User Profile

Suhtaudun usein vähän nihkeästi fantasiatrilogioihin. Haluanko sitoutua lukemaan koko trilogian? Tästä Viides vuodenaika -romaanista alkavan Murtunut maailma -trilogian kohdalla epäilyksiä ei kuitenkaan ollut, sillä N. K. Jemisinin nimi on sen verran vetovoimainen.

Murtunut maailma on nimittäin ensimmäinen trilogia, jonka jokainen osa on palkittu scifi- ja fantasiapiireissä arvostetulla Hugo-palkinnolla. Viides vuodenaika onkin todella lupaava alku. Jemisin on sekä mainio tarinankertoja, että erinomainen maailmanrakentaja.

Aloitetaan maailmasta. Tapahtumat sijoittuvat mantereelle, joka on hyvin tuliperäinen ja todella epäluotettava. Vain hullu asuisi saarella, koska saaren yli voi koska tahansa pyyhkäistä tsunami, eikä pakopaikkaa ole. Elämää ohjaavat kirjaimellisesti kiveen hakatut säännöt, joita noudattamalla voidaan luottaa siihen, että kun seuraavan kerran tulee Vuodenaika – siis vähintään puoli vuotta, joskus vuosikausia, kestävä vulkaaninen talvi – ihmiskunnalla on ainakin jotain mahdollisuuksia selvitä. Maan nimi on Tyynimaa; sen asukkailla on viiltävä ironian taju.

Kirjan alussa on nainen, Essun, joka eräänä päivänä kotiin tullessaan löytää pienen poikansa kuolleena. Pojan on tappanut tämän isä, joka on lähtenyt matkoihinsa ja vienyt mukanaan pariskunnan tyttären. Essunin on lähdettävä isän ja tyttären perään, vaikka samaan aikaan maailma on suistumassa kaaokseen ja tuhoon. Jossain pohjoisemmassa mannerlaatta on revennyt ja syöksee ilmakehään niin paljon tuhkaa, että siitä seuraava talvi tulee kestämään vuosisatoja.

Tirimo, jossa Essun asuu, on kuitenkin säästynyt tuholta. Sen olisi pitänyt tuhoutua, sen verran lähellä se on pahimpia tuhoalueita. Jokin säästi Tirimon tuholta ja se jokin on Essun. Hän on orogeeni, eli hänellä on kyky aistia mannerlaattojen liikkeitä ja luonnonvoimia ja taito ohjata, suunnata ja tyynnyttää niitä. Vaistonvaraisesti, ilman tietoista toimintaa, hänen orogeeninvoimansa suojasivat Tirimoa tuholta. Se ei ole yksin hyvä asia, sillä orogeenit – roggat – ovat vihattua yhteiskunnan pohjasakkaa, jotka kelpaavat yhteiskunnalle vain äärimmäisen tiukasti kontrolloituina työkaluina. Essunin mies tappoi lapsensa, kun paljastui, että tämä oli perinyt taitonsa äidiltään.

Orogeenien maailmaa katsellaan tarkemmin kirjan toisen päähenkilön silmin. Damaya on orogeeniksi paljastunut tyttö. Häntä ei tapeta välittömästi; vanhemmat vain eristävät hänet muista ihmisistä ja kutsuvat paikalle Vartijat. Vartija vie Damayan mukanaan valtakunnan pääkaupunkiin Yumenesiin. Siellä sijaitsee Fulcrum, orogeenien yhteisö, jossa nuorista orogeeneistä koulitaan työkaluja valtakunnan tarpeisiin. Prosessi on julma ja tunteeton ja se Damayakin saa tuntea nahoissaan.

Kolmantena juonteena kirjassa on Syeniten tarina. Syenite on koulutettu orogeeni, nimetty syeniittimineraalin mukaan, ja Fulcrum lähettää hänet siivoamaan Allian kaupungin satamaan kertynyttä koralliriuttaa. Hän saa mukaansa mentorin, kymmensormuksisen huippuorogeenin Alabasterin. Syenite on vastahakoinen mentoroitava, eikä Alabaster ole sen innokkaampi lähtemään mukaan.

Kaiken seikkailun ohessa Viides vuodenaika kommentoi ajankohtaisia aiheita. Orogeenejä kohdellaan julmasti, ymmärtämättömästi, pelokkaasti: tapetaan, alistetaan ja orjuutetaan. Maailma on kyllä mukavasti monisävyinen: ihonväri tai seksuaalinen suuntaus ei selvästikään ole kynnyskysymys, Tyynimaa on täynnä monenvärisiä ja monennäköisiä ihmisiä, ilman sen kummempia sortojärjestelmiä. Kirjan päähenkilöt ovat myös kaikki naisia ja mielenkiintoisia, hyvin kirjoitettuja henkilöitä ovatkin, kaikkine ristiriitoinen ja tuntemuksineen. Itse maailma taas on siinä määrin vaarallinen ja tuhoisa paikka, että meidän ilmastokriisimme tuntuu suoraan sanottuna aika leppoisalta jutulta.

Juoni on mielenkiintoinen ja kuten sanottua, maailma, jossa se tapahtuu, on myös erittäin mielenkiintoinen. Alkuun on siedettävä tietty määrä omituisten nimien pudottelua, mutta pikkuhiljaa asioiden merkitykset alkavat aueta. Tämä on kuitenkin trilogian avausosa, jossa joudutaan tekemään pohjatyötä useamman kirjan tarpeisiin. Tarina on kuitenkin hyvin rakennettu, Jemisin tiputtelee tiedonjyviä matkan varrella tavalla, joka pitää lukijan mielenkiintoa yllä. Sen verran lienee syytä varoittaa, että Essunin osuus kirjasta on kirjoitettu sinä-preesensissä, mikä on ilmeisesti joillekin lukijoille aivan ylitsepääsemätöntä myrkkyä. Kirja on myös miellyttävän ehjä kokonaisuus itsessään, eikä lopu aivan kesken kaiken – mutta seuraava osa, Obeliskiportti, nousee lukulistani kärkeen heti, kun saan sen käsiini.

Joskus kirjailijoilta kestää vähän pidempään julkaista toinen kirja esikoisteoksen jatkoksi. Susanna Clarke debytoi upealla ja moneen kertaan palkitulla Jonathan Strange & herra Norrell -romaanillaan vuonna 2004 (suomeksi 2005) ja nyt 16 vuotta myöhemmin ilmestyy seuraava teos, Piranesi.

Ensivaikutelma kirjasta oli: onpas tämä pieni. Sisältä paljastuu kuitenkin kiehtova maailma. Kirjan päähenkilö Piranesi asuu Talossa, joka koostuu loputtomasta määrästä suuria saleja. Salit ovat täynnä erilaisia patsaita. Alempana velloo vesi, jonka vuorovesi välillä nostaa ylempiin saleihin ja ylempänä pilvet liikkuvat saleissa.

Piranesi on Talossa yksin, seuranaan vain linnut ja muutama vainaja, joiden luista hän huolehtii. Kaksi kertaa viikossa, tiistaisin ja perjantaisin, Talossa vierailee Toinen, joka on Piranesin ainoa ystävä. Toinen on tiedemies, joka tekee talossa tutkimuksiaan, etsien Suurta ja Salaista Tietoa, mutta ei koskaan viivy paikalla kovin pitkään. Toinen ei selvästikään pidä Talosta, eikä ymmärrä sitä samalla tavalla kuin Piranesi.

Tasaisena etenevä elämä järkkyy, kun käy ilmi, että Talossa liikkuu joku ulkopuolinen. Lattiaan ilmestyy liidulla piirrettyjä viestejä. Toinen varoittaa Piranesia viesteistä ja sanoo niiden olevan vaaraksi, mutta pian kyse ei ole vain viesteistä. Piranesi löytää myös katkelmia kirjoituksista ja oivaltaa muutenkin, ettei välttämättä tiedä ja muista kaikkea, mitä Talossa tapahtuu. Salaisuudet alkavat paljastua ja Piranesin elämä järkkyy.

Piranesi oli kiehtova tarina. Sen vahvuus on ehdottomasti mielenkiintoisessa maailmassa. Susanna Clarke on onnistunut kehittelemään kiehtovan todellisuuden, Talon käytävillä vaeltelu Piranesin seurassa on kiehtovaa. Kirjasta henkivä vanhanaikaisuus – kirjoitustapa Suurine Alkukirjaimineen – on lumoavaa. Piranesi on taitavasti kerrottu tarina, joka avautuu kiinnostavalla tavalla juuri sopivassa tahdissa. Näihin Saleihin olisi jäänyt pidemmäksikin aikaa, toisaalta kirja ei viivy missään yhtään liian pitkään. Kyllä tätä kannatti odottaa.

Kun katalogista tuli vastaan uusi kirja Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjaan, se pääsi oitis lukulistalle. Olen lukenut koko sarjan suurella ilolla, eikä tämä uusinkaan kirja ollut pettymys. Melko ohuesti tämä sarjan aikaisempiin kirjoihin liittyy: sarjahan tuli tavallaan päätökseen jo Tankkien kesä -kirjassa. Tämän kirjan tapahtumat sijoittuvatkin ennen edellistä Muistoruoho -kirjaa.

Nyt ollaan vuodessa 1964 ja tarkastellaan kolmea kuopiolaisnuorta. Koulunsa kesken jättänyt Irene työskentelee kukkakaupan tsupparina ja kärsii kovista kotioloista. Jaakko työskentelee parturin apulaisena ja hänen murheenaan on hermosairaalaan hävinnyt äiti. Armeijasta päässyt Leo ei tunnu sopeutuvan ympäröivän yhteiskunnan vaatimuksiin. Suurten ikäluokkien nuoruutta siis, sodan kokeneen sukupolven raunioilla.

Irenen työnantaja, kukkakauppias Linnea, tiuskaisee tytölle turhan pahasti ja Irene päättää häipyä omille teilleen. Vaan minnepä vähävarainen 17-vuotias joulukuun kylmässä Kuopiossa lähtisi. Irenen katoamistemppu potkaisee kuitenkin useammankin ihmisen elämää uudenlaisille raiteille.

Tapahtumiin kytkeytyy myös menneitä. Linnean mies Santeri on matkalla Leningradissa, ensimmäistä kertaa sitten 1910-luvun, jolloin joutui jättämään rakkaan Pietarinsa vallankumouksen vuoksi. Löytyykö Leningradista se, mitä sinne jäi ja minkä perään Santeri matkalle vanhan vallankumousmies Lassi Tuomen seurassa lähtee?

Runollinen kieli jättää osan tarinasta hämärän peittoon. Läheskään kaikkea ei sanota suoraan, vaan paljon pitää lukea rivien väleistä. Varsinkin Leon kohtalo jättää paljon kysymyksiä auki ja murehtimaan sitä, miten nuori mies ei saa tarvitsemaansa tukea. Saisiko tänä päivänä? 1960-luvulla sympatiaa vähän vaikealle ja kulmikkaalle miehelle ei heru.

Kähkönen on kyllä oivallinen kirjoittaja. Tässäkin pääjuoni tapahtuu parin päivän sisällä, mutta siihen kytkeytyy niin paljon muuta. On niin monenlaisia unelmia ja pettymyksiä, näkemyksiä ja kokemuksia. Tarina on itsenäinen, muista sarjan kirjoista riippumaton kurkistus nuorison tunnelmiin joulukuussa 1964, sarjan aikaisempia osia lukeneille mukana on sentään tuttuja hahmoja.

Suosikkipoliitikkoni Anna Kontula on kirjoittanut oivallisen läpileikkauksen ajastamme. Kontulan mukaan pikkuporvarillisuus elää nyt kultakauttaan, mutta on uhattuna ja siksi valmistautuu taisteluun piikit pystyssä. Keskiluokan sosiaalinen lokero on katoamassa. Kontulan näkemys pikkuporvarillisuudesta on keskiluokkainen olotila, jossa mukavuudenhalu ja häiriöttömän elämän tavoittelu on ainoa mahdollisuus.

Keskiluokkainen lukija tunnistaa tästä kirjasta varmasti itsensä. Meissä kaikissa – myös Anna Kontulassa itsessään ja jopa Karl Marxissa – on pikkuporvarilliset piirteemme. Eikä siinä mitään: "On hyvää ja luonnollista, että ihmiset pyrkivät huolehtimaan omasta ja läheistensä turvallisuudesta ja hyvinvoinnista", kirjoittaa Kontulakin. Vaan kun tämä halu yhdistyy kapitalismiin, heikentyvään luottamukseen toisia ihmisiä kohtaan ja vimmaiseen haluun nähdä omat mieltymykset muita sitovina normeina, ollaan ongelmien äärellä. "Vaikka pikkuporvari ei vaatisi muita elämään tavallaan, on pikkuporvarilliset arvot omaksuneita jo nyt enemmän kuin planeettamme pystyy kantamaan."

Kontulan teksti on ihastuttavan notkeaa ja ajatuksia herättelevää. Pamfletti alkaa vähän hitaasti katsauksella pikkuporvarillisuuden historiaan, mutta päästessään tähän päivään, veto terävöityy. Kontula nostaa mainioita esimerkkejä, kuten sen, miten Turussa suljettiin yleisiä vessoja vuonna 2015, kun Itä-Euroopan romaneja oli tavattu vessoista pesemässä hampaitaan ja pyykkiä. Vähät lattialle virtsaamisesta, huumeidenkäyttäjistä ja satunnaisesta irtoseksistä, joita julkisissa vessoissa myös harjoitetaan, mutta tämä hampaiden pesu on kyllä liikaa! Pikkuporvarillista järjestyksenkaipuu on loukattu verisesti.

Suosittelen lämpimästi tutustumaan tähän teokseen, sillä Pikkuporvarit avaa oikein käytännöllisen ja toimivan näkökulman nykymaailmaan. Mitäpä muuta esimerkiksi Elokapinan raivoisa vastustaminen on kuin pikkuporvarillista häiriöstä närkästymistä? Pikkuporvarillisuuttahan näkee nykyään kaikkialla. Kontula osoittaa, että siinä on asioita, joita olisi syytä myös vastustaa.

Kersti Juvan parin vuoden takainen Löytöretki suomeen oli todellinen elämys, upea sukellus kääntämisen maailmaan. Tolkienin tulkkina : Tarina Sormusten Herran suomentamisesta jatkaa saman aiheen parissa, nyt vain keskittyen Juvan uran merkittävimpään käännöstyöhön.

Tämä onkin jälleen oiva osoitus siitä, miten sattumanvaraisia ihmisten elämänpolut lopulta ovat. Ei Kersti Juvasta pitänyt mitään kääntäjää tulla! Hän opiskeli suomen kieltä aikomuksenaan tulla äidinkielenopettajaksi, mutta sattuma tutustutti hänet opiskeluaikaisissa queer-bileissä kirjailija Eila Pennaseen (joka liikkui niissä piireissä poikansa seurassa). Pennanen murehti tulevan kääntäjäkurssinsa osallistujamäärää ja houkutteli Kersti Juvan kurssille (Juvan mukana kurssille tuli myös tämän opiskelukaveri Kristiina Rikman, toinen aivan erinomainen suomentaja!).

Siitä se sitten alkoi ja kun Eila Pennanen lupautui tekemään Tarua Sormusten Herrasta, vaikka oikeastaan halusi kirjoittaa jatkoa Himmun rakkauksille, Kersti Juva pääsi aloittelevana kääntäjänä ja vailla sen kummempia englanninopintoja suomentamaan merkkiteosta. Käänteet ovat kiehtovia!

Juva sai sattumalta käsiinsä 50 sivua käännöksen käsikirjoitusta, jossa on korjausmerkintöjä häneltä itseltään ja Eila Pennaselta. Vertailemalla julkaistuun tekstiin nähdään vielä kustannustoimittaja Alice Martinin kädenjälkeä. Tämän käsikirjoituksen lähempi tarkastelu valottaa mestarin ja kisällin suhdetta ja näyttää millaisia korjauksia Pennanen Juvan tekstiin teki. Sen verran hyvää jälkeä Juva teki, että kirjan kolmannen osan hän käänsi jo itsenäisesti ilman Pennasen syynäystä.

Juva esittelee myös teoksen eri rekistereitä, miten puhuu hobittirahvas, herrashobitit ja hienostuneet haltiat, miten erilaiset kerronnan ja kuvailun tyylit näkyvät tekstissä ja miten ne on oikein saatu suomen kielelle sovitettua. Sen jälkeen sukelletaan vielä lopuksi nimistöön, josta onkin puhuttu paljon ja josta Juvaa on paljon kiiteltykin. Juva esittelee ratkaisujaan ja toteaa myös monessa kohtaa menneensä hieman metsään erilaista syistä, milloin väärinymmärrysten, milloin huolimattomuuden vuoksi.

Kirja on oikein mielenkiintoinen. Voin suositella sitä kaikille kääntämisestä kiinnostuneille; aivan yhtä verraton se ei ole kuin Löytöretki suomeen, mutta kyllä tämäkin kirja avaa kääntämisen prosessia ansiokkaasti. Lopun syväsukellus nimien maailmaan on takuuvarmasti puuduttavaa luettavaa muille kuin Tolkien-faneille. Tolkien-faneille kirja on tietysti pakollista luettavaa, sillä varauksella että Juva kritisoi kirjassa käännöksiään – Juva toivoo, etteivät lukijat loukkaannu heille mahdollisesti rakkaaseen tekstiin kohdistuvasta kritiikistä. Vaan eiköhän tekijällä ole kaikki oikeus tarkastella omaa kädenjälkeään kriittisesti näin lähes 50 vuotta myöhemmin.

Elisabeth on orpolapsi, joka on kasvanut yhdessä Austermeerin suurista kirjastoista, keskellä hyllyille kahlittujen loitsukirjojen kuisketta. Nyt hän on vain oppilas, mutta tulevaisuudessa hän haluaisi olla oikea kirjojen vartija, joka suojelee maailmaa velhoilta, taikuudelta ja demoneilta.

Elisabethin tulevaisuudensuunnitelmilta pyyhkäistään kuitenkin matto jalkojen alta. Joku hyökkää kirjastoon ja vapauttaa kokoelman vaarallisimman kirjan. Kirjasta tulee maleficti, kirjademoni, jonka Elisabeth onnistuu taltuttamaan. Elisabethiä kuitenkin epäillään syylliseksi tihutöihin, joten velho Nathaniel Thorn tulee noutamaan Elisabethin vietäväksi pääkaupunkiin kuultavaksi rikoksestaan.

Tästä alkaa melkoinen pyöritys, jossa Elisabeth joutuu keskelle ikivanhaa salajuonta. Hän joutuu kohtaamaan ennakkoluulonsa velhoihin ja magiaan liittyen ja myöntämään, ettei oikeastaan tiedä aiheesta paljoakaan ja että se, mitä hän on kirjastossa kasvaessaan oppinut, saattaa olla kirjastonhoitajien käsitysten värittämää.

Kirjojen tytär nousi fantasiamassasta Tähtifantasia-palkinnon myötä. Koko vuoden 2021 lyhytlistaa en ole lukenut, mutta perinteisenä fantasiakirjana tämä oli oikein kelpo valinta voittajaksi. Kirjojen tyttäressä on paljon hyvää: kiehtova maailma, oivalliset päähenkilöt, mainiota huumoria, sopiva ripaus romantiikkaa ja mukavasti täyttä vauhtia eteenpäin kaahaava jännittävä juoni.

Erityisen kiehtovaa oli se, miten loitsukirjoja kirjassa kuvattiin. Näillä kirjoilla on tietoisuus, luonnetta ja omat erityispiirteensä. Osa kirjoista on hurjia ja pelottavia, osa ystävällisiä, ja kaikki arvostavat pätevän kirjastonhoitajan ystävällisyyttä. Tästä kirjasta saa varmasti hyviä ideoita roolipelikampanjoihin!

Kirjojen tytär on luokiteltu nuortenkirjaksi, mutta mitään yläikärajaa sillä ei ole, parhaiden nuortenkirjojen tapaan tämä on täysin aikuisyhteensopivaa luettavaa. Oli myös ilo havaita, että tämä ei ole minkään sarjan ensimmäinen osa. Kirjailija kuulemma mieluusti kirjoittaisi lisääkin tarinoita Austermeerin maailmaan, mutta mitään ei ole toistaiseksi suunnitteilla.

Marisha Rasi-Koskinen on kyllä omanlainen kirjailijansa, tämänkin kirjan tunnistaa kyllä tekijänsä kädenjäljeksi. Paljon on samaa kuin Katariinassa tai REC:ssä. Eksymisen ja unohtamisen kirja kertoo kolme tarinaa, jotka nivoutuvat toisiinsa tavoilla, jotka eivät alkuun ole lainkaan ilmeisiä.

On Julia, joka lähtee isän ja äidin kanssa omintakeiselle huviretkelle. Aikuisen lukijan näkökulmasta on selvää, että ihan mistään kepeästä huviretkestä ei ole kyse, vaan pikemminkin tuhoon tuomitusta pakomatkasta, joka ei voi johtaa mihinkään hyvään.

Toisaalla numeroita rakastava Jan laitetaan kesäleirille, ihmiskokeeseen, jonka isän näkökulmasta pitäisi tehdä hänestä selviytyjä ja opettaa erätaitoja ja äidin näkökulmasta saada sulkeutunut poika tutustumaan muihin lapsiin. Yksinkertaisena alkava eräretki muuttuu nopeasti kammottavaksi selviytymistaisteluksi.

Lisäksi on parikymppinen Martina, joka joutuu koko loppuelämän muuttavan valinnan äärelle. Martina päätyy vaihtamaan maata ja kieltä paetakseen menneisyyttä, mutta unohtaminen ei ole helppoa.

Vahvaa tunnelmaa tarjoava Eksymisen ja unohtamisen kirja on mainio teos, joka ei aukea helposti ja jopa johtaa lukijaansa harhaan. Se vaatii vähän sulattelua ja kärsivällisyyttä, mutta palkitsee lopulta.

Nyt on, kurjan pian, kaikki suomennetut Tokarczukit luettu. Eipä niitä kuin neljä olekaan. Nyt vuorossa ollut Vaeltajat tuli suomeksi jo 2012, englanniksi vasta Nobel-voiton myötä 2018, jolloin kirja voitti kansainvälisen Man Bookerin.

Vaeltajat on kiehtova kirja; se ei ole perinteinen romaani, vaan kokoelma eri mittaisia kirjoituksia, vaihdellen kymmenistä sivuista muutamiin lauseisiin. Kaikesta hajanaisuudesta muodostuu hieno kokonaisuus, kun erilaiset tekstit keskustelevat keskenään. Nimi viittaa venäläiseen lahkoon, joka näki Pietari Suuressa antikristuksen ja jonka jäsenet pakoilivat yhteiskuntaa muun muassa pysymällä jatkuvasti liikkeessä. Tämä juurettomuus yhdistyy Vaeltajissa näppärästi moderneihin lentokenttien nomadeihin, jotka vaeltavat ympäri maailmaa.

Toisena vahvana teemana on ruumiin matka kohti kuolemaa. Kirjassa kuvataan paljon ensimmäisten anatomien työtä, ruumiinosien preparoimista ja asettamista näytteille ja modernia plastinointia – onpa kirjassa selviä viittauksia Body Worlds -näyttelyynkin. Kuolemaa ja ikääntymistä tarkastellaan eri näkökulmista, ja se nivoutuu matkustamiseenkin viimeistään siinä vaiheessa, kun nämä preparoidut ruumiinkappaleet päätyvät vaeltamaan paikasta toiseen kun ne vaihtavat omistajaa ja siirtyvät toisiin kokoelmiin.

Kertakaikkisen hieno kirja. Nyt hieman harmittaa, ettei Tokarczukin parissa ole suomeksi mahdollista jatkaa tämän pidemmälle. Toivottavasti tässäkin tapauksessa oivallista työtä tehnyt Tapani Kärkkäinen saisi jatkaa Tokarczukin suomentamisen parissa, ainakin Jakobin kirjat vaikuttaisi mielenkiintoiselta teokselta ja Bisarreja tarinoita lukisin myös mielelläni. Toivottavasti Nobel-voitto siivittäisi suomennosten jatkamiseen.

Ruotsalaisen Liv Strömquistin feministinen paatos on ollut herkullista luettavaa tähän asti. Uusin albumi, Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan jatkaa totutulla linjalla: luvassa on tuhti albumi feministisistä aiheista, julkkismiehiä säästelemättä, täynnä tekstiä ja asiaa lähdeviitteiden kera.

Mitään suurta visuaalista sarjakuvataidetta Strömquist ei edelleenkään tee. Leonardo DiCapriota en olisi kuvista tunnistanut ja teksti ja asia on vahvasti pääosassa. Toimii se näinkin, mutta onhan tämä melko raskasta luettavaa. Asia ei nimittäin ole kevyttä, vaikka kepeästi DiCaprion uimapukumallisarjadeittailulle kuittailulla alkaakin.

Strömquist nimittäin pureutuu tässä albumissa myöhäiskapitalistisen ajan romantiikkaan ja rakkauteen. Miksi rakkaussuhteet tuntuvat olevan entistä vaikeampia? Strömquist esittelee vastaukseksi muutaman vaihtoehdon. Eteläkorealaisen filosofi Byung-Chul Hanin mukaan myöhäiskapitalismissa ihmisen libido suuntautuu ensisijaisesti omaan subjektiin ja toiset ihmiset ovat peilejä, joista omaa egoa voi vahvistaa. Tällöin toista, jolta on riistetty toiseus, ei ole mahdollista rakastaa, vain kuluttaa. Niinpä parikymppiset uimapukumallit ovat DiCapriolle rakkauden kohteen sijasta ikäänkuin kulutushyödykkeitä.

Toisena teoriana Strömquist nostaa esiin rationaalisen valinnan nousun Parinmuodostukseen liittyy aikaisempaa paljon enemmän valinnanmahdollisuuksia. Sosiologi Eva Illouzin mukaan rationaalinen päätöksentekotapa heikentää kykyä kokea voimakasta emotionaalista sitoutumista. Pitkälle verbalisoitu valinnanmahdollisuuksien kulttuuri voi heikentää ihmisten kykyä kiintyä toiseen ihmiseen ilman erityistä syytä. Toiset ihmiset ovat tavaroita, joita valitaan, eikä tavaran vuoksi haluta muuttua itse.

Kolmanneksi Strömquist toteaa, että tapa olla menestynyt mies on muuttunut viimeisen 100–150 vuoden aikana. Kun miehet eivät ole enää vallassa kaikkialla yhteiskunnassa, miehinen vallankäyttö on muuttunut. Perinteinen miehinen status – omaisuuden kaltaisessa asemassa oleva vaimo, runsaasti perillisiä – onkin takapajuista ja tunkkaista, joten siinä missä äärimmäinen tunteikkuus ja omistautuminen rakkaudentunteelle oli miehekästä 1800-luvulla, nyt miehekkyyden ylin mittari on viileän etäisyyden pitäminen.

Roolit ovat vaihtuneet: nyt paine hankkia lapsia ja sitä kautta tunteellinen sitoutuminen on miesten sijasta naisten niskassa. Miehillä on uudenlaista emotionaalista vallankäyttöä, joka ilmenee siinä, että naiset ovat emotionaalisesti saatavilla ja miehet haluttomia sitoutumaan. Tästä seuraa, että naisille jaellaan naistenlehdissä runsaasti avuliaita neuvoja siitä, miten olla vähemmän takertuvainen ja etäisempi – ja se taas osaltaan syö mahdollisuuksia löytää todellista rakkautta (tätä kommentoi taannoin hauskasti Holly Bournen Teeskentelyä).

Neljänneksi Strömquist nostaa vielä esiin lumouksen haihtumisen – siis sen, miten mystinen ja henkinen käsitys rakkaudesta on korvautunut biologisella materialismilla, joka typistää tunteet kemiallisiksi reaktioiksi.

Viidentenä ja viimeisenä teoriana Strömquist nostaa teorian siitä, että olemme yksinkertaisesti surkeita kuolemaan. Me emme halua kuolla. Päätöksen tekeminen ja uskollisuuden vannominen muistuttaa kuolemaa. "Siksi yhä löydämme itsemme tästä sameudesta, jossa kaikki sekoittuu, mikään ei koskaan ala tai lopu, jossa elämä on yksi pitkä, pitkä, päättymätön pyöräretki, ja seurana retkellä on ihmisiä, joiden ammattina on esitellä erilaisia vaatekappaleita, joita käytetään silloin kun mennään uimaan".

Albumin toinen osa alkaa Beyoncén kappaleesta Irreplaceable. Strömquist esittää kappaleen olevan anthem tietynlaiselle asenteelle rakkautta kohtaan, self-empowerment-feminismille, "uusi mies minuutissa"-doktriinille: Sinä päätät, koska rakkaus alkaa ja loppuu; rakkauden vuoksi ei pidä kärsiä; oman minuuden säilyminen vahvana on tärkeää ja rakkauden on oltava tismalleen molemminpuolista; jos rakastaa kumppania enemmän kuin tämä rakastaa takaisin, suhde on lopetettava.

Tämä ideaali on, kuten Strömquist osoittaa, reippaassa ristiriidassa sen kanssa, miten rakkaus on aikaisemmin käsitetty. Aikaisemmin olisi ollut mieletöntä ajatella, että rakkaus olisi asia, josta voisi vain päättää. Esimerkiksi Kierkegaard kuvaa rakkautta selittämättömänä ja vastaansanomattomana voimana.

Byung-Chul Hanin mukaan myöhäiskapitalismissa kuriyhteiskunnasta on siirrytty "voida-yhteiskuntaan": enää ei "täydy" mitään, nyt perusverbi on "voida". Tästä seuraa riiston muuttuminen sisäistetyksi, ihmisestä itse lähteväksi. Näin riistoon ei tarvita herroja, ja oma-aloitteisuus on sitä paitsi tehokkaampaa kuin ulkoinen piiskaus. Hanin mukaan rakkaus ei kuitenkaan voi elää rinnakkain tällaisen suorittamisen kanssa. Rakastuminen on voimattomuutta.

Rakkauden vuoksi kärsimisellä on historiallisesti ollut korkea status: mahdottoman rakkauden tuottama kärsimys on ollut jaloa, nykypäivänä se on taas säälittävää. Menisit terapiaan! Jos rakkaudesta seuraa kärsimystä, valinta on ollut erehdys ja oikeastaan pitäisi kehittää itsetuntemustaan tehdäkseen jatkossa parempia valintoja. Rakkaus on kuitenkin hyödytöntä (ja juuri siksi pyhää) toimintaa, johon osallistumalla ottaa riskin haavoittumistesta. Eva Illouzin mukaan ihminen, joka tarkastelee rakkautta vaihtokauppana ja liiketoimintaneuvotteluna, astuu alueelle, joka on lopulta yhteensopimaton rakkauden kanssa.

"Feministinen vastaus siihen, kun rakkauteen kykenemättömät miehet kohtelevat naisia huonosti ei voi olla se, että naiset tekevät itsestään yhtä kykenemättömiä rakkauteen self-empowermentin ajatusakrobatian avulla."

Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan on kiehtova syväsukellus rakkauteen myöhäiskapitalismin aikana. Se on varmasti kepeämpää luettavaa kuin lähteisiin uppoutuminen, mutta kyllä tässä pureskeltavaa riittää: mikään ihan helppo, kepeä ja nopeasti luettava sarjis tämä albumi ei missään nimessä ole. Suosittelen siis perehtymään ajan kanssa.

Tämä vuonna 2012 ilmestynyt kirja on kolmas osa trilogiaa, jonka muita kirjoja en ole lukenut. Eipä haittaa, kyse on toisaalta täysin itsenäisestä teoksesta. Tässä kirjassa Tommi Uschanov pureutuu suomalaisuuteen: mikä tekee Suomesta lopulta Suomen? Miten Suomi eroaa – hyvässä tai pahassa – muista maista?

Kymmenisen vuotta sitten julkaistu kirja on osittain hivenen jo vanhentunut, mutta paljon tästä on yhä täysin pätevää pohdiskelua suomalaisuuden ytimestä. Mielenkiintoista sinänsä, monet asiat, joita pidetään aivan erityisen suomalaisina – perisuomalainen kateus, vaikkapa – ovatkin aivan universaaleja ilmiöitä, jotka esiintyvät kaikkialla. Toisaalta suomalaisuuden ydintä voi löytyä yllättävistä paikoista.

Uschanov kritisoi terävästi suomalaista historiattomuutta. Historia ei tosiaan kovin paljon suomalaisessa ajankohtaisessa keskustelussa paina ja poliitikotkin voivat esittää aika käsittämättömiä väitteitä joutumatta niistä kummemmin tilille – suomalainen alkoholikeskustelu on tästä varsin mainio ja usein toistuva esimerkki. Suomessa kauhisteltiin vuonna 2010, kun alkoholinkulutus oli noussut kymmeneen litraan asukasta kohden, siis tasolle, jossa monet Euroopan maat olivat jo yli sata vuotta sitten, ilman että alkoholi oli näissä maissa mikään merkittävä yhteiskunnallinen ongelma.

Kuten yleensä Uschanovin tekstiä on mukava lukea. Ajatus poukkoilee iloisesti aiheesta toiseen, mutta kokonaisuus on toimiva ja mielenkiintoinen. Joissain kohden kirjan ikä näkyy enemmän kuin toisissa, lähinnä sillä tavalla, että jää pohtimaan, mitä Uschanov tämänkin asian myöhemmästä kehityksestä olisi sanonut. Kevyenä kesäviihteenä Miksi Suomi on Suomi on mainiota luettavaa edelleen – koska meitä suomalaisiahan kiinnostaa aivan valtavasti se, millaisia me nyt sitten muihin verrattuna oikein olemme.

Tyttö puussa on jo kolmas lukemani kirja, jossa joku muuttaa puuhun asumaan. Liki nimetön teinityttö Istanbulissa ratkaisee elämänsä kriisin kiipeämällä Gülhanen puistossa kasvavan plataanin latvaan, eikä aio enää ikinä laskeutua alas. Taakse jää julma maailma, jossa on mielenosoituksia, pommi-iskuja ja väkivaltaa.

Kerronta on villiä ja heittelehtivää. Vihainen teinityttö vuodattaa kirjan sivuille tuskaansa ja kertoo siinä sivussa perheensä värikästä tarinaa. On törkyturpainen mummo, äiti, täti, Hülya-täti, ja miehet sitten sivuosassa. Pääpaino on naisissa, joiden niskaan Turkissakin kaikki ylisukupolviset vääryydet lopulta kasautuvat. Nuoren päähenkilön elämään on kasautunut menetyksiä epäreiluissa määrin. Vaan puussa asuessa tyttö kohtaa kenties rakkauttakin, viereisessä luksushotellissa työskentelevän pojan muodossa.

Kertoja on kovin epäluotettava ja poukkoilee aiheesta toiseen. Se on kiinnostavaa ja värikästä, mutta pidemmän päälle tekee kirjasta aika raskasta luettavaa. Aiheetkin ovat usein aika rankkoja. Noin 350 sivun mittaisena kirja on aika pitkä, lyhyempänä ja tiiviimpänä tällainen tyyli olisi maistunut paremmin. Nyt lukeminen oli kävi välillä työstä, etenkin kun henkilöt ja tapahtumat menevät herkästi vähän sekaisin ja lopulta on myös hivenen epäselvää, mitä uskoa ja mitä ei.

Luin kuitenkin loppuun asti ja kyllähän Tyttö puussa, raskaudestaan huolimatta, avaa mielenkiintoisen näkökulman elämään nykypäivän Turkissa. Päähenkilötytön näkökulmasta Istanbul näyttäytyy aivan eri valossa kuin mikä vaikkapa sanomalehtien sivuilla näkyvä Turkki on.

Räväkän otsikon takaa löytyy Ina Mikkolan tyylille uskollinen tietokirja, joka avaa seksuaalisuuden moninaista maailmaa lukijalle helposti lähestyttävällä tavalla. Kirja on kauttaaltaan reipashenkistä seksipositiivisuutta, joka jakaa varmasti mielipiteitä ja kovasti.

Se pahin mielipiteiden jakaja on varmasti Mikkolan nuorisokielinen tyyli. Parikymppisten helsinkiläisten puhetapa on luettuna aika hirveää. Kirja kannattaa ehdottomasti kuunnella äänikirjana, jolloin puhekielinen ilmaisu toimii varmasti paljon paremmin. Luettuna tämä on pahimmillaan aivan kammottavaa. Pykälää yleiskielisempi, mutta silti rento ilmaisu, olisi toiminut paljon paremmin. Asiallista ja jäykkää tietokirjaa odottaville Runkkarin käsikirja on varmasti pettymys – mutta eiköhän nimikin karkoita jo tällaiset lukijat. (Jos kaipaa yleiskielisempää teosta, Marja Kihlströmin Oikeilla nimillä on oikein mainio seksuaalikasvatusteos.)

Runkkarin käsikirja käsittelee itsetyydytyksen lisäksi ihmissuhteiden monipuolisuutta, kehopositiivisuutta, itsetyydytystä, kommunikaatiota – aiheiden kirjo on laaja. Mikkola haastattelee monia asiantuntijoita ja mukana on rentoja ryhmäkeskusteluja nais- ja miesporukalla, jotka niin ikään tuovat teokseen useampia ääniä. Kuten nykyaikaan kuuluu, kirjaan mahtuu paljon muutakin kuin perinteistä cisheteronormatiivisuutta. Se on hyvä se. Samalla tässä on paljon aika pinnallista aiheiden käsittelyä, aiheisiin ei mennä monestikaan kovin syvälle, perustelut ovat vähän "näin se vaan on"-tasoisia ja joissain kohden näkökulmat ovat vähän rajallisia, mutta eipä yhden kirjan koko totuus tarvitse ollakaan. Yhtenä monista äänistä tämä kyllä toimii.

Pornotuotannoista tässä kirjoitetaan paljon, perustuen pitkälti Mikkolan Ina <3 Porno -sarjan tekemisestä kertyneeseen kokemukseen. Sarjan katsoneille aihe lienee siis jo tuttu. Tämä on ansiokasta tavaraa, sillä se avaa lukijalle laajempaa ymmärrystä pornotuotantojen maailmaan ja vastuulliseen pornonkulutukseen. Porno on laaja aihepiiri, eikä vastuullinen pornonkulutus ole aivan yksinkertainen asia. Tämän kirjan luettuaan ymmärtää aihetta varmasti paremmin ja enemmän tiedon kuin ennakkoluulojen ja väärinkäsitysten kautta. pornoa käsittelevä osuus olikin kirjan parasta (ja perustelluinta) antia.

Runkkarin käsikirjasta on nuoremman lukijan, jota puhekielisyys ei vaivaa, ihan hyvä lähteä perehtymään aiheeseen. Ensisijaisesti äänikirjana, sanoisin, mutta silloin kyllä menettää Alessandra Bernardin viehättävän kuvituksen.

Jo kuvastosta tuli selväksi, että nyt ollaan vahvasti ilmiön äärellä. Bestseller-teos Talo taivaansinisellä merellä on ajan henkeen sopiva kirja, josta on tullut iso hitti, mutta mikäpä siinä: nyt kun sen on lukenut, niin se edustaa kyllä ajatusmaailmaltaan sellaista positiivisuutta, että sille suo kaiken menestyksen oikein hyvillä mielin.

Kirjan päähenkilö on Linus Baker, vaatimaton ja säntillinen virkailija Maagisten Nuorten Huolenpito-Osastolla. Hänen yksitoikkoinen elämänsä pyörii siis yliluonnollisten nuorten parissa: hän käy tarkastamassa orpokoteja, joissa maagisia lapsia ja nuoria säilytetään. Eräänä päivänä hänet valitaan poikkeukselliseen, erittäin salaiseen tehtävään. Hänen tulee tarkistaa Marsyasin saaren orpokoti.

Tässä eristäytyneessä ja muulta maailmalta salatussa orpokodissa asuu kuusi maagista lasta ja heidän huoltajanaan herra Arthur Parnassus. Linuksen on matkustettava maan ääriin, asuttava orpokodissa kuukauden verran ja tuotettava raportti orpokodin oloista MNHPO:n ylimmälle johdolle. Linus lähtee suorittamaan tehtäväänsä virkaintoisena, mutta hänen rutiinintäyteinen elämänsä tulee järkkymään pahemman kerran.

Talo taivaansinisellä merellä kertoo erilaisuuden hyväksymisestä, syrjinnästä ja ennakkoluuloista ja niitä vastaan taistelemisesta. Siitä, miten ihminen voi löytää oman paikkansa, siitä miten oman perheensä voi myös valita. Miten koskaan ei ole liian myöhäistä. Sanoma on sen verran osoitteleva ja alleviivattu, että odotin kustantamolta nuortenkirjaluokitusta tälle kirjalle. Ei siinä mitään, on tämä asia aikuisillekin tärkeä, ja tyttäreni makuun kirjan alku olikin aivan liian hidas ja pitkäveteinen, eikä lukeminen päässyt alkua pidemmälle.

Sinänsä olen samaa mieltä: alku ei välttämättä vakuuta. Kannattaa kuitenkin antaa tarinalle tilaisuus, sillä se on varsin terapeuttinen kirja. Se on hauska, hyväntuulinen ja täynnä pieniä, ihania onnenhetkiä, kun Linus löytää elämälleen uutta sisältöä. Samalla kirja esittää painavia kysymyksiä ennakkoluuloista, erilaisten ihmisten luokittelemisesta stereotyyppeihin ja siitä, miten nämä luokitukset vaikuttavat luokittelujen kohteisiin. Jos jotakuta pidetään erikoisen ulkonäkönsä vuoksi hirviönä, onko se sitten ihmekään, jos alkaa käyttäytyä hirviömäisesti?

Retki Marjo Niemen tuotannon parissa vei nyt esikoisteoksen pariin. Tämä pienoisromaanimittainen esikoinen on yhdenpäivänromaani, joka kertoo pienessä kylässä asuvasta kymmenvuotiaasta tytöstä, Syksystä, joka juoksee kylän halki. Jotain on tapahtunut, asiat eivät ole normaalisti, ja Syksy juoksee jotain pakoon.

Kirjan toinen näkökulma on Syksyn sedän Kalevin. Kalevi on entinen juoksija, nykyinen hivenen hukassa oleva vanhapoika, joka on ottanut Syksyn valmennettavakseen. Sekä Syksyllä että Kalevilla on omat taakkansa ja omat vaikeutensa. Syksyn ei ole helppo ottaa vastaan apua ja ihmiskontaktia, eikä se Kalevillekaan helppoa ole. Jollain lailla nämä kaksi kuitenkin onnistuvat kohtaamaan.

Syksy on asettunut perheessään ulkopuolisen tarkkailijan rooliin, joka todistaa isän ja äidin riitoja ja sisarustensa saamaa huomiota. Syksy on herkkä sille, miten aikuiset ohittavat ja aliarvioivat lapsia, katsovat yli ja nauravat kuin hyvällekin vitsille, kun lapsi sanoo jotain hupsua.

Kieli on Marjo Niemeltä totutusti kaunista ja elävää. Kirjan tunnelma on tiivis ja käsinkosketeltava. Niemi onnistuu piirtämään yhden vuorokauden taitavasti ja lastaamaan pienen tarinan päälle paljon elävää elämää. Päivän päätteeksi päästään lopulta kiinni niihin oikeisiin kysymyksiin ja siihen totuuteen, jota Syksy pakenee. Hieno pieni kirja.