katkonaisia, kuin irti jostain kontekstista, josta on vain haipuva aavistus.
Opaskierros vie lukijan äärimmäisyyksiin: sen mukana pääsee niin kaivoskuiluihin syvälle maan alle kuin kohti avaruutta. Tämä oli kolmesta kokoelmasta kiehtovin, ihmisille vihamielisiin olosuhteisiin kurottavan aiheensa vuoksi. Miten rajallisiin olosuhteisiin ihmiskeho sopiikaan.
Leijumisen kauheus, veri pysähtyy ja alkaa virrata vastakkaiseen suuntaan, sydän värisee päättämättömänä.
Kokonaisuutena Kolme on kiinnostava: teokset ovat yhteydessä toisiinsa, niiden välille on piirrettävissä viivoja ja ne kommentoivat …
Raisa JäntinKolme on runoteos, joka muodostuu kolmesta erillisestä vihkosesta. Labyrintti, Opaskierros ja Pohjapiirros ovat irrallisia, mutta kuuluvat yhteen, ja ne voi lukea haluamassaan järjestyksessä. Takakansiensa mukaan ne tutkivat ”tilaa ihmisen sisäpuolen ja äärettömän avaruuden mittakaavoilla”.
Jokaista kolmea vihkosta yhdistää samankaltainen tyyli. Jäntti asettelee säkeensä melko vähäsanaisesti, runsaita tekstimassoja ei tästä teoksesta löydy. Päinvastoin, sivulla voi olla vain muutama rivi tekstiä. Säkeet ovat enimmäkseen lyhyitä ja vailla suurempaa typografista kikkailua. Lukijan on siis saatava vähästä irti paljon. Säkeet voivat olla katkonaisia, kuin irti jostain kontekstista, josta on vain haipuva aavistus.
Opaskierros vie lukijan äärimmäisyyksiin: sen mukana pääsee niin kaivoskuiluihin syvälle maan alle kuin kohti avaruutta. Tämä oli kolmesta kokoelmasta kiehtovin, ihmisille vihamielisiin olosuhteisiin kurottavan aiheensa vuoksi. Miten rajallisiin olosuhteisiin ihmiskeho sopiikaan.
Leijumisen kauheus, veri pysähtyy ja alkaa virrata vastakkaiseen suuntaan, sydän värisee päättämättömänä.
Kokonaisuutena Kolme on kiinnostava: teokset ovat yhteydessä toisiinsa, niiden välille on piirrettävissä viivoja ja ne kommentoivat toisiaan, mutta toisaalta ne ovat myös irrallisia toisistaan ja luotaavat laajan aihepiirinsä sisällä kovin erilaisia syvyyksiä. Kielellisesti nämä ovat taitavia. Kovin helppoa runoutta Kolme ei kuitenkaan ole: tämä on heille, jotka haluavat runoutta, jonka tulkitseminen vaatii työtä ja joka jää vaivaamaan.
Raisa JäntinKolme on runoteos, joka muodostuu kolmesta erillisestä vihkosesta. Labyrintti, Opaskierros ja Pohjapiirros ovat irrallisia, mutta kuuluvat yhteen, ja ne voi lukea haluamassaan järjestyksessä. Takakansiensa mukaan ne tutkivat ”tilaa ihmisen sisäpuolen ja äärettömän avaruuden mittakaavoilla”.
Jokaista kolmea vihkosta yhdistää samankaltainen tyyli. Jäntti asettelee säkeensä melko vähäsanaisesti, runsaita tekstimassoja ei tästä teoksesta löydy. Päinvastoin, sivulla voi olla vain muutama rivi tekstiä. Säkeet ovat enimmäkseen lyhyitä ja vailla suurempaa typografista kikkailua. Lukijan on siis saatava vähästä irti paljon. Säkeet voivat olla katkonaisia, kuin irti jostain kontekstista, josta on vain haipuva aavistus.
Labyrintti sisältää nimensä mukaisesti labyrinttejä ja niissä vipeltäviä koe-eläimiä, yleensä hiiriä. Runoissa puhutaan koehenkilöistä, asetelmista, tieteen kieltä.
Ihmisaivot ovat edelleen kaikkein käytännöllisin väline kolmiulotteisten karttojen säilyttämiseen.
Kokonaisuutena Kolme on kiinnostava: teokset ovat yhteydessä toisiinsa, niiden välille on piirrettävissä viivoja ja ne kommentoivat toisiaan, mutta toisaalta ne ovat myös irrallisia toisistaan ja luotaavat laajan aihepiirinsä sisällä kovin erilaisia syvyyksiä. Kielellisesti …
Raisa JäntinKolme on runoteos, joka muodostuu kolmesta erillisestä vihkosesta. Labyrintti, Opaskierros ja Pohjapiirros ovat irrallisia, mutta kuuluvat yhteen, ja ne voi lukea haluamassaan järjestyksessä. Takakansiensa mukaan ne tutkivat ”tilaa ihmisen sisäpuolen ja äärettömän avaruuden mittakaavoilla”.
Jokaista kolmea vihkosta yhdistää samankaltainen tyyli. Jäntti asettelee säkeensä melko vähäsanaisesti, runsaita tekstimassoja ei tästä teoksesta löydy. Päinvastoin, sivulla voi olla vain muutama rivi tekstiä. Säkeet ovat enimmäkseen lyhyitä ja vailla suurempaa typografista kikkailua. Lukijan on siis saatava vähästä irti paljon. Säkeet voivat olla katkonaisia, kuin irti jostain kontekstista, josta on vain haipuva aavistus.
Labyrintti sisältää nimensä mukaisesti labyrinttejä ja niissä vipeltäviä koe-eläimiä, yleensä hiiriä. Runoissa puhutaan koehenkilöistä, asetelmista, tieteen kieltä.
Ihmisaivot ovat edelleen kaikkein käytännöllisin väline kolmiulotteisten karttojen säilyttämiseen.
Kokonaisuutena Kolme on kiinnostava: teokset ovat yhteydessä toisiinsa, niiden välille on piirrettävissä viivoja ja ne kommentoivat toisiaan, mutta toisaalta ne ovat myös irrallisia toisistaan ja luotaavat laajan aihepiirinsä sisällä kovin erilaisia syvyyksiä. Kielellisesti nämä ovat taitavia. Kovin helppoa runoutta Kolme ei kuitenkaan ole: tämä on heille, jotka haluavat runoutta, jonka tulkitseminen vaatii työtä ja joka jää vaivaamaan.
Eeva-Liisa Manner oli tärkeimpiä suomalaisia runoilijoita, todellinen mestari. Hän kirjoitti myös proosaa. Manneriin erikoistunut Tuula Hökkä on toimittanut Mannerin proosateoksista Kävelymusiikkia-kirjan, johon on koottu Mannerin kolme romaania, novellikokoelmat ja lisäksi nipun lehdissä julkaistuja novelleja. Prosaistina Manner ei ollut järin pitkäsanainen, joten kootut teokset mahtuvat noin 600 sivuun.
Romaaneista ensimmäinen ilmestyi vuonna 1951. Tyttö taivaan laiturilla on lapsuuskuvausta menetetystä Viipurista, kertomus vähän hankalasti kansakoulun järjestelmään solahtavasta Leenasta. Noin satasivuinen pienoisromaani on vahvasti psykologinen ja lapsinäkökulmansa myötä kiehtova. Toinen romaani, vuonna 1963 ilmestynyt Oliko murhaaja enkeli? oli se varsinainen syy, miksi kokoelmaan ylipäänsä tartuin. Salanimellä Anna September kirjoitettu dekkariparodia kuulosti mielenkiintoiselta ajatukselta. Sitä se olikin: kustannusmaailmaan sijoittuva rikostarina oli melkoista tykittelyä täynnä kirjallisuusviittauksia ja kummia hahmoja. Noin satasivuinen pienoisromaani tämäkin.
Kolmas romaani on sitten 1970-luvulta. Varokaa, voittajat ilmestyi ensin 1972 ja sitten korjailtuna versiona 1976. Tässä kirjassa on vuoden 1972 versio, mutta myös kaikki korjaukset. Vuoden 1976 versiota on kuitenkin vähän …
Eeva-Liisa Manner oli tärkeimpiä suomalaisia runoilijoita, todellinen mestari. Hän kirjoitti myös proosaa. Manneriin erikoistunut Tuula Hökkä on toimittanut Mannerin proosateoksista Kävelymusiikkia-kirjan, johon on koottu Mannerin kolme romaania, novellikokoelmat ja lisäksi nipun lehdissä julkaistuja novelleja. Prosaistina Manner ei ollut järin pitkäsanainen, joten kootut teokset mahtuvat noin 600 sivuun.
Romaaneista ensimmäinen ilmestyi vuonna 1951. Tyttö taivaan laiturilla on lapsuuskuvausta menetetystä Viipurista, kertomus vähän hankalasti kansakoulun järjestelmään solahtavasta Leenasta. Noin satasivuinen pienoisromaani on vahvasti psykologinen ja lapsinäkökulmansa myötä kiehtova. Toinen romaani, vuonna 1963 ilmestynyt Oliko murhaaja enkeli? oli se varsinainen syy, miksi kokoelmaan ylipäänsä tartuin. Salanimellä Anna September kirjoitettu dekkariparodia kuulosti mielenkiintoiselta ajatukselta. Sitä se olikin: kustannusmaailmaan sijoittuva rikostarina oli melkoista tykittelyä täynnä kirjallisuusviittauksia ja kummia hahmoja. Noin satasivuinen pienoisromaani tämäkin.
Kolmas romaani on sitten 1970-luvulta. Varokaa, voittajat ilmestyi ensin 1972 ja sitten korjailtuna versiona 1976. Tässä kirjassa on vuoden 1972 versio, mutta myös kaikki korjaukset. Vuoden 1976 versiota on kuitenkin vähän vaikea lukea, kun sen muutokset ovat alaviitteissä. Tarina sijoittuu ”latinalaiseen maahan”; vähän epäselväksi jää, onko se kenties Espanja vai joku Latinalaisen Amerikan espanjankielinen maa. Ympäristö on epämääräinen ja tarina myös ajaton, vaikka sijoittuukin julkaisuaikansa nykyaikaan. Se kertoo poliittisesta salamurhasta pikkukylässä. Elokuvallinen romaani on kovin vertauskuvallinen ja ja vakava.
Koko kokoelmalle nimensä on antanut Kävelymusiikkia pienille virtahevoille -novellikokoelma vuodelta 1957. Siinä on tusinan verran lyhyitä novelleja, ”harjoituksia”, kuten Manner niitä luonnehtii. Psykologisia, kummallisia, kokeilevia – ei välttämättä mitään kovin totista kirjallisuutta, toisaalta aika raskaita aiheitakin. Ei mitään kovin yksinkertaista tai helppolukuista. Rakkausjuttuja ja groteskeja -otsikon alle niputetut lehdissä pääasiassa 1950- ja 1960-luvuilla ilmestyneet kirjoitukset sen sijaan sisältävät tämän kokoelman mutkattominta antia, jopa vallan nokkelia rakkaus- ja rikosjuttuja.
Kävelymusiikkia on tietysti arvokas teos. Eeva-Liisa Mannerin tuotannon kokoaminen kaksiin kansiin – tämä Kävelymusiikkia proosalle ja Kirkas, hämärä, kirkas runoille – on arvokasta työtä Tuula Hökältä ja Tammelta. Mielenkiintoista luettavaa nämä proosateokset ovat; en kuitenkaan välttämättä suosittele tekemään samoin kuin minä, eli lukemaan kaikki 600 sivua kerralla. Se on raskas työmaa! Lähestymällä pienemmissä annoksissa kokonaisuus on epäilemättä nautinnollisempi. Omasta hyllystäni löytyy Kirkas, hämärä, kirkas; tälle en koe niin suurta tarvetta. Runokokoelma on muutenkin selvästi helpompi hankkia, kiitos vuonna 2021 ilmestyneen uuden painoksen. Kävelymusiikista ei ole otettu uusia painoksia sen ilmestyttyä vuonna 2003. Suuren runoilijan proosa lienee kuitenkin vähän marginaalisempaa.
Tuija Välipakan kuudes runokokoelma vie lukijansa saareen ja saaressa mökkiin, isältä perittyyn. Saaressa asuvat muistot …
Review of 'Saari josta olen poissa' on 'Goodreads'
5 stars
Sanotaan se heti: Tuija VälipakanSaari josta olen poissa on hieno runokokoelma. Välipakka on pitkän linjan runoilija, jonka esikoiskokoelma ilmestyi jo 2003; tämä on Välipakan kuudes kokoelma. Saari josta olen poissa kuvaa hienolla tavalla menetystä ja menneisyyttä.
Kuoleman aikamuoto ei ole perfekti. Ei, vaikka minulle soitetaan sairaalasta: isäsi on kuollut.
Runoilija jatkaa: “Miten hän lakkaa olemasta isäni / vain koska kuolee?” Tämän kysymyksen äärellä liikutaan. Tapahtumapaikkana on isältä peritty mökkisaari, lukemattomien lapsuudenmuistojen ja isään liittyvien mielikuvien tapahtumapaikka. Saaressa isä hakkaa yhä halkoja, on kalassa, lämmittää saunaa.
Saari josta olen poissa on koskettava ja liikuttava kuvaus läheisen menettämisestä, siitä kaikesta, missä poismenneen voi aistia ja muistaa. Runot liikkuvat sujuvasti niin ajassa kuin paikassa. Milloin ollaan nykypäivässä, milloin lapsuudessa; usein saaressa, mutta välillä myös kaupungissa, koska mitäpä paikka merkitsisi, jos ei sieltä joskus oltaisi poissa.
Välipakan teksti on kuulasta ja hyvin soljuvaa. Säkeet ovat väljiä ja aseteltu sivuille elävästi, hengittävästi. Paikoittain kokoelma …
Sanotaan se heti: Tuija VälipakanSaari josta olen poissa on hieno runokokoelma. Välipakka on pitkän linjan runoilija, jonka esikoiskokoelma ilmestyi jo 2003; tämä on Välipakan kuudes kokoelma. Saari josta olen poissa kuvaa hienolla tavalla menetystä ja menneisyyttä.
Kuoleman aikamuoto ei ole perfekti. Ei, vaikka minulle soitetaan sairaalasta: isäsi on kuollut.
Runoilija jatkaa: “Miten hän lakkaa olemasta isäni / vain koska kuolee?” Tämän kysymyksen äärellä liikutaan. Tapahtumapaikkana on isältä peritty mökkisaari, lukemattomien lapsuudenmuistojen ja isään liittyvien mielikuvien tapahtumapaikka. Saaressa isä hakkaa yhä halkoja, on kalassa, lämmittää saunaa.
Saari josta olen poissa on koskettava ja liikuttava kuvaus läheisen menettämisestä, siitä kaikesta, missä poismenneen voi aistia ja muistaa. Runot liikkuvat sujuvasti niin ajassa kuin paikassa. Milloin ollaan nykypäivässä, milloin lapsuudessa; usein saaressa, mutta välillä myös kaupungissa, koska mitäpä paikka merkitsisi, jos ei sieltä joskus oltaisi poissa.
Välipakan teksti on kuulasta ja hyvin soljuvaa. Säkeet ovat väljiä ja aseteltu sivuille elävästi, hengittävästi. Paikoittain kokoelma turvautuu visuaalisen runouden keinoihin, tekstiä on aseteltu luovasti ja kuvallisesti, taustaväreillä ja tekstuureilla leikitellään. Sopivasti, kepeällä otteella: tässä ei ole mitään pelottavan kokeellista, mutta mahdollisuuksia hyödyntäen ja tekstiä rikastuttaen.
Tämä kokoelma puhuttelee aiheensa puolesta varmasti monia lukijoita ja voi koskettaa syvästikin, jos läheisen menettämisen aihe osuu sopivasti lähelle. Saari josta olen poissa tarjoaa joka tapauksessa paljon kiinnostavaa pureskeltavaa ja käsinkosketeltavaa tunnelmaa ja tunne-elämää nautittavaksi; suosittelen siis lämpimästi, vaikka aihe ei omassa elämässä juuri nyt olisikaan ajankohtainen.
Eeva Kilven päiväkirjojen myötä heräsi mielenkiintoa tarttua myös runoihin. On toki kootut runot, mutta jotenkin on mukavampaa tutkailla yksittäisiä kokoelmakokonaisuuksia sellaisenaan, se on jotenkin helpommin sisäistettävä annos runoutta. Ainoana kirjaston hyllystä löytyi Animalia-kokoelma vuodelta 1987, joten aloitetaan siitä.
Nimi herättää tietysti eläintensuojelullisia yhteyksiä, eikä se ihan sattumaa ole. Myös Kilpi kirjoittaa runoissaan eläinkokeita vastaan; sehän se Animaliankin alkuperäinen agenda oli. Mahtuu kokoelmaan kuitenkin muutakin. Kuten päiväkirjoissa, tässäkin on pohdiskelua vanhenemisesta – vuonna 1987, 59-vuotiaana, Kilpi kirjoittaa, ettei enää pelkää kuolemaa. “Tämän valmiimmaksi ei voi tulla.” Mitäköhän olisi silloinen runoilija pohtinut, jos olisi tiennyt olevansa elävien kirjoissa vielä lähes 40 vuotta myöhemmin?
Eläimet saavat näissä runoissa enemmän ymmärrystä kuin ihmiset, jopa hyttyset. Kilpi kuvaa luomisprosessia, jossa kuudentena päivänä Jumala oli jo aivan näännyksissä, eikä lopputulos ollut kunnollinen luomus. Rangaistuksena itselleen Jumala nimeää ihmisen omaksi kuvakseen: “Näin rujo minä todellisuudessa olen, hän ajatteli.” No, rakkaudesta ihmisten välillä sentään irtoaa jokunen lempeä …
Eeva Kilven päiväkirjojen myötä heräsi mielenkiintoa tarttua myös runoihin. On toki kootut runot, mutta jotenkin on mukavampaa tutkailla yksittäisiä kokoelmakokonaisuuksia sellaisenaan, se on jotenkin helpommin sisäistettävä annos runoutta. Ainoana kirjaston hyllystä löytyi Animalia-kokoelma vuodelta 1987, joten aloitetaan siitä.
Nimi herättää tietysti eläintensuojelullisia yhteyksiä, eikä se ihan sattumaa ole. Myös Kilpi kirjoittaa runoissaan eläinkokeita vastaan; sehän se Animaliankin alkuperäinen agenda oli. Mahtuu kokoelmaan kuitenkin muutakin. Kuten päiväkirjoissa, tässäkin on pohdiskelua vanhenemisesta – vuonna 1987, 59-vuotiaana, Kilpi kirjoittaa, ettei enää pelkää kuolemaa. “Tämän valmiimmaksi ei voi tulla.” Mitäköhän olisi silloinen runoilija pohtinut, jos olisi tiennyt olevansa elävien kirjoissa vielä lähes 40 vuotta myöhemmin?
Eläimet saavat näissä runoissa enemmän ymmärrystä kuin ihmiset, jopa hyttyset. Kilpi kuvaa luomisprosessia, jossa kuudentena päivänä Jumala oli jo aivan näännyksissä, eikä lopputulos ollut kunnollinen luomus. Rangaistuksena itselleen Jumala nimeää ihmisen omaksi kuvakseen: “Näin rujo minä todellisuudessa olen, hän ajatteli.” No, rakkaudesta ihmisten välillä sentään irtoaa jokunen lempeä sana. Silti kenties useammin kuolinilmoituksissa voisi siteerata Kilven ”Ihmisen haudalla” -runoa: “Ah, mikä helpotus kun viimein hän / osasi jättää tämän elämän."
Ydinsaasteista puhutaan useammassakin runossa, mikä ei vuonna 1986 Tšernobylin onnettomuuden jälkeen kirjoitetussa runokokoelmassa ole yllätys. Eläinten puolesta Kilpi kirjoittaa vetoavasti, mutta myös mummoista kirjoitetaan kauniisti. Animalia onkin vaikuttava kokonaisuus, jossa on paljon hyvää, ja jonka lempeän ja kiukkuisen välillä vaihteleva sävy ilahduttaa syvästi.
Kuoleman lisäksi ei ole muuta ulospääsyä kuin runous, ei ydinsaasteesta, ei ihmisen syyllisyydestä, ei häpeästä jotain eläinten kohtelu merkitsee. Kauheaan ovat jumalat kytkeneet meidät rikostovereikseen, nämä joita me palvomme: kaupallisuus, kilpailu, kulutus, aseet, lääketiede, lääkeoppi, teollisuus, tekniikka, eläintehtailu. Jumalia on monta ja kaikki alhaisia.
Tämän Osuuskumman julkaiseman novellikokoelman alaotsikko lupaa queer-romanttisia tarinoita. Niitähän sitten tulee! Kirjailijoille annettiin toimeksiannoksi kirjoittaa historiallista romantiikkaa siten, että mukana oli joku spekulatiivinen elementti ja jotain queeriä. Historiaa sai kirjoittaa uusiksi, mutta varsinaisia vaihtoehtohistorioita ei haettu.
Novellit etenevät aikajärjestyksessä, alkaen Itämeren keskiaikaisten merirosvojen aikakaudelta ja Italian renessanssista, edeten vuosisatojen halki aina 1900-luvun alkuun zeppeliinien aikakaudelle. Kirjoittajina on tuttuja ja taitavaksi tiedettyjä nimiä, joten osasin odottaa kokoelmalta laatua. Sitä sainkin: Sydänten salonki on kovin tasalaatuista tavaraa. Totta kai jotkut novellit erottuvat enemmän edukseen, eikä jokainen ole joka makuun täysosuma, mutta mitään näistä ei sovi huonoksi kutsua.
Feministinen vire välittyy useista novelleista. Naishahmot ovat vahvoja ja tahtoa täynnä olevia toimijoita, joille romantiikan lakien mukaisesti käy vastoinkäymisten jälkeen hyvin. Tämä kokoelma on täynnä onnellisia loppuja, vaikka kaihoa ja niitä vastoinkäymisiäkin tarinoista tietysti löytyy. Queer-kulmasta tarjolla on lesbo- ja homosuhteita, monisuhteisuutta, interseksuaalisuutta ja myös erilaisia ei-inhimillisiä rakastajia.
Vahvempina spefielementteinä tarinoissa nähdään koneihmisiä, ihmeellisiä koneita …
Tämän Osuuskumman julkaiseman novellikokoelman alaotsikko lupaa queer-romanttisia tarinoita. Niitähän sitten tulee! Kirjailijoille annettiin toimeksiannoksi kirjoittaa historiallista romantiikkaa siten, että mukana oli joku spekulatiivinen elementti ja jotain queeriä. Historiaa sai kirjoittaa uusiksi, mutta varsinaisia vaihtoehtohistorioita ei haettu.
Novellit etenevät aikajärjestyksessä, alkaen Itämeren keskiaikaisten merirosvojen aikakaudelta ja Italian renessanssista, edeten vuosisatojen halki aina 1900-luvun alkuun zeppeliinien aikakaudelle. Kirjoittajina on tuttuja ja taitavaksi tiedettyjä nimiä, joten osasin odottaa kokoelmalta laatua. Sitä sainkin: Sydänten salonki on kovin tasalaatuista tavaraa. Totta kai jotkut novellit erottuvat enemmän edukseen, eikä jokainen ole joka makuun täysosuma, mutta mitään näistä ei sovi huonoksi kutsua.
Feministinen vire välittyy useista novelleista. Naishahmot ovat vahvoja ja tahtoa täynnä olevia toimijoita, joille romantiikan lakien mukaisesti käy vastoinkäymisten jälkeen hyvin. Tämä kokoelma on täynnä onnellisia loppuja, vaikka kaihoa ja niitä vastoinkäymisiäkin tarinoista tietysti löytyy. Queer-kulmasta tarjolla on lesbo- ja homosuhteita, monisuhteisuutta, interseksuaalisuutta ja myös erilaisia ei-inhimillisiä rakastajia.
Vahvempina spefielementteinä tarinoissa nähdään koneihmisiä, ihmeellisiä koneita ja myyttisiä olentoja. Toisinaan spefi on vain pientä kuorrutusta, esimerkiksi Aurinkokuninkaan hoviin sijoittuvan tarinan ohut kerros taikapölyä, joka vain alleviivaa asetelmaan sisältyvää eriarvoisuutta, mutta ei ole itsessään kovin vahva elementti tarinassa.
Jos omia suosikkejani mainitsen, listalta löytyisivät ainakin Maria Carolen kahdesta erilaisesta leskirouvasta ja viininviljelystä kertova ”Viiniä ja sielunvihollisia”, Edith Arkon keijuja viktoriaaniseen Englantiin istuttava ”Leskiherttuatar ja kotiopettajatar” ja Jenny Kangasvuon kahdesta omaperäisestä varieteetähestä kertova ”Les cocottes déshabillées”.
Maailmaan tarvitaan lisää queeriä ja spefiä romantiikkaa, se on selvä tämän kokoelman myötä.
Väkivahva Viv-örkki on kertakaikkisen kyllästynyt luiden murskaamiseen ja kaulojen katkomiseen. Hän hylkää barbaarielämän ja perustaa …
Review of 'Legendoja ja latteja' on 'Goodreads'
4 stars
Viv-örkki on kyllästynyt väkivaltaiseen barbaarielämään. Kuolleen skalverttikuningattaren päästä löytyy kivi, jonka Viv nappaa viimeisen seikkailunsa saaliiksi. Sitten hän marssii pois entisestä elämästään kohti uutta.
Uusi tarkoittaa kahvilan perustamista Thuneen, kaupunkiin, jossa juuri kukaan ei ole koskaan kuullutkaan kahvista. Viv on matkoillaan törmännyt maahisten kahvilaan, jossa tarjoiltiin herkullista kahvia, ja sitä hän haluaa nyt muillekin tarjota. Thunesta löytyy karmivassa kunnossa oleva talli, mutta sen sijainti on erinomainen, joten Viv ostaa sen ja löytää sitten taitavan hiiden kunnostamaan sen kanssaan. Työpaikkailmoituksen myötä löytyy succubus hoitamaan tarjoilua Vivin seuraksi ja niin kahvila saadaan auki.
Kaupungin ensimmäisen kahvilan perustaminen ei kuitenkaan ole helppoa. Vastaan tulee tavanomaisia uuden yrityksen vaikeuksia. Vivillä on onneksi seikkailujensa myötä hyvät starttirahat ja parimetrisenä örkkinä keskimääräistä enemmän vipuvartta suojelurahojen perässä olevien gangsterien hätyyttelyyn, mutta entä kun menneisyys hiipii varjoista uhkaamaan Vivin uutta onnea?
Tarina on leppoisaa hyvän mielen fantasiakirjallisuutta, jossa keskitytään suurien seikkailujen sijasta yksinkertaiseen, hiljaiseen elämään kahvilanpitäjänä. Kahvilan pitämiseen …
Viv-örkki on kyllästynyt väkivaltaiseen barbaarielämään. Kuolleen skalverttikuningattaren päästä löytyy kivi, jonka Viv nappaa viimeisen seikkailunsa saaliiksi. Sitten hän marssii pois entisestä elämästään kohti uutta.
Uusi tarkoittaa kahvilan perustamista Thuneen, kaupunkiin, jossa juuri kukaan ei ole koskaan kuullutkaan kahvista. Viv on matkoillaan törmännyt maahisten kahvilaan, jossa tarjoiltiin herkullista kahvia, ja sitä hän haluaa nyt muillekin tarjota. Thunesta löytyy karmivassa kunnossa oleva talli, mutta sen sijainti on erinomainen, joten Viv ostaa sen ja löytää sitten taitavan hiiden kunnostamaan sen kanssaan. Työpaikkailmoituksen myötä löytyy succubus hoitamaan tarjoilua Vivin seuraksi ja niin kahvila saadaan auki.
Kaupungin ensimmäisen kahvilan perustaminen ei kuitenkaan ole helppoa. Vastaan tulee tavanomaisia uuden yrityksen vaikeuksia. Vivillä on onneksi seikkailujensa myötä hyvät starttirahat ja parimetrisenä örkkinä keskimääräistä enemmän vipuvartta suojelurahojen perässä olevien gangsterien hätyyttelyyn, mutta entä kun menneisyys hiipii varjoista uhkaamaan Vivin uutta onnea?
Tarina on leppoisaa hyvän mielen fantasiakirjallisuutta, jossa keskitytään suurien seikkailujen sijasta yksinkertaiseen, hiljaiseen elämään kahvilanpitäjänä. Kahvilan pitämiseen liittyy kaikenlaisia pulmia, joita ratkotaan yksi kerrallaan. Mieleen tulee managerointipelit, joissa edetään tasolta toiselle ja saadaan aina uusia ominaisuuksia. Samalla logiikalla tämä tarinakin toimii.
Mukana on vähän slow burn -romantiikkaa, vahvaa ystävyyden puolestapuhumista ja pyrkimystä ratkaista ongelmia väkivallan sijasta rauhanomaisesti. Viv voisi isona örkkinä helposti ratkaista pulmia väkivalloin, mutta hän vastustaa vanhoihin tapoihinsa palaamista kaikin voimin. Jos siis haluat hengailla eeppisessä fantasiamaailmassa ilman eeppisiä seikkailuja, taisteluita ja konflikteja, Legendoja ja latteja on ilahduttava elämys. Siitä on tullutkin monille lukijoille lohtukirja, josta voi hakea turvaa.
Ennen kaikkea äänikirjojen lukijana tunnetuksi tullut Travis Baldree kirjoitti tarinan alunperin NaNoWriMoa varten. Siitä on sittemmin tullut melkoinen menestys. Englanniksi sarja on saanut jo jatkoa, esiosa Bookshops & Bonedust kertoo Vivin taustoista ennen Legendoja ja latteja -kirjan tapahtumia. Toivottavasti sekin saadaan suomeksi. Tämä suomennos on Jade Haapasalon käsialaa ja fantasiamaailman sanasto on kääntynyt suomeksi oikein sujuvasti. Legendoja ja latteja on nopea- ja helppolukuinen kirja, oikein ilahduttava pieni kirjallinen kahvikuppi ja kanelipulla.
---
The protagonist, Viv, grows weary of the violent barbarian lifestyle and embarks on a final adventure, acquiring a stone from the skull of a deceased queen. With this newfound treasure, Viv forsakes their old life and ventures to Thune to establish a café, introducing the city to the concept of coffee. Despite facing typical challenges of starting a new business, Viv perseveres, utilizing their adventure earnings and physical prowess to fend off threats. However, the shadows of Viv's past threaten their newfound peace.
The narrative focuses on the serene, mundane life of a café proprietor, akin to management games where problems are solved methodically. There's a hint of slow-burn romance, a strong emphasis on friendship, and a commitment to resolving conflicts peacefully. "Legends and Lattes" offers a comforting escape for readers seeking a fantasy world devoid of epic quests and battles. Written by Travis Baldree for NaNoWriMo and translated into Finnish by Jade Haapasalo, this book has garnered significant popularity, with an English prequel already in circulation.
Tämän japanilaisen kirjan kanteen on taiteiltu muutamalla vedolla kissan profiili. Yhtä lailla vähin vedoin toimii kirjailija Takashi Hiraide kirjoittaessaan kirjailijapariskunnasta ja heidän kohtaamisestaan kissan kanssa. Alunperin vuonna 2001 japaniksi ilmestynyt teos on Hiraiden kansainvälisesti tunnetuin kirja. Raisa Porrasmaa suomennos on ilmestynyt 2016, pari vuotta englanninnoksen ilmestymisen jälkeen.
1980-luvun loppuun sijoittuvassa tarinassa kirjailijapariskunta vuokraa pientä taloa Tokion laitamilla. Talo on vanhan, isomman talon piharakennus. Siellä pariskunta kohtaa kissan. Naapuritalon viisivuotias poika ottaa lemmikikseen kujalla kuljeskelleen kissanpennun, joka saa nimekseen Chibi. Chibi on kaunis pieni kissa, joka ilmestyy usein kirjailijoiden pihalle ja kurkistelee sisälle asuntoonkin, kun ovi on auki. Paijaamisesta kissa ei välitä, mutta sen kanssa voi kyllä muuten leikkiä.
Kissaystävyyden ohella Hiraide kuvaa kirjailijaparin elämää ja sen taustalla olevia tapahtumia. Keisarin vointi heikkenee ja Shōwa-kausi päättyy. Pariskunnan vanhojen vuokranantajien mies hiipuu ja joutuu muuttamaan hoivakotiin. Kirjailijat pohtivat vuokra-asuntonsa hankkimista omakseen, mutta 1980-luvun lopun Tokiossa kiinteistömarkkinat kävivät kuumina. Tämä kuvaus sitoo tarinaa …
Tämän japanilaisen kirjan kanteen on taiteiltu muutamalla vedolla kissan profiili. Yhtä lailla vähin vedoin toimii kirjailija Takashi Hiraide kirjoittaessaan kirjailijapariskunnasta ja heidän kohtaamisestaan kissan kanssa. Alunperin vuonna 2001 japaniksi ilmestynyt teos on Hiraiden kansainvälisesti tunnetuin kirja. Raisa Porrasmaa suomennos on ilmestynyt 2016, pari vuotta englanninnoksen ilmestymisen jälkeen.
1980-luvun loppuun sijoittuvassa tarinassa kirjailijapariskunta vuokraa pientä taloa Tokion laitamilla. Talo on vanhan, isomman talon piharakennus. Siellä pariskunta kohtaa kissan. Naapuritalon viisivuotias poika ottaa lemmikikseen kujalla kuljeskelleen kissanpennun, joka saa nimekseen Chibi. Chibi on kaunis pieni kissa, joka ilmestyy usein kirjailijoiden pihalle ja kurkistelee sisälle asuntoonkin, kun ovi on auki. Paijaamisesta kissa ei välitä, mutta sen kanssa voi kyllä muuten leikkiä.
Kissaystävyyden ohella Hiraide kuvaa kirjailijaparin elämää ja sen taustalla olevia tapahtumia. Keisarin vointi heikkenee ja Shōwa-kausi päättyy. Pariskunnan vanhojen vuokranantajien mies hiipuu ja joutuu muuttamaan hoivakotiin. Kirjailijat pohtivat vuokra-asuntonsa hankkimista omakseen, mutta 1980-luvun lopun Tokiossa kiinteistömarkkinat kävivät kuumina. Tämä kuvaus sitoo tarinaa aikaan hyvin.
Kissavieras on japanilaisen hillitty tarina. Vaikka kissan kohtaloon liittyy dramaattisiakin käänteitä ja yllättäviäkin oivalluksia, tunneilmaisu on rauhallista ja teksti tyyntä. Kissavieraassa on leppoisaa kauneutta ja kissan mysteerin tarkastelua, joka saattaa toisessa valossa näyttäytyä jopa tylsyytenä. En tiedä kyllä itsekään, miten mieleenjäävä Chibin ja kirjailijapariskunnan tarina lopulta on, mutta ohimenevänäkin se on kaunis pieni helmi.
---
"The Guest Cat" by Takashi Hiraide delicately weaves a tale set in late 1980s Tokyo, focusing on a writer couple who rent a small house on the city's outskirts. Their lives intersect with that of a stray cat named Chibi, adopted by a neighbouring child. As the couple navigates the rhythms of daily life, the narrative subtly delves into themes of change, loss, and the ephemeral nature of existence against the backdrop of a shifting Japan.
Despite its quiet and understated tone, the story resonates with a serene beauty, offering poignant insights into the mysteries of human-animal relationships and the passage of time. Through the lens of the writer couple's experiences and their bond with Chibi, the novel explores the complexities of connection and the profound impact of fleeting moments on our lives. Hiraide's masterful storytelling invites readers to reflect on the transient nature of existence and find solace in the gentle beauty of everyday moments.
