Reviews and Comments

Takaperoinen tutkimusmatkani Reetta Pekkasen runouteen tulee toistaiseksi päätökseensä tämän esikoiskokoelman myötä. Vuonna 2014 ilmestynyt Pieniä kovia nuppuja on palkittu teos: se sai Katri Vala -palkinnon, Tiiliskivi-palkinnon ja Silja Hiidenheimon muistostipendin. Se oli myös ehdolla Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon saajaksi.

Esikoiskokoelma muistuttaa tyylillisesti myöhemmin tulleita. Teksti on niukkaa, mutta vaikka Poesian julkaisusta on kyse, aivan niukimpien aforistikoiden tasolla ei olla. Luontokuvastoa löytyy tässäkin heti nimestä alkaen. Yhdeksi teemaksi nousee maailmanloppu: kokoelman sivuilla tulvii, viranomaiset kuuluttavat kovaäänisillä, syyllisiä etsitään tuloksetta. Lauseet alkavat keskeltä ja katkeavat.

mutta nyt se voi tulla kyseeseen: analytiikka on kehittynyt
ja löydettiin uusia rikkeitä: on siis sellaisiakin syyllisiä
joita ei vielä lainkaan ole etsitty

Nyt kun kaikki kolme kokoelmaa olen lukenut, nostan suosikikseni tuoreimmat, Katkaistut tulppaanit. Se puhutteli eniten. Tämä runsaimmin palkittu esikoinen taas jää kolmikosta etäisimmäksi. Ei kuitenkaan epämiellyttävällä tavalla; kyllä sen sivuilla viivähtää, ja miellyttää, miten tietyt toistuvat elementit luovat kokoelmaan yhtenäisyyttä ja jopa jonkinlaista tarinan kaarta rivien välistä poimittavaksi.

Kokonaisuutena Reetta Pekkasen tuotanto on ehdottomasti tutustumisen arvoista. Kaikki kokoelmat käsittelevät nykyään suosittua ja ajankohtaista luontoyhteystematiikkaa mielenkiintoisella tavalla.

Kalmankuun tarina alkoi seitsemän vuotta sitten Anastasia-romaanissa, jossa nuorisokolmikko päätyi keskellä kalmankesää Friggesbyssä Porkkalassa. Alueen neuvostohistoriasta seurasi vielä 70 vuotta tapahtuneesta kuolemantapauksiin ja katoamisiin johtavia kauhoja, joista nuoret kuitenkin selvisivät.

Kalmankuun tapahtumat alkavat seuraavana keväänä. Friggesbyssä asuva Elsa tutkailee kotinsa lähellä olevaa Hjeltin taloa, josta kerrotaan paljon kummitustarinoita. Talolle on tulossa uusi omistaja, joten nyt on korkea aika käydä penkomassa, mitä talon sisältä löytyy. Elsa kohtaa talossa vuosien pölyjen lisäksi pienen vitivalkoisen tytön, joka on tullut varoittamaan Elsaa helvetin porttien avautumisesta.

Tällaisista rennoista uutisista alkaa uusi kesä, jolloin Kristian saapuu taas viettämään kesää Friggesbyssä. Edellisen kesän synkät kokemukset painavat mieltä ja tuottavat yhä kammottavia painajaisia. Positiivisempaa mielenkuohua tuottaa Kristianin ja Elsan välinen jännite. Kaverikolmikon kolmas osapuoli, Matias, ei hänkään voi kovin hyvin ja lopulta katoaa kokonaan.

Kalmankuu tarjoaa alusta lähtien kummitustaloja ja kauhutunnelmia, eikä meno helpota. Päin vastoin, kalmankuun koittaminen tarkoittaa entistä hurjempia kauhuja, kun Neuvostoliiton armeijan vuosikymmenten takaisten yliluonnollisten kokeilujen seuraukset palaavat maan päälle vainoamaan friggesbyläisiä. Luvassa on rankkaa menoa.

Kalmankuu on reipashenkistä kauhua, josta saisi halutessaan melkoisen splatter-leffan. Kirjassa verenroiske jää lukijan mielikuvituksen varaan, mutta aineksia Ilkka Auer mielikuvitukselle kyllä tarjoaa. Toisaalta kirja ei ole turhan totinen, uskottavuutta tai vakavuutta siltä ei kannata hirveästi odottaa. Minä viihdyin ja rohkenen tätä kyllä ronskin kauhumenon ystäville suositella, myös aikuisille, vaikka kirja nuortenkirjaksi onkin luokiteltu.

Olen sanonut, että runous on turvallista ja helposti lähestyttävää kirjallisuutta, koska runokokoelmat ovat tavallisesti sen verran pieniä, että vaikka joku teos ei niin osuma olisikaan, ainakaan siitä ei tarvitse kärsiä pitkään. Voi siis rohkeasti kokeilla. Vaan entäs kun vastaan tulee pitkälti yli 200-sivuinen runokokoelma? Se vaatii jo enemmän heittäytymistä.

Raisa Jäntin kokoelma Vaarallisen eläimen tilanne on tällainen tukevampi kokoelma. Sen kansikuva vie urheilun maailmaan: kanteen on kuvattu snookerpöytä palloineen. Ensimmäinen luku on otsikoitu “14.7 Pelaaminen väärästä paikasta” – se on sitaatti golfin säännöistä, kuten itse asiassa kokoelman nimikin. Tämä luku kuvaa tosin golfia ja snookeria rajumpaa toimintaa: “tuntuu työläältä kuolla vaikka / tuossahan se tulee / pistely loppuu / sormet / loppuvat kesken.”

Kokoelmassa kuvataan snookerin seuraamista televisiosta. Onko snooker tylsä urheilulaji? Entä jos sille omistautuu tuntikausien ajaksi ja todella keskittyy siihen, mitä pöydällä ja sen ympärillä tapahtuu? Teoksessa snookeriin rinnastuu hengenvaarallinen vuorikiipeily, jossa ihmiset uhmaavat rajojaan, joskus kohtalokkain seurauksin. Siinä sivussa Jäntti pohdiskelee omaa kirjoittamistaan ja olemistaan.

Snooker on monen mielestä tylsää, hyvä unilääke. Mutta miettikää nyt öitä perusleirissä, vuorenhuippu vaanii kuin ex, joka ei osaa päästää irti. Onko aina pakko mennä sinne minne on vaikeinta? Kivuntunne, rohtumat. Joskus nenä paleltuu ja mustuu, joskus soitetaan viimeinen radiopuhelu. En tunne olevani vahvasti elossa, mutta ei se haittaa.

Penkkiurheilu on kovin harvinainen aihe runokirjoissa; jo se tekee Vaarallisen eläimen tilanteesta kiinnostavan. Jäntti vieläpä käsittelee urheilua kiinnostavalla tavalla. Kokoelma ei runsaasta sivumäärästään huolimatta ole myöskään liian pitkä: asiaa riittää, teksti soljuu, aiheet vaihtuvat ja kokonaisuus on tasapainoinen ja sujuva. Jäntti on tekstissään läsnä, tässä on päiväkirjamaisuutta ja kirjoittamisen pohdiskelua, henkilökohtainen ote toimii ja kantaa.

Kannattaa siis tutustua, vaikka penkkiurheilu ei aiheena kiinnostavalta tuntuisikaan. Vaarallisen eläimen tilanne on hyvää, kiehtovaa runoutta.

Japanilaisen Toshikazu Kawaguchin (s. 1971) Ennen kuin kahvi jäähtyy sai alkunsa näytelmänä vuonna 2010. Kawaguchi muokkasi teoksen romaaniksi vuonna 2015. Kansainväliseen suosioon teos nousi nopeasti, käännöksiä alkoi ilmestyä piakkoin. Länsimaista ensimmäiseksi ehti Unkari ja nyt tuoreimpana käännöksenä on ilmestynyt Markus Juslinin suomennos. Suoraan japanista tehty suomennos on sujuvaa tekstiä, kuten taitavilta japanista suomentavilta kääntäjiltämme osaa odottaakin.

Näytelmätausta näkyy siinä, miten pienissä puitteissa romaani tapahtuu. Tapahtumat sijoittuvat pieneen tokiolaiseen kahvilaan Funiculì Funiculàan, jossa on vain muutama asiakaspaikka. Yksi paikoista on erityinen: siihen istumalla pystyy matkustamaan ajassa. Aikamatkustamiseen liittyy paljon sääntöjä, jotka varmistavat sen, ettei aikamatkailu ole aivan sellainen ihmejuttu kuin voisi kuvitella, mutta sääntöjen mutkikkuudesta huolimatta mahdollisuus on houkutteleva.

Romaani on rakentunut neljästä episodista, joista jokaisessa joku kirjan henkilöistä päätyy aikamatkustustuoliin istumaan. Kenties näytelmätaustasta johtuen tarinoissa pyörii aika pieni piiri henkilöitä. Se toisaalta pitää tunnelman aika tiiviinä ja kun samat henkilöt pyörivät joka tarinassa, Kawaguchi ehtii esitellä heidän taustojaa ja tehdä heitä tutuiksi. Tästä seurueesta valikoituu sitten neljä henkilöä, jotka kukin vuorollaan istuvat tuoliin ja saavat tehdä aikamatkan.

Menneisyydessä voi tavata vain henkilöitä, jotka ovat käyneet kahvilassa, menneisyydessä tuolista ei saa nousta ja siellä voi viipyä vain niin kauan kuin kupissa olevalla kahvilla kestää jäähtyä. Mikään nykyajassa ei myöskään muutu, vaikka menneisyydessä mitä tekisi. Nämä säännöt – jotka muuten tulevat kirjaa lukiessa aivan perinpohjaisen tutuiksi – ovat paitsi käteviä näytelmän toteutuksen kannalta, myös tarkoittavat sitä, ettei Ennen kuin kahvi jäähtyy varsinaisesti aikamatkakirjallisuuteen kovin vahvasti lukeudu.

Tarinassa on ripaus yliluonnollista, mutta ennen kaikkea siinä on kyse siitä, mitä aikamatkailu tekee matkaajalle itselleen. Koska menneessä ei voi muuttaa mitään, samaan tulokseen voisi kai päästä ilman aikamatkailuakin, vain avoimella ja hyväksyvällä suhtautumisella läheisiinsä ja menneisiin tapahtumiin. Tällainen filosofia Kawaguchilla tuntuu kirjansa taustalla olevan.

Ennen kuin kahvi jäähtyy on sympaattinen pieni romaani. Se kärsii hieman toisteisuudesta – ne säännöt toden totta tulevat tutuiksi, samoin vaikkapa kahvilan seinällä olevat kellot – mutta onnistuu kuitenkin herättämään lukijoissaan tunteita. Selvästi jossakin Kawaguchi on onnistunut: kirja on noussut BookTok-ilmiöksi ja myynyt jo yli miljoona kappaletta. Jatko-osiakin on tietysti tehty: kansiliepeessä mainostetaan syksyllä ilmestyvän suomeksi Ennen kuin salaisuus paljastuu ja japaniksi näitä on ilmestynyt jo viisi. Formaatti näyttää näissä kaikissa olevan sama: neljä kertomusta, joissa uudet ja osin tutut henkilöhahmot joutuvat samojen kysymyksen äärelle.

Tässä asetelmassa on jotain universaalin vetoavaa, ja siihen kai kirjasarjan suosio perustuukin. Lukija voi pysähtyä pohtimaan itse: kenet minä haluaisin menneisyydessä tavata? Minkä virheen haluaisin itse korjata?

---

In my exploration of Toshikazu Kawaguchi's novel "Before the Coffee Gets Cold," I discovered a captivating tale that originated as a play in 2010 before being adapted into a novel in 2015. Set in a quaint café in Tokyo named Funiculì Funiculà, the story revolves around a special seat that enables time travel. Through four episodic narratives, each featuring a character embarking on a journey through time, the novel weaves a tight-knit atmosphere while delving into the complexities of relationships and the consequences of altering the past.

As I delved into the rules governing time travel within the narrative, such as the inability to change the past or remain in the past for longer than the time it takes for a cup of coffee to cool, I found myself immersed in a world that seamlessly blends the supernatural with philosophical musings. Despite occasional repetitiveness stemming from adherence to these established rules, the novel's charm and resonance with readers shine through, evident in its international success and emergence as a BookTok phenomenon.

Overall, my encounter with "Before the Coffee Gets Cold" left a lasting impression, sparking introspection about the nature of time and our relationships with the past. Its universal themes and engaging storytelling make it a standout work, inviting readers to ponder their own desires and dilemmas surrounding time travel.

Reetta Pekkasen tuoreimman Katkaistut tulppaanit -kokoelman (Poesia 2023) myötä piti syöksyä tutkailemaan Pekkasen aikaisempia kokoelmia. Toisena vuoron sai Kärhi, Poesian vuonna 2019 julkaisema runokokoelma, joka muistuttaa ainakin päällisin puolin tuorempaa kokoelmaa: runot ovat melko vähäeleisiä, kytkeytyneitä luonnontieteelliseen maailmankuvaan ja kuvastoon ja täynnä kiinnostavaa pohdiskelua.

Jos se räjähtää mutta sillä ei ole kiire
on se luultavasti vakavaa.

Nimi Kärhi vie tietysti ajatukset kasveihin ja kasvamiseen, mutta takakannessa viitataan myös kivien ja mineraalien maailmaan, ametistikaivokseen, josta nostetaan ametisteja maan päälle. Kivet eivät aina ole niin kaukana inhimillisestä elämästä: kiteen kasvaminen vapaudessa omamuotoiseksi tai kivisulassa toisten mineraalikiteiden rajoittamana ovat kaksi eri asiaa. Erillisyys ja yhteys näyttäytyvät monissa suhteissa.

Kaikki painava, kuten komeetat ja syyllisyys
otetaan tosissaan paljon helpommin kuin ilo

Runoissa on monenlaista mittakaavaa, sivuilla on “tuhat miljoonaa tonnia eläimiä” ja “satojatuhansia kilometrejä pelkkiä mustia koskettimia”, toisaalta yksittäisiä huonekasveja ja munankuoren läpi kuuluvaa piipitystä.

Pekkasen teksteissä on tässäkin kokoelmassa hyvää aforistisuutta ja kiinnostavia kiteytyksiä – kuin ne ametistikiteet ja muut mineraalit.

Lastenkirjallisuuden asiantuntija Päivi Heikkilä-Halttunen kirjoitti Tietokirjallisuuden lajit ja rajat -teoksessa lasten tietokirjoista ja mainitsi ohimennen Kukkulan kortteli -sarjan ja erityisesti sen avausosan Kaupungin kaksi vuosisataa esimerkkinä oivallisesta lasten tietokirjasta. Laitoin vuonna 1987 julkaistun kirjan oitis varaukseen kirjastosta. Ensimmäinen huomio kirjan saapuessa: tämä on iso. Kirjalla on kokoa 29 × 42 cm, eli aukeamat ovat hyvin kookkaita ja koko aukeaman kokoisissa kuvissa riittää yksityiskohtia ihmeteltäväksi. Tekstisivuilla taas tuntuu kuin lukisi sanomalehteä, kun tekstiä saa tavata pitkin valtavia sivuja.

Kirja kertoo Helsingin ja siinä sivussa Suomen historiasta kahdensadan vuoden ajalta tarkastelemalla yhtä korttelia. Vuonna 1790 ei tietysti puhuta kortteleista, on vain sepän talo ja paja jossain kaupungin laitamilla. 1820-luvulla kaupungin asutus on hivuttautunut lähemmäs ja 1880-luvulla sepän paja on jo muuttunut nelikerroksissa kivitalossa toimivaksi peltisepänliikkeeksi, jonka ympärille on muodostunut selvä kortteli. Siitä edetään sitten kohti kirjan nykyaikaa eli vuotta 1980.

Kukkulan kortteli yhdistelee faktaa ja fiktiota. Kortteli on itsessään fiktiivinen: Helsingistä ei löydy tätä nimenomaista korttelia. Tekstipuolella on sekä historiallista tietotekstiä, jossa kuvataan Helsingin vaiheita että fiktiivisiä kertomuksia alkuperäisen 1700-luvun sepän suvun vaiheista vuosisatojen varrella. Kuvaukset, jotka keskittyvät erilaisiin lapsinäkökulmiin, tuovat historiaa onnistuneesti lähemmäksi kirjaa lukevia tai kuuntelevia nykyajan lapsia.

Kukkulan kortteli on hieno kirja. Kirjan kuvitus on moneen kertaan palkitun ja pitkän uran tehneen Leena Lumpeen ja tämän arkkitehtipuoliso Erkki Mäkiön käsialaa. Tovin mietin, mistä Lumpeen kuvitus oli niin tutun näköistä, mutta Milja-kirjoistahan se. Teksteistä vastaavat Maija ja Yrjö Larmola. Sarja on saanut jatkoa: Maija Larmola ja Leena Lumme ovat tehneet sarjaan useita kirjoja, viimeksi vuonna 2010, ja kaksikko palkittiin sarjasta Suomen tietokirjailijat ry:n ensimmäisellä Tietopöllö-palkinnolla vuonna 1999. Teksteissä kirjan ikä näkyy hieman ja toki siinä, miten korttelin kuvaus päättyy vuoteen 1980, mutta kyllä tästä voi edelleen ihastella vuosisatojen kulkua ja kaupungin kehitystä. Olisi hauskaa saada tähän vielä päivitys 2000-luvulle.

J. R. R. Tolkienin mestariteos on modernin fantasiakirjallisuuden kulmakivi ja kaikkiaan erittäin vaikutusvaltainen teos. Se kertoo Keski-Maan fantasiamaailman vaiheista kolmannen aikakauden lopulla. Maailman mahtavin taikaesine, Sormusten Sormus, jonka paha Sauron loi alistaakseen maailman valtaansa, on pitkän kadoksissa olon jälkeen löytynyt ja päätynyt Keski-Maan viattomimpien asukkaiden, Konnussaan viihtyvien pienikokoisten hobittien haltuun. Nyt Sauron on taas nousemassa ja jotta pahuus saadaan torjuttua, Sormus on tuhottava. Mutta kenelle näin tärkeän ja vaarallisen tehtävän voi uskoa?

Tätä saagaa Tolkien sitten kertoo lähes tuhannen sivun verran. Poikkeuksellisen Tolkienin tarinasta tekee sen maailma: se on tavattoman rikas, syvällinen ja perinpohjaisen harkittu. Kirjassa käytetyt haltiakielet on suunniteltu kielitieteilijän pieteetillä ja maailmalla on tuhansia vuosia perusteellisesti dokumentoitua historiaa. Maailmaa tunteva löytää runsaasti pieniä yksityiskohtia, jotka kertovat syvemmästä historiasta. Jottei asia jäisi epäselväksi, kirjassa on myös mittavat liitteet ja jos perehtyminen aiheeseen kiinnostaa, Silmarillion ja Keskeneräisten tarujen kirja syventävät maailmaa vieläkin enemmän.

Kirjasta on vuosien varrella ilmestynyt useita suomenkielisiä painoksia. Matkan varrella kirjaan on tehty kaikenlaisia pieniä korjauksia, suomennokseen kun oli jäänyt virheitä ja epämääräisyyksiä, ja lisäksi alkutekstiinkin on tullut myöhemmin täsmennyksiä. Nyt käsillä on suomennoksen 50-vuotisjuhlan kunniaksi tehty tarkistettu suomennos, jossa korjauksia on tehty todella paljon. Teoksen alkuperäinen suomentaja, nerokas Kersti Juva, on käynyt läpi koko teoksen ja tehnyt paljon korjauksia. Alice Martin on myös auttanut runojen ja laulujen suomennosten parantelussa.

Kirjan käännöshistoria Suomessa on sen verran kiehtova, että se on syytä kerrata tässä lyhyesti. Teoksen sai suomennettavakseen kokenut suomentaja Eila Pennanen, joka oli kuitenkin siinä vaiheessa kiinnostuneempi omasta kaunokirjallisesta tuotannostaan (Pennanen työsti vanhemmistaan kertovaa Tampere-trilogiaa), joten Pennanen otti työtä tekemään nuoren opiskelijansa Juvan. Kirjan ensimmäisen osan kaksikko käänsi enemmän yhdessä, loppua kohden Juva teki työn ja Pennanen toimi enemmän tarkastajan ja toimittajan asemassa. Laulut ja runot suomensi Panu Pekkanen. Aikamoinen urakka, ottaen huomioon Juvan kokemattomuuden ja siinä kohtaa vielä paikoin vähän heikonkin kielitaidon. Kunnialla siitä kuitenkin selvittiin ja suomennoksesta on tullut arvostettu kestosuosikki, joka lanseerasi suomalaiseen fantasiasanastoon paljon uusia sanoja.

Nyt käsillä on sitten huolella läpikäyty uusi painos, joka on esineenäkin upea. Mustat kannet verhoutuvat kauniisiin kansipapereihin, sivujen reunat ovat punaiset ja haltiakirjoituksella koristellut ja kirjan sisällä on Tolkienin kuvitusta. Jäin kaipaamaan vain kirjanmerkkinauhaa, enkä olisi pahastunut, jos vanhoista laitoksista tuttu klassinen Christopher Tolkienin piirtämä kartta olisi korvattu uudella, yksityiskohtaisemmalla kartalla. Juva on kirjoittanut myös jälkikirjoituksen suomennoksen tarkastusprosessista; laajemmin Tolkienin suomentamisesta kiinnostuneiden kannattaa tarttua Tolkienin tulkkina -teokseen.

En ollut lukenut Tarua sormusten herrasta vuosikausiin – en kaiketi kertaakaan Peter Jacksonin elokuvien jälkeen, ja niistäkin on jo yli 20 vuotta. Sitä ennen olen lukenut kirjan moneen kertaan, teininä luin sitä kerran vuodessa. Oli mukava palata tuttuun maailmaan, jossa oli paljon tuttua, mutta elokuvamielikuvien jälkeen paljon taas uuttakin. Kirjan rytmitys on kovin erilainen ja mukana on paljon sellaista, mitä elokuvissa on muutettu tai poistettu. Tolkien on myös tuntunut jo vähän vanhakantaiselta, tarina on esimerkiksi hyvin miehinen sankaritarina, jossa naisten rooli on lähinnä näyttää nätiltä ja motivoida miehiä. On kirja silti syystäkin klassikko, sen maailman rikkaus teki taas kerran vaikutuksen. Itse ostin kuitenkin oman kappaleeni juhlapainosta nimenomaan Kersti Juvan vuoksi; minulle tämän suomennoksen hyvyys on pitkälti Juvan ansiota. On ilo ja etuoikeus, että saimme mahdollisuuden saada tällaisen 50-vuotisjuhlapainoksen alkuperäisen suomentajan korjaamana.

Neljä tähteä Tolkienille, viides Juvalle.

---

I recently delved back into J.R.R. Tolkien's masterpiece, a cornerstone of modern fantasy literature and a profoundly influential work. The tale unfolds in the fantastical realm of Middle-earth, recounting the events at the end of the Third Age. At the heart of the narrative lies the discovery of the One Ring, the most potent magical artefact created by the malevolent Sauron to dominate the world. After a prolonged disappearance, the Ring emerges and ends up in the hands of the unsuspecting hobbits, the innocent denizens of the Shire. As Sauron re-emerges, destroying the Ring is the only way to thwart the impending evil. The crucial question lingers: to whom can such a perilous task be entrusted?

Tolkien narrates this saga across nearly a thousand pages, and what makes it exceptional is the richness, depth, and meticulous consideration of the world he crafts. Elvish languages are meticulously designed, and the world boasts a thoroughly documented history spanning thousands of years. Those acquainted with the world will uncover numerous subtle details revealing a deeper history. To provide clarity, the book incorporates extensive appendices, and for those eager to delve further, "The Silmarillion" and "Unfinished Tales" offer additional layers to the lore.

The Finnish translation journey of the book is briefly recounted, presenting a fascinating narrative. The current edition, released for the translation's 50th anniversary, has undergone a meticulous revision. The original translator, the brilliant Kersti Juva, meticulously reviewed the entire text and made numerous corrections. The new edition is presented beautifully, with black covers adorned with elegant dust jackets, red-edged pages, elvish inscriptions, and Tolkien's illustrations. I find myself wishing for a bookmark and suggesting a more detailed map instead of the classic one. Juva also contributes a postscript discussing the revision process, providing insights into Tolkien's translation for those interested.

Having not delved into "The Lord of the Rings" for years, especially since Peter Jackson's films, I note the differences in pacing and content compared to the cinematic adaptations. Tolkien's narrative, perceived as somewhat old-fashioned with a predominantly male-centric heroism, still stands as a classic due to the richness of its world. Personally acquiring the commemorative edition, I attribute the excellence of this translation largely to Kersti Juva and express joy and gratitude for the opportunity to have this 50th-anniversary edition corrected by the original translator.

Mistä peleissä on pohjimmiltaan kyse? Miksi niihin käytetään aikaa, vaikka pelien päämäärät ovat usein mielivaltaisia. C. Thi Nguyen on kuitenkin eri mieltä tästä mielivaltaisuudesta. Pelejä tarkastaltaessa pitää katse suunnata eri tavoin: kun päämäärää tavallisesti oikeutetaan tarkastelemalla sen omaa arvoa tai katsomalla, mitä siitä seuraa, pelien kohdalla pitää katsoa taaksepäin: pelissä on kyse motiivien inversiosta eli siitä, että päämäärä onkin valittu keinojen vuoksi.

Pelien ydin on, Nguyen väittää, toimijuudessa. Peli antaa meille tietyn päämäärän ja kykyjä, joita käyttää tämän päämäärän tavoittelussa. Mukana on esteitä, jotka sopivat näihin päämääriin ja kykyihin. Syntyy toimintaa, joka saa pelaajat omaksumaan tietynlaisen toimijuuden. Tässä on pelaamisen hienous: pelisuunnittelija on luonut päämäärät, kyvyt ja ympäristön, johon me pelaajat sovitamme oman toimijuutemme. “Pelit ovat siis ainutlaatuinen sosiaalinen teknologia. Ne ovat menetelmä kirjata toimijuuden muotoja keinotekoisiin välikappaleisiin: tallentaa, säilyttää ja siirtää niitä.”

Nguyen tarkastelee ensisijaisesti ponnistelupelaamista. Sen hän erottaa saavutuspelaamisesta: esimerkiksi pokeriammattilainen pelaa saadakseen rahaa ja ammattiurheiluja haluaa rahaa ja mainetta. Voittaminen on keino päästä tähän tavoitteeseen ja siksi aidosti tärkeää. Mutta entä kun minä pelaan kavereideni kanssa? Päämääränä on ehdottomasti voittaminen, mutta tavoitteena on kuitenkin hauskanpito. Jos en yrittäisi voittaa, pelaaminen ei olisi hauskaa, mutta voittamisella itsellään ei ole merkitystä. Päinvastoin, jos yritän voittaa liian kovasti, hauskanpito – pelaamisen varsinainen tavoite – kärsii. Saavutuspelaaja pelaa voittaakseen, ponnistelupelaaja ”omaksuu väliaikaisesti kiinnostuksen voittoon kamppailun tähden”.

Jotta tällainen ponnistelupelaaminen on ylipäänsä mahdollista – ja se selvästikin on, koska se kuvaa täydellisesti minun tapaani pelata pelejä – Nguyenin mukaan pelaajien on kyettävä herättämään itsessään väliaikainen kiinnostus voittamiseen ja omaksua kertakäyttöinen päämäärä, josta täytyy jälkikäteen päästä eroon. Tätä uppoutumista väliaikaisiin motivaatioihin Nguyen tarkastelee kirjassaan paljon.

Nguyenin mielestä pelien suuri arvo on siinä, että ne ovat muoto kirjata ylös erilaisia toimijuuden tapoja. Kun näin on tehty, pelejä pelaamalla voi kokeilla, millaiselta joku tietty toimijuuden muoto tuntuu. Tämä on järkeenkäypää: kun pelaa monipuolisesti erilaisia pelejä, tulee pelatessaan välittäneeksi hyvin monista eri asioista. Pelit ovat myös muoto, jossa toimijuutta voi tutkia yhteistyössä muiden kanssa. Kyse ei ole vain siitä, että pelit opettavat taitoja: “Väitän, että pelit voivat opettaa meille toimijuudellisen ajattelutavan noiden taitojen takana – yhdistää tietynlaiset kohdistuneet intressit tiettyyn kykyjoukkoon”, Nguyen kirjoittaa. Pelaaminen opettaa myös joustavuutta sen suhteen, miten näitä intressejä otetaan käyttöön ja pannaan hetkeksi sivuun.

Pelit toimivat myös pakopaikkana: niissä kykymme sopivat hyvin vastaan tuleviin haasteisiin. Saamme oikeat kyvyt, mutta vain juuri ja juuri riittävästi, mikä tekee asioista sopivasti vaikeita. Tosielämässä kykymme joskus riittävät, usein eivät, ja esteiden ylittäminen on ankeaa. Peleissä ongelmat ovat juuri oikean kokoisia ja niiden ratkaiseminen voi olla nautittavaa ja jopa kaunista. Arvot ovat yksinkertaisia ja jaettuja; peleissä olemme toimijoina yksinkertaistettuja. Se on Nguyenin mukaan sekä pelien suuri lupaus että suurin uhka. Pelimaailman yksinkertaisten ja selkeiden arvojen liukuminen tosimaailmaan on huono asia, sillä se luo vääriä odotuksia. Uhka ei siis ole siinä, että väkivaltaisen pelin pelaajasta tulee väkivaltainen, vaan siinä, että pelit tarjoavat moraalista selvyyttä ja arvojen yksinkertaistumista, joka ei todellisessa elämässä päde. Hyvin konkreettisella tasolla se voi vaikka tarkoittaa sitä, että kuntoilun pelillistäminen ohjaa huomion todellisesta kunnon kehittämisestä askelmäärän tai kalorilaskurin kaltaisen numeron tuijottamiseen.

Pelien filosofia on tällaisen vannoutuneen ponnistelupelaajan näkökulmasta vakuuttava kirja. Se nostaa pelien tarkasteluun sellaisia näkökulmia, joita en ole muualla kohdannut. Kokonaisuutena kirja on näin maallikkolukijan näkökulmasta varsin raskas – minulta meni pari viikkoa saada se kahlattua läpi, ja paikoin filosofinen käsitteiden veivaaminen oli hyvin puuduttavaa. Tavikset voivat suosiolla lukea vähän oikoen, filosofit ja pelitutkijat saavat sitten syventyä tarkemmin. Ilahduttavaa oli myös Nguyenin esimerkkipelien monipuolisuus: ainaisten videopelien sijasta Nguyen käytti esimerkkeinä lähinnä lautapelejä ja hyviä pelejä käyttikin. Moni peli oli tuttu, joka teki pointtien ymmärtämisestä helpompaa. Nguyen avaa keskeisimpien pelien toimintaa sen verran, että asian ymmärtänee, vaikka esimerkiksi Spyfall ei tuttu olisikaan.

Sen verran raskasta filosofista tekstiä Pelien filosofia on, etten sitä ihan varauksetta lähde kaikille peleistä kiinnostuneille suosittelemaan. Jos pelaamisen luonne kuitenkin kiinnostaa, Nguyen tarjoaa raikkaita näkökulmia pelaamisen analysointiin. Pelitutkijoille tämä lienee jo tuttu juttu, mutta pelien suunnittelemista kiinnostuneille suosittelen tutustumista kirjaan – tämä auttaa ymmärtämään uusin tavoin, mitä pelisuunnittelijat itse asiassa tekevät pelejä kehittäessään.

Kokoelman nimi tuo mieleen ainakin Gilbertin ja Sullivanin oopperan ja pelin, jossa poimitaan tikkuja. Kannessa on muutama tikku ristissä, joten kallistutaan siihen suuntaan (”auki pudonneet” mikadotikut mainitaankin). Kaija Rantakarin runokokoelmin läpikäynti on päätynyt nyt tähän viimeiseen jäljellä olevaan, Rantakarin esikoiskokoelmaan. Sekin on Poesian julkaisema ja tyyliltään vahvasti poesialainen fragmentaarisuudessaan.

Sivuilta nousee esiin paljon muotoja, rajoja, geometriaa. Valoja ja varjoja; “varjo muodostuu valoa läpäisemättömän esineen taakse / paikka ei ole täysin sattumanvarainen”. Rantakari on kokoelmissaan ollut ihailtava intohimon, katseen ja kosketuksen kuvaaja, ja näissäkin runoissa näkyy ja tuntuu ihmiskeho monin eri tavoin. Yöt täyttyvät suudelmista.

herään unista korjaamaan niiden virheellisyyksiä,

Mikado on kaunis rakennelma. Esikoiskokoelmaksi se on oikein kypsä ja mallikelpoinen yksilö. Nyt kun olen lukenut kaikki neljä Rantakarin julkaistua kokoelmaa, olen fani: jokainen neljästä on ollut omalla tavallaan hyvä. Tässä kokoelmassa on runsaasti tasoja ja pureskeltavaa, ja toisinaan aforistisia poesialaisia fragmentteja vaivaava käsinkoskettelemattomuus loistaa poissaolollaan. Mikadon teksteistä on helppo saada riittävästi otetta, jotta niihin pääsee kiinni ja syvemmälle.

gallerioittain kipsijäljennöksiä suurista asioista

katson pois, jos näen sinun silittävän kiiltävää hevosen päätä

tai pysähtyvän väärän taiteen äärelle,
voin kuvitella nähneeni väärin ja katse jää kohtaamatta

Helena Sinervo tuli Tanssiva karhu -taipaleellani vastaan parinkin kokoelman verran ja muuhunkin Sinervon tuotantoon olen perehtynyt parin kokoelman verran. Niinpä tutkimusmatka jatkuu, tällä kertaa Sinervon vuonna 2003 ilmestyneeseen Oodeja korvalle -kokoelmaan. Sen runoja luonnehditaan takakannessa kepeän vakaviksi ja pakottomasti soiviksi.

Kokoelma jakautuu viiteen osioon, joista viimeinen on yksi, pitkä runo. Muissa osioissa on useampia runoja. Jonkinlaisena punaisena lankana halki kokoelman kulkee ainakin Sinervolle tavallinen eläinkuvaston käyttäminen. Vaikka Oodeja korvalle ei mitenkään nouse suosikikseni Sinervon tuotannosta, sen jokaisesta osiosta löytyy kuitenkin jotain kiinnostavaa.

Ensimmäisessä osiossa se on sen nimiruno, ”Arkittomat”, jossa kysellään kerta toisensa jälkeen “Mitä me teemme nyt”. On jokseenkin synkkää, että näin 20 vuotta myöhemmin kysymys on edelleen sama (onko kysyjä ja kysymyksen kohde, sillä ei niin väliä), eikä mitään kovin merkittävää ole vieläkään tehty. “Mitä me teemme nyt, / kun vesi on noussut napaan / ja tonnikala tarttuu kohta / pelkkään ruokovapaan, / puhumattakaan pienemmistä? / hän kyseli naurulokilta / joka pyyhki serviettiin / veristä nokantyveä.”

”Pihalla”-osion hienoin hetki on ”Valoisa laatikko”-runossa, jonka loppusäkeet ”Hiljaisuus on niiden nimi / joka valaisee sinut minulle.” päättävät kauniin, pienen runon. Lyhyen ”Ruumiissa”-osion kohokohta on ”Volgan lautturi”, jonka arkinen kuntosalikuvasto on viehättävää ruumiillisuutta. Kokoelman lopettava pitkä ”Laulajan kirja” maalailee lopunajan tunnelmia kauttaaltaan ihastuttavasti.

Sinervo kertoo omilla nettisivuillaan olleensa kokoelman synnyn aikaan loukkaantunut eriarvoistumisesta. Mutta miten välttää paasaavuus, jos kirjoittaa tällaisesta aiheesta? Sinervo otti keinokseen leikin: lastenrunomaiset hahmot ja riimittelyn yhdistettynä vakaviin aiheisiin. Lopputulos on onnistunut.

Hertan scifikirjojen valikoima jatkaa ilahduttamista. Tällä tavalla hävitään aikasota on paljon ylistetty scifitarina, joka on rohmunnut pitkän listan palkintoja: se on muun muassa napannut arvostettujen scifipalkintojen kolmen suoran eli parhaan pienoisromaanin Hugon, Nebulan ja Locuksen ja lukuisia muita palkintoja ja ehdokkuuksia.

Amal El-Mohtarin ja Max Gladstonen kirjoittama pienoisromaani kuvaa kirjeenvaihtoa kahden aikasotaa käyvän agentin välillä. Viraston puolesta taisteleva Punainen löytää taistelukentän tuhkista kirjeen. Hän oli jo taistelun aikana huomannut, että jokin oli pielessä; muutama yksityiskohta taistelussa ei mennyt niinkuin piti, Punainen aisti varmoja merkkejä vihollisen toiminnasta. Taistelukentällä ei pitäisi olla – mutta siellä on – kirjettä, kermanvalkeaa paperiarkkia, jossa lukee yksi ainoa rivi: “Poltettava ennen lukemista”.

Tällainen kirje on tietysti hirvittävän vaarallinen. Sen lukeminen itsessään voidaan katsoa jo petokseksi Virastoa kohtaan. Se voi myös olla ansa. Parasta olisi vain lähteä ja jättää kirje. Punainen ei kuitenkaan voi vastustaa haastetta. Hän polttaa kirjeen ja näkee, kuinka palavaan kirjeeseen muodostuu kirjaimia. Kirjeen on lähettänyt Sininen, joka taistelee aikasodassa Puutarhan puolella.

Kohtaamme Sinisen puolestaan 2000-luvun sairaalassa, joka on evakuoitu. Sinisen piti varmistaa tartunta, saada eräs lääkäri kiinnostumaan tietystä bakteerikannasta, vaikuttaa maailman asenteisiin biologista sodankäyntiä kohtaan. Tehtävä kuitenkin epäonnistui, ja Sininen löytää vain tyhjän sairaalan ja sieltä vesipurkin, jossa on merkintä “Luetaan kiehauttamalla”. Kiehuvan veden lämpötilojen yksityiskohdista löytyy vastauskirje Punaiselta.

Näin Sininen ja Punainen antautuvat vaaralliseen kirjeenvaihtoon. Kirjeitä toimitetaan mitä mielikuvituksellisemmin tavoin ja pikkuhiljaa kirjeenvaihdon sävy muuttuu. Vastakkaisilla puolilla sotivien agenttien kerskailusta tulee jotain syvällisempää. Kenties jopa rakkautta? Mutta Viraston ja Puutarhan agenttien välillä ei missään nimessä saisi olla tällaista yhteyttä, kun käynnissä on kuitenkin aikasota, joka toisen osapuolen vain on voitettava.

Tarina on kahden kirjoittajan työtä. Max Gladstone on yhdysvaltalainen scifikirjailija ja Amar El-Mohtar kanadalainen kirjailija ja runoilija. Vaikka teos onkin kirjemuodossa kerrottu, Clarkesworldissa julkaistun haastattelun mukaan kirjailijat kirjoittivat sen toistensa seurassa. Gladstone kirjoitti Punaisen osuudet, El-Mohtar Sinisen. Toinen kirjoitti kirjeen, toinen sitten olosuhteet, joissa kirje vastaanotettiin. Tämä onkin oivallinen tapa sovittaa yhteen kahden erilaisen kirjoittajan tyylit. Mitään häiritsevää eriparisuutta ei lopputuloksesta huomaa. Suomentaja Kaisa Rannalla on ollut jokunen kiperä paikka suomennoksessa, mutta niistä on selvitty kunnialla. Eräskin hylkeisiin liittyvä sanaleikki ei toimi suomeksi aivan yhtä notkeasti kuin alkuperäisessä, mutta kunnialla Ranta on siitäkin selvinnyt.

Tällä tavalla hävitään aikasota on palkintonsa ansainnut. Se on aivan ihastuttava rakkaustarina eriskummallisen aikojen halki käytävän sodan keskellä. Kirja on tiivis ja tunnelma tiivistyy tarinan edetessä hienosti. Tämä on hyvin rakennettu teos, todellista herkkua sekä kirjeromaanien, rakkaustarinoiden että aikamatkustusscifin ystäville.

---


The review praises "How to Lose a Time War" as a highly acclaimed science fiction story that has garnered numerous prestigious awards like the Hugo, Nebula, and Locus awards. Written collaboratively by Amal El-Mohtar and Max Gladstone, the novella revolves around correspondence between agents from opposing sides of a time war.

The narrative unfolds through letters discovered amidst battlefields, revealing a forbidden connection between Red and Blue agents. Despite the rules against such interaction, they engage in a perilous exchange that evolves from rivalry to something deeper, possibly even love, amidst the backdrop of a war that demands their opposition.

The collaborative writing process seamlessly blends the styles of both authors, maintaining a cohesive narrative. While the translation by Kaisa Ranta encounters some challenges, overall, it captures the essence of the story well. The review concludes by describing the novella as a delightful love story set within the complexities of time travel and war, catering to enthusiasts of epistolary novels, romance, and time-travel science fiction.

Ensitutustumiseni Miira Luhtavaaran tuotantoon oli hänen tuorein runokokoelmansa Pinnallisuus; se nousi suosikkilistalleni ja on yksi uusista kotimaisista runokokoelmista, joita herkästi suosittelen. Niinpä Luhtavaaran runoihin oli syytä tutustua enemmänkin.

Toinen runokokoelma Sinusta roikkuu valoa vuodelta 2019 koostuu pitkälti roolirunoista, joissa puhuvat Margot, Boris ja Lulu; äiti, isä ja pieni lapsi. Runoja voi lukea kuvauksena lapsen tulosta perheeseen, lapsiperheen elämästä ja lapsen kasvusta. Pohjavireenä on tietysti rakkaus:

Rakkaus on modernia. Pelkkä tajunnan taso ja sen kiinnittyminen lihaksiin, plastisuus ja uusiokäyttö. Rakkaus on alusta, joka vastaanottaa ja käsittelee kaikenlaista likaa.

Osa runoista on nimettömän runominän, mutta niissäkin on tunnistettavissa toisaalta aikuisen ääntä, toisaalta lapsen ääntä. Runoista löytyy paitsi äitiyttä ja huolenpitoa, kasvamista ja kasvattamista, myös vakiintuneen parisuhteen seksuaalisuutta. “Ääriviivojen alleviivaaminen, nuolaisut varmoista paikoista.”, toisaalta “Tänään minulla oli orgasmi tiukassa. Jäin sätkimään jonnekin väkivaltafantasioiden ja hellyyden rajamaastoon”.

Aivan Pinnallisuuden tasolle Sinusta roikkuu valoa ei onnistu nousemaan. Sillä on hetkensä ja paikoin Luhtavaara on saanut vangittua jotain erityisen oivaltavaa. Esimerkiksi tätä hellyydenkuvaus on ilahduttava:

Hellyys, joka ei valtaa ruumista eikä pehmennä sitä, vaan helisee ruumiin sisällä kuin hely, kuin pieni kulkunen. Kuin olisi vähän kylmä. Kuin olisi tullut rakastetuksi oikein ja hienosti, ilman syliä, pelkillä sormenpäillä.

Roolirunojen maailmaan oli vaikeampi päästä sisään; varsinkin lapsen äänellä kirjoittaminen on helposti vaikeaa, eikä tässäkään aivan täysin toimi. Olisiko kokoelma sitten ollut parempi ilman nimikoituja rooleja? Kenties, koska nyt nimeämättömät runot ovat kokoelman osuvampaa puolta. Joka tapauksessa Sinusta roikkuu valoa on aivan hyvä, mutta ei sillä tavalla loistelias kuin Pinnallisuus.

Elli Valtosen esikoisteos on pysäyttävä, mutta milloinpa julmuuksien yksityiskohtainen ja koskettava kuvaaminen ei olisi. Tainnutuskehto tarkastelee eläinten kohtelua kolmen eläinlääkäriopiskelijan kautta. Kirjan päähenkilö Iiris on opiskellut alunperin teologiaa ja vaihtaa nyt alaa eläinlääketieteeseen. Opinnoissa hän kohtaa serkkunsa Jannan, joka on niin ikään alanvaihtaja ja palauttaa Iiriksen mieleen muistoja lapsuudesta. Kolmanneksi porukkaan liittyy Santeri, herkkä koirien ja lintujen ystävä.

“Minä olen eläinlääkiksessä siksi, että haluan auttaa”, ajattelee Iiris, mutta eläinlääkärinä saa kyllä olla kovin paljon tappamisen kanssa tekemisissä, eri tavoin. Eläinlääkäri lopettaa eläimiä, valvoo teurastamoja, kohtaa kuolevia eläimiä, joita ei vain voi auttaa, vaikka haluaisi. Turhaa kuolemaa, kuten koiria, joista voisi vielä tulla jonkun lemmikki, mutta jotka on taloudellisista syistä järkevintä lopettaa.

Iiriksen, Jannan ja Santerin ystäväpiirissä pyörii myös Elvi, sikatilallisen tytär, jolle eläinlääkärinä toimiminen on luonteva tapa olla ja joka ymmärtää maataloutta eri tavalla kuin kaupunkilaiset Iiris, Janna ja Santeri. Elvi jää kirjassa lopulta sivuosaan, mutta viittaa toisenlaiseen elämäntapaan. Iirikselle, Jannalle ja Santerille harjoittelujaksot sikatiloilla ja teurastamoissa ovat vaikeita kokemuksia – eivätkä ne helppoja ole lukijallekaan, jonka eteen Valtonen marssittaa teollisen eläintuotannon kauheuksia yksi toisensa jälkeen.

Aihe ei ollut minulle aivan tuntematon; Lina Gustafssonin Eläinlääkärinä teurastamossa -kirjan lukeneena tiesin, mitä kirjan näiltä jaksoilta odottaa. Ei mitään hyvää, sanotaan vaikka näin, ja ennakkotiedoista huolimatta Valtonen onnistuu kirjoittamaan niin, että tuntuu. Ylipäänsä kirjassa on paljon koskettavaa eläinten kaltoinkohtelun kuvaamista. Herkälle lukijalle Tainnutuskehto on vaikeaa luettavaa, enkä lainkaan ihmettele, jos kirja herättää lukijoissaan ajatuksia kasvispainotteisen ruokavalion tai jopa veganismin houkuttelevuudesta.

Toisaalta Tainnutuskehto ei ole silkkaa teurastuspornoa. Siinä on ensinnäkin kielellistä kauneutta: Valtonen kirjoittaa hyvin. Iiriksen, Jannan ja Santerin välisten suhteiden kuvaus on myös taidokasta, samoin suhteet koiriin ja muihin eläimiin. Henkilöissä on myös sellaista luontaista, vaivatonta monimuotoisuutta. Iiriksen ja Jannan ukki on mieleenpainuva sivuhenkilö.

Tainnutuskehdolle soisin mielelläni näkyvyyttä ja lukijoita, muualtakin kuin eläinten oikeuksista tietoisien ihmisten joukosta. Jos haluat lukea vaikuttavaa kaunokirjallisuutta, tässä on kirja, joka jättää varmasti mieleen jäljen.

Tarkastuseläinlääkäri pyytää meitä kirjaamaan epäkohdat kellonaikoineen ruutuvihkoon, jossa on muistiinpanoja eri käsialoilla vuosien ajalta.
– Mitä näille nyt tapahtuu, kysyn kirjattuani kaiken.
– Laita se vihko sinne kaappiin, tarkastuseläinlääkäri vastaa.
– Mutta mitä näille asioille tehdään?
Tarkastuseläinlääkäri nousee, kävelee pöytänsä ympäri, nyppää vihon kädestäni ja laittaa sen kaappiin. Sitten hän lukitsee kaapin ja pudottaa avaimen taskuunsa.

Tutustuin Pekka Kytömäen runoihin uusimman Historian pienmiehiä -kokoelman myötä. Se teki sen verran oivallisen vaikutelman, että aikaisempiin kokoelmiin tutustuminen oli itsestään selvää. Ensimmäisenä vuoron saa Kytömäen esikoiskokoelma, vuonna 2015 ilmestynyt Ei talvikunnossapitoa. Kytömäki tunnetaan palindromirunoistaan, mutta tämäkin kokoelma edustaa yksisuuntaista runoutta.

Vaikka laiskottaa,
aidan matalaa kohtaa
jaksan hakea.

Tyyli on tuoreimmastakin kokoelmasta tuttua, eli leikkisää, napakkaa ja aforistista. Kytömäki käyttää paljon haikumuotoa, mutta ei noudata sitä orjallisesti; osa runoista on enemmänkin haikuisia. Aiheetkin ovat tutunoloisia: on pieniä havaintoja luonnosta, kaupungista ja kaupunkiluonnosta, elämän havainnointia, vanhemmuutta.

Anna Kytömäen taiteilema kansikuva on viehättävä, vaikka vähän lastenkirjamaiselta näyttääkin. Kannen leppoisa värikkyys toki istuu hyvin kirjan sisältöön; ei tähän mitään harmaan asiallista olisi kaivannutkaan.

Kesän helpotus:
polkuja ei pidetä
talvikunnossa.

Ei talvikunnossapitoa on helposti lähestyttävää ja kepeää hyväntuulen runoutta. Kokoelmassa ei ole minkäänlaista tärkeilyn makua. Näitä ilahduttavia huomioita maailmasta suosittelen lämmöllä kenelle tahansa ajattelemisen aihetta haluavalle; aikaisempi kokemus ja osaaminen runojen lukijana ei ole tarpeen. Kaikesta runojensa helppoudesta huolimatta Kytömäki onnistuu monesti naulaamaan muutamalla rivillä kiinni jonkun kerrassaan oivan ajatuksen.

Kolmirivinen
tarkasti kohdistettu
suurennuslasi.

Elina Hirvosen romaanit ovat minulle vieraita; en ole lukenut Hirvoselta muuta kuin Ujuni Ahmedin kanssa kirjoitetun Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin. Se olikin oivallinen kirja, merkittävää kirjallista aktivismia. Rakkauksien lokikirja kiinnosti kuitenkin, kun kuvastossa viitattiin Rachel Cuskin ja Jenny Offillin tuotantoon. Kun kirjan vielä luvataan aloittavan trilogian, väistämättä tulee mieleen Cuskin Ääriviivat-trilogia.

Rakkauksien lokikirja on autofiktiivisen oloista kuljeskelua ja poukkoilua aiheesta toiseen. Sen kantavana teema on nimensä mukaisesti rakkaus ja menetelmänä vaeltelu ja keskusteleminen erilaisten maailmalla kohdattujen ihmisten kanssa. Hirvonen on maailmankansalainen ja aktivisti ja elämä vie hänet esimerkiksi keskustelemaan irakilaisten pankkiirien kanssa ja pelastamaan ystäväänsä Kabulista Talebanien valtaannousun jälkeen. Kirja heijastelee myös aikamme kriisejä: koronapandemian ja etäelämän vaiheet mahtuvat siihen, jo mainittu Talebanin nousu ja Ukrainan sodan alku.

Hirvonen on elänyt kirjoittamisen arvoista elämää; se tästä vahvimmin välittyy. Harvalla on tällaista elämänkokemusten kirjoa, josta ammentaa. Tämä maailmanparantaja-aktivistin tulokulma on jotenkin raikkaampi kuin suosittu menestyskirjailija -kulma; sinänsä ymmärrän, jos Hirvosen tapa kirjoittaa joitakin hieman vastakarvaan silittelee. Yhtä lailla ymmärrän, jos joku tästä lumoutuu aivan tyystin.

Minä olen jossain siinä välissä, mutta kallistun enemmän sinne lumoutumisen suuntaan. Kirjassa kuvattu elämäntapa tuntuu vähän vieraalta ja etäiseltä, mutta toisaalta Hirvonen kirjoittaa kyllä hyvin ja sujuvasti, ja nostaa esiin arvokkaita näkökulmia. Aion siis jatkaa trilogian lukemista, jahka myöhemmät osat ilmestyvät.