User Profile

Ida Simonsin esikoisteos ilmestyi jo vuonna 1959. Se sai 2010-luvulla uuden elämän, kun hollantilainen kustantaja löysi kirjan sattumalta ja päätti julkaista sen uudelleen. Kirjasta tuli huikea menestys ja niinpä se on saatu suomeksikin. Ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen aikaan sijoittuva romaani kertoo saksanjuutalaisesta kauppiasperheestä ja etenkin sen tyttärestä Gittelistä. Koko suku pakenee maailmansotaa Alankomaihin ja kun sodan jälkeen muut palaavat Saksaan, Gittelin perhe jää Haagiin.

Gittelin elämän tärkeä kaupunki on kuitenkin Antwerpen, jossa hän on syntynyt ja jossa hän vierailee usein. Ajoittain käy nimittäin niin, että Gittelin äidille ja isälle tulee riitaa, jonka seurauksena äiti häipyy Gittelin kanssa sukulaisten luo Antwerpeniin. Siellä Gittel kohtaa neiti Lucie Mardellin, paljon hienomman perheen aikuisen tyttären, joka kutsuu Gittelin luokseen soittamaan heidän Steinway-flyygeliään. Tästä alkaa hieman eriskummallinen ja epätasainen ystävyyssuhde, joka on Gittelille selvästi merkityksellinen ja opettavainen ihmissuhde.

Tyhmä neitsyt kuvaa juutalaisyhteisön elämää 1920-luvulla. Aika näyttäytyy modernille lukijalle yllättävän huolettomana ajanjaksona, kun tietää, mitä oli luvassa hyvinkin pian. Gittelin perhe päätyy hetkeksi asumaan Saksaan ja silloin aikakausi vilahtaa hyperinflaation muodossa, kun perhe pääsee nauttimaan rikkaasta elämästä – viisi miljoonaa viikossa ei ole vuokra eikä mikään! Tulevasta kertojakin on tietoinen yhden ohimenevän sivulauseen verran.

Kieleltään kirja on mainion raikas, siitä osakiitos kuuluu varmasti suomentaja Sanna van Leeuwenille. Gittel tekee hauskoja havaintoja sukulaisistaan, toisaalta on ikäisekseen (Gittel on noin kaksitoistavuotias kirjan alussa) sopivasti vähän pihalla aikuisten maailmasta. En ehkä lastaisi kirjan taakaksi ihan kaikkia niitä ylisanoja, joita se on osakseen saanut – näinköhän tämä on Jane Austenin veroinen klassikko – mutta kaikessa vaivihkaisessa ironisuudessaan Tyhmä neitsyt oli silti oikein oiva välipala, ja alankomaalaista kirjallisuutta tulee muutenkin tarjolle rikollisen vähän.

Silvia Hosseinin edellinen esseekokoelma Pölyn ylistys oli sen verran vaikuttavaa tekstiä, että uusi Tie, totuus ja kuolema kiilasi oitis lukulistani kärkeen kirjastosta saavuttuaan. Kolmen suuren teeman ympärille kietoutuvat esseet ovat taas kerran ilo lukea, sen verran notkea sanankäyttäjä Hosseini on.

Tie-teemalla aloitetaan matkustamisen iloista. En ole itse liiemmin matkailuihmisiä itse ja Hosseini onnistuukin puhuttelemaan minua: "Epäilen, että matkustamista kritisoivat eniten ne, jotka eivät itse pidä matkailusta" – touché. Mutta Hosseini ottaa terävästi kantaa myös lentämisen ilmastovaikutuksiin ja muihin matkailun haittapuoliin. Tämän teeman alla puhutaan myös Sisialian arabivaikutteista ja muslimikulttuurin merkityksestä eurooppalaiselle kulttuurille (viiden pisteen vihje: se on huomattavasti suurempi kuin moni uskoo tai suostuu myöntämään) ja Jack Kerouacista ja sitä kautta mieskulttuurista ja feminismistä. Hosseini tarkastelee asiaa tyylilleen uskollisena useammasta näkökulmasta ja pääsee reippaasti tylsimpien yksiulotteisten mies- tai naisnäkökulmien yläpuolelle.

Totuus-teeman avaa ehkä kirjan kiehtovin teksti, Ylpeys, ennakkoluulo ja pääoma, joka tarkastelee Jane Austenin klassikkoteosta pääoman ja luokan käsitteiden kannalta. Siitä edetään sujuvasti tämän päivän rahapuheeseen, varallisuuserojen kasvuun ja keskiluokkaiseen sokeuteen luokkayhteiskunnalle. "Puhutaan siis rahasta, mutta ei teeskennellä, että self help -rahapuhe olisi yhteiskunnallisesti merkittävää tai yhtään sen tasa-arvoistavampaa kuin keskustelu korkotuotoista Longbournin salongissa. Kyse on ainoastaan halusta vaurastua ja säilyttää oma keskiluokkainen elämäntyyli." Tästä teemasta tarjoillaan vielä hajanainen kokoelma ajatuksia (totuuksia?) ja mielenkiintoinen nippu kirjeitä Teheranin-matkalta: Iranista maana on Suomessa ja länsimaissa olemassa yksi totuus, joka ei kerro oikein mitään siitä, millaisena Iran asukkailleen näyttäytyy. Tästä saa toisenlaisen totuuden.

Kuolema-teeman kohdalla upotaan ensin menetykseen ja kuolemaan: Hosseinin veljen kuolemaan, juutalaiseen suremisen kulttuuriin ja David Grossmaniin. Puhutaan linnuista, miten niitä näkee aina toisinaan kuolleina, kuinka ne liittyvät kulttuurissa ja kansanperinteessä usein kuolemaan ja kuinka monet lintulajit ovat parhaillaankin kuolemassa sukupuuttoon ihmisen toiminnan seurauksena. Viimeisessä Aurinkokuningatar-esseessä tunnelma on sitten vähän toinen: se kertoo huomattavan yksityiskohtaisesti Hosseinin omista kokemuksista perianaaliabsessin ja anaalifistelin parissa. Esseen nimi viittaa Aurinkokuningas Ludvig XIV:hen, joka kärsi Hosseinin tapaan paiseen aiheuttamasta fistelistä. "Britit kiistävät tämän jyrkästi, mutta on hyvinkin mahdollista, että he esittävät kansallislaulunaan sävelmää, joka kertoo Ranskan kuninkaan peräreiästä." Tästäkin aiheesta sukelletaan vielä syvemmälle ulosteen kulttuurihistoriaan ja toisaalta nykymaailman ongelmiin ulosteiden kanssa – ihmisulosteiden saastuttaman veden arvioidaan aiheuttavan jopa 80 prosenttia maailman sairauksista! Ei siis turhaa puhetta tämä paskapuhe, aiheesta sietäisi puhua enemmänkin.

Tie, totuus ja kuolema on oivallista luettavaa, lämmin suositus tälle ajatuksia herättävälle ja lannoittavalle esseekokoelmalle.

Leena Krohnkin sai Suomen kulttuurirahastolta Eminentia-apurahan taiteellisen elämäntyön pohdiskeluun. Kersti Juva teki saman apurahan voimin oivallisen Löytöretki suomeen -teoksen, Krohnilta taas syntyi esseekokoelma Mitä en koskaan oppinut. Siinä Krohn, joka joskus aikoinaan päätti olla katselematta teoksissaan menneeseen, tarkastelee lapsuuttaan ja vaikuttimiaan taiteenteossa.

Kirjan aloittaa kiinnostavasti katse neljään lauseeseen, jotka ovat olleet merkittäviä Krohnin tuotannolle. Miten repliikki espanjalaisesta komediasta 1600-luvulta, Silesiuksen säe samoilta ajoilta, ranskalainen 1960-luvun graffiti ja 1960-luvulla Helsingissä nähdyn valokuvanäyttelyn motto ovat antaneet suuntaviivoja kirjailijantyöhön? Näkökulmat ovat raikkaita.

Myös lapsuudenkokemukset värittävät kirjoittamista kiinnostavalla tavalla ja Krohnin ajatus kulkee aiheesta toiseen mielenkiintoisia ja yllättäviä polkuja. Puhutaan kirjallisuudesta, lapsuudesta, omasta perheestä, kuten tällaisessa yhteydessä on hyvä, mutta myös matematiikasta, kasveista, tietoisuudesta, yliluonnollisista kokemuksista ja monesta muusta asiasta. Melko pieneen kirjaan mahtuu lopulta aika paljon ja Krohnin ajatuksenjuoksua on ilo seurata.

Kirjan loppupuolella tulee kuitenkin nuupahdus. Osiossa Sormi huulilla on pohdiskelevien esseiden sijasta kolumnimaisia törähdyksiä erilaisista kirjailijaa ärsyttävistä nykyajan asioista. Näissä Krohn vastustaa muun muassa tiukasti sananvapauden rajoituksia, kuten kirjailijalle sopii, mutta samalla osoittaa olevansa kovasti irti tästä ajasta; kaikkea mitä wokenessiin kuuluu ei toki tarvitse niellä sellaisenaan, mutta kyllä tässä maltillisempikin lukija sai pyöritellä silmiään. Oli miten oli, nämä tekstit eivät ole lähelläkään kirjan alkupuolen tasoa.

Vaikka loppu lässähtääkin, kokonaisuus on kuitenkin lukemisen arvoinen.

April on kolmikymppinen lontoolaisnainen, jolle deittailu on ollut yhtä pettymystä. Olisipa April enemmän kuin Gretel, joka on juuri sellainen ihannenainen, jollaisen kaikki miehet haluavat. April keksii nerokkaan koston koko miessukupuolelle: hän tekeytyy täydelliseksi Greteliksi ja kas, deittailu on paljon hauskempaa. April huomaa olevansa suhteessa ystävälliseltä vaikuttavan Joshuan kanssa ja kerrankin niskan päällä – mutta kuinka kauan teeskentelyä voi jatkaa ennen kuin se menee liian pitkälle?

Teeskentelyä on terävä romanttinen komedia, joka ei välttämättä mieslukijoiden mielestä ole aina erityisen hauska. Holly Bourne kirjoittaa tiukasti ja April antaa miesten kuulla kunniansa. April on töissä organisaatiossa, joka auttaa muun muassa raiskauksen uhreja, ja neuvontavuorojensa aikana April saa nähdä miten uudestaan ja uudestaan toistuvat samat tarinat, kuten "heräsin yöllä siihen kun poikaystäväni raiskasi minut" tai "meillä oli seksiä ja poikaystäväni yhtäkkiä ylitti rajani lupaa kysymättä". Aprililla on aiheesta omakohtaistakin kokemusta, joten traumoja piisaa.

Tekisi mieli huutaa "ei kaikki miehet", mutta samalla on selvää, että "liian monet miehet", "pääsääntöisesti miehet", "oikeasti mikä helvetti teitä vaivaa miehet". Bourne kuvaa jyrkästi sitä, millaisilla tavoilla miehet naisia kohtelevat. Samaa patriarkaatin ja toksisen maskuliinisuuden vaikutusta parisuhteissa kuvattiin hyvin myös Liv Strömquistin mainiossa Prinssi Charlesin tunne -sarjakuvassa; tässä samaa asiaa tulee romaanimuodossa.

Ei kirja onneksi pelkkää miesten kyykyttämistä ole. On selvää, että April toimii yhtä lailla väärin teeskennellessään Greteliä. Miltä Joshuasta tuntuu ja mitä tapahtuu, kun totuus lopulta vääjäämättä paljastuu? Onko miehilläkin tunteet? Eikä Teeskentelyä ole niin vihainen, etteikö sitä kehtaisi romanttiseksi komediaksi kutsua: kyllä se on myös hauska ja viihdyttävä. April osallistuu traumoista toipuvien naisten nyrkkeilyryhmään, joka esimerkiksi on aivan ihastuttava. Kirja etenee sujuvasti ja reippaasti, mutta kyllähän Bournen tietää jo eteväksi kirjoittajaksi.

Suosittelen siis lämpimästi. Naisille kirja lienee kelpo vertaistukea miesten kanssa tuskaillessa. Miehille tätä suosittelen aivan erityisesti: Teeskentelyä herättelee terävästi, mutta hauskasti ajattelemaan parisuhteita ja väkivallan rakenteita naisnäkökulmasta. Jos alku vastahakoiselta tuntuukin, voin luvata, että kyllä tässä kirjassa miehilläkin on toivoa.

Terävä kirjoittaja Saara Turunen jatkaa oivallisen Sivuhenkilön jälkeen samankaltaisilla linjoilla. Järjettömiä asioita -teoksen minäkertoja lähtee heti dramaturgiopintojensa aluksi vaihtoon, koska tajuaa yhtäkkiä rakastavansa espanjan kieltä. Kansainvälinen koordinaattori järjestää kertojan vaihtoon espanjalaiseen teatterikouluun, joka tosin sijaitsee katalaaninkielisessä Barcelonassa.

Siellä kertoja kohtaa paikallisen miehen, rakastuu ja siinäpä sitä sitten onkin ainesta yhden romaanin tarpeiksi. Vaihto-opinnot saavat venyä niin pitkään kuin mahdollista, mutta ennen pitkää on palattava kotimaahan ja suhde muuttuu etäsuhteeksi kaikkine vaikeuksineen. Barcelonalaisen ja suomalaisen kulttuurin kohtaamisessakin riittää kitkaa ja hankausta.

Taas kerran Turunen kirjoittaa itseään lähellä olevista aiheista ja taas kerran on virhe lukea teosta autofiktiona; jos tästä kirjasta voikin Turusen elämän käänteitä havaita, se on silti fiktiivinen teos. Kirja pohtii yhden suhteen tarinaa, sen mahdollisuuksia ja vaikeuksia. Se puhuu taiteilijuudesta, elämänvalinnoista ja luokka-asemasta, tosin ei niinkään rahan, vaan enemmän kulttuurin näkökulmasta. Teoksen naispäähenkilölle kulttuuri ja kulttuurin alalla toimiminen ovat tärkeitä, mies taas pitkästyy kuoliaaksi, kun hänet raahataan moderniin, kokeelliseen teatteriesitykseen. Kaikki tämä voi tiivistyä arjessa hyvinkin pieniin asioihin. Kuinka siististi pöytä katetaan? Miten espanjalainen varallisuus näyttäytyy eri tavalla suomalaiseen varallisuuteen verrattuna?

Turunen kirjoittaa kevyellä otteella, romaanissa on päiväkirjamaista tuntua. Tapahtumat etenevät mukavaa tahtia, kirja soljuu hyvin. Samalla kuitenkin puhutaan mielenkiintoisella tavalla ihmiselämän painavista asioista ja elämänvalinnoista. Millaiset asiat elämässä lopulta merkitsevät? Kuinka voi osata tehdä elämässään oikeat valinnat, joihin voi olla tyytyväinen? Järjettömissä asioissa tuntuu selvästi tietty aikuisuuden paino: aikuinen on ihminen, joka ottaa vastuun omasta elämästään. Mutta kuka kertoisi, miten asiat on valittava?

Meteorologi Kerttu Kotakorpi on tehnyt oivaa työtä ilmastonmuutoksen konkretisoimiseksi. Suomen luonto 2100 esittää valistuneen tieteelliseen tutkimukseen perustuvan arvauksen siitä, mitä ilmastonmuutos voisi Suomen luonnolle tehdä vuoteen 2100 mennessä.

Ilmasto lämpenee, mutta mitä se konkreettisesti tarkoittaa? Kotakorpi avaa lämmön lisääntymisen vaikutuksen Suomen ilmastolle ja luonnolle: miten vuodenajat muuttuvat, mitä se tarkoittaa kasveille ja eläimille, entä infrastruktuurille ja yhteiskunnalle? Kuten arvata saattaa, vaikutukset ovat laajoja ja mittavia. Yksinkertaisimmillaan ne tarkoittavat ilmastovyöhykkeiden muutosta: Etelä-Suomessa on jatkossa suunnilleen Unkarin ilmasto, Lapissa jotain nykyisen Etelä-Suomen kaltaista.

Talvet lyhenevät, kesät pidentyvät, sademäärät kasvavat, lunta on entistä vähemmän. Pohjoisten eläinlajien elinala kutistuu, nykyään eteläisemmät lajit levittäytyvät kauemmas pohjoiseen. Kuusimetsät katoavat, männyt ja lehtipuut valtaavat tilaa. Eläinlajeissa tapahtuu sekä vaihtumista että köyhtymistä. Kun monilla muutoksilla on lukuisia kerrannaisseurauksia, muutos on todella mittava ja monimutkainen.

Ajatus siitä, että marraskuu kestäisi jatkossa suunnilleen lokakuusta helmikuuhun kuulostaa aika karmivalta. Myös siitepölykauden venyminen kahdeksan kuukauden mittaiseksi on aika tukalan tuntuinen ajatus. Tämä on oivallinen keskustelunaloittaja ja ajatuksien herättäjä, joka varmasti auttaa monille tekemään ilmastonmuutosta ja sen seurauksia tutummaksi ja konkreettisemmaksi. Hyödyllinen kirja, siis. Suomen luonto 2100 ei ole pelkkää tuomiopäivän julistusta, mutta ei toki mitään hyväntuulen kirjallisuuttakaan.

Ilmastollisia ääri-ilmiöitä ja uusia ennätyksiä on joka tapauksessa luvassa. "Voi jopa käydä niin, että monet kokemistamme ilmiöistä ovat lähestulkoon mahdottomia tilastollisessa mielessä. Niitä kuitenkin tapahtuu, koska sellaisen teimme ilmastostamme. Siksi elämme nyt maailmassa, joka on täynnä uusia säähän liittyviä ennätyksiä ja niistä aiheutuvia yhä pahenevia katastrofeja".

Minna Eväsojalla on runsaasti kokemusta elämästä Japanissa. Hän on opiskellut teetaidetta Urasenken maineikkaassa teekoulussa ja opiskellut Koben yliopistossa wabin käsitettä japanilaisessa estetiikassa. Elämä monille perinteisille tavoille uskollisessa Kiotossa on tarjonnut oivallisen tarkasteluikkunan japanilaisen kulttuurin omituisuuksille hyvässä ja pahassa.

Näitä havaintojaan Eväsoja jakelee tässä kirjassa pienten katkelmien muodossa. Lyhyet kertomukset Eväsojan Japanin-vuosien varrelta piirtävät tarkkasilmäistä ja hauskaa kuvaa japanilaisista monitahoisina ihmisinä, joiden kulttuurissa on monenlaisia piirteitä, jotka näyttäytyvät suomalaisesta näkökulmasta melkoisena rikkautena. Osa piirteistä on hienoja ja myönteisiä, osa vähemmän mieluisia – japanilaiset ovat toisaalta hillittyjä ja hallittuja, toisaalta erittäin tungettelevia ja suorasukaisia.

Jos potee kaukokaipuuta Japaniin, tämä kirja ei sitä missään nimessä helpota. Kirja loppuukin Eväsojan listaukseen kaikesta siitä, mitä Japanista eniten kaipaa. Vaikka en ole koskaan Japanissa käynyt, vähemmästäkin herää mielenkiinto. Toisaalta on hauskaa kauhistella Japanissa elämisen hankaluuksia – nyt kun on itse esimerkiksi palellut 18-asteisessa työhuoneessaan, ajatus talvella 7-asteiseksi viilentyvästä kodista karmii. Eväsoja sattui kerran luulemaan jääkaapin menneen rikki, mutta jääkaapin avaamisen yhteydessä tullut lämmin henkäys johtui vain siitä, että keittiössä oli kylmempää kuin toimivassa jääkaapissa.

Melkein geisha on täynnä kiehtovia yksityiskohtia. Se uppoaa ihanan syvälle japanilaiseen kulttuuriin, kiitos Eväsojan syvällisen aiheen tuntemuksen. Ihastuttava kirja!

Virtaavan veden sukua on afrikkalainen tarina. Se kertoo Adista, joka on kirjan alussa kuusivuotias ja asuu perheineen Tansaniassa Dar es Salaamissa. Perhe on tullut Tansaniaan alunperin Zairesta, isä on jonkinlainen diplomaatti, eikä perhe ole ihan täysin sopeutunut Tansaniaan. Isä pitää ankaraa uskonnollista kuria, isoimmat sisarukset ovat jo muuttaneet kotoa ja ennen pitkää isosisko Dinakin lähtee. Adin seuraksi jää vain sairaalloinen pikkusisko Mai, joka on saanut nimensä kongolaiselta isomummolta.

Adilla on salaisuus, joka liittyy alakerrassa asuvaan alaikäisiä tyttöjä viekoittelevaan Monsieur Éléphantiin, salaisuus, josta jos isä tietäisi... Adi joutuu lapsena kantamaan epämääräistä syyllisyyttä ja häpeää, jolle hänellä ei oikein ole sanoja. Mukana kulkee myös suvun tarinat, Adi kertoo Maille isomummo Main tarinaa ja tapahtumien lomassa kerrotaan muitakin suvussa kulkevia kertomuksia. Lapsikertoja ei ole koskaan mikään helppo ratkaisu, mutta tässä se toimii oikein mainiosti.

Kirja on suomennettu ruotsista. Kirjoittaja Kayo Mpoyi asuu Ruotsissa, mutta on muuttanut perheineen maahan Tansaniasta. Kansiliepeiden mukaan kirjassa kuuluvat Mpoyin suvun omat tansanialaiset tarinat. Toivottavasti kirja ei kovin omaelämäkerrallinen ole, sillä Adin vaiheisiin mahtuu paljon kaikenlaista epämiellyttävääkin, jota kuusivuotias tyttö ei ymmärrä, mutta aikuinen lukija sitäkin tuskallisemmin.

Oma viehätyksensä näissä afrikkalaisissa tarinoissa on. Taustalla vaikuttaa siirtomaa-aika, tässä tapauksessa Kongon julmat belgialaiset siirtomaaisännät, joiden jättämä leima näkyy monta sukupolvea myöhemmin. Naisten asema, uskonnon käyttäminen alistamisen ja väkivallan työkaluna, afrikkalaisen kulttuurin monimuotoisuus... tässä on paljon kiinnostavia aineksia. Monipuolinen kirja.

Tyttölapsi saattaa loppuun Eila Pennasen kuusiosaiseksi venyneen kirjasarjan. Alkuperäinen trilogia valmistui jo 1970-luvulla, mutta Pennanen palasi vielä kolmen kirjan verran äitiinsä pohjautuvan Himmun elämään. Tässä viimeisessä osassa pääosassa onkin sitten Pennanen itse sekä Aila-tyttönä 1920-luvulla että kirjailija Marjatta Pätösenä 1990-luvun Helsingissä.

1920-luku oli tuttua tavaraa sarjan lukijoille: Pätösten sosiaalinen nousu jatkuu, vanhemmat lapset aikuistuvat, valmistuvat opinnoistaan ja menevät töihin ja avioon. Aila perheen iltatähtenä on omanlainen tapauksensa, kuriton lapsi aikansa tottelevaisuutta ja kiltteyttä painottavan kasvatuksen keskellä. Kouluvuodet tuovat omat vaikeutensa Ailan elämään.

1990-luvulla Aila Marjatta on yksinäinen vanha nainen, joka on ollut naimisissa kolmesti ja saanut muutaman lapsen, joista on jo jokseenkin vieraantunut. Paluu omaan lapsuuteen romaanin kirjoittamisen myötä tuo Marjatan parempaan yhteyteen lastensa ja lastenlastensa kanssa, ystävä Tildan avustuksella.

Tyttölapsi on oiva lopetus pitkälle sarjalle ja jäikin Pennasen viimeiseksi teokseksi: Pennanen oli kirjan ilmestyessä jo 76-vuotias. Ihan puhtaasti omaa elämäänsä hän ei kirjassa kuvaa, autofiktion puolella ei olla, mutta omaelämäkerrallisia vaikutteita on kuitenkin mukana. Omista vanhemmistaanhan Pennanen alkuperäisen trilogiansa kirjoitti, joten miksei sitten lopulta kirjoittaisi tarinaan itseäänkin. 1900-luvun alun alemman keskiluokan elämänmenosta ja Tampereen historiasta kiinnostuneille koko sarjalle voi antaa lämpimän suosituksen, kaikesta sen vanhanaikaisuudesta huolimatta.

Clarice Lispectorin Passio jätti vähän kylmäksi, mutta uskaltauduin silti lukemaan kirjaston hyllystä bongaamani Tähden hetken. Lyhyt sivumäärä rohkaisi tarttumaan – kirja on ihan pienoisromaanimittaa, varsinainen tarina on alle satasivuinen.

Kannatti tarttua, sillä tämä oli kyllä oikein mainio. Tähden hetki kertoo kirjailijasta, joka kirjoittaa nuoren naisen tarinaa. Brasiliaan sijoittuva kirja kuvaa köyhyyttä ja osattomuutta terävästi ja ytimekkäästi. Nuorella naisella, joka tulee Brasilian köyhistä koillisosista, ei ole elämässään juuri mitään; hädintuskin edes minkäänlaista persoonallisuutta. Osattomuus, joka tätä nuorta naista ympäröi, on lohdutonta. Kirjailijan yhteiskunnalliset pyrkimykset näkyvät tässä.

Kielellisesti Lispectorin tyyli on oivallista. Teksti on tavallaan yksinkertaista, mutta pienellä määrällä sanoja sanotaan silti huomattavan paljon.

Aivan erityisesti minua miellytti suomentaja Tarja Härkösen loppusanat. Suomentajan työ on yksi kiehtovimmista ja on aina hienoa, kun suomentajat puhuvat työstään. Tässä oli aivan erityinen näkökulma, Härkönen kun on suomentanut kirjan alunperin 1996 varhaisena työnään ja nyt pääsi sitten uudistamaan käännöstä ja tarkastelemaan sitä yli 20 vuoden kokemuksen kertymisen jälkeen. Tämä oli suurenmoisen antoisa osa kirjaa.

Lappia on tapana toisinaan mystifioida. Pienen hauen pyydystys vetää Lapin mystiikan äärimmilleen, siinä määrin, että Lapin rajalla on portit, joissa rajavartija valvoo ja huomauttaa, että ei kannattaisi jatkaa ja jos nyt kuitenkin menet, niin kaikki vakuutukset lakkaavat olemasta voimassa.

Elinan on kuitenkin mentävä, sillä hänen on käytävä onkimassa pienessä suolammessa majaileva hauki. Aikaa on kolme päivää, sillä hauki on ongittava lammesta joka vuosi tiettyyn päivään mennessä, muuten käy huonosti. Asia on yksinkertainen, mutta samalla äärimmäisen vaikea, etenkin kun lampea vartioi näkki, joka tuottaa omat hankaluutensa asiaan.

Ylikonstaapeli Janatuinenkin joutuu matkaamaan Lappiin. Hän on Elinan perässä, Elinaa epäillään nimittäin murhasta. Lapissa oikeudenpalvelu ei kuitenkaan ole ihan yksinkertainen asia. Janatuisen kollega jäi matkasta jo Oulussa, koska ei halunnut jatkaa eteenpäin. En ihmettele, kun kollegoiden kokemukset ovat tätä tasoa:

"Kyyhky oli käynyt Lapissa kaksikymmentä vuotta sitten selvittämässä patohankkeeseen liittynyttä veronkiertoa. Kyyhky oli lähtenyt kahden päivän matkalle mutta viipynyt lopulta kaksi kuukautta. Hän oli menettänyt toisen jalkansa, hänen tukkansa oli harmaantunut, ja persoonakin oli kollegoiden mukaan muuttunut."

Pienen hauen pyydystys pääsi lukulistalleni Tähtifantasia-voiton myötä. Se herätti huomaamaan, että täällä voisi olla jotain kiinnostavaa. Juhani Karilan aikaisemmasta tuotannosta Gorilla-novellikokoelma oli ihan kiva, mutta jätti vähän kylmäksi, joten sikäli odotukset eivät olleet korkealla. Niinpä kirja pääsi yllättämään ja iloisesti yllättikin: nostan tämän helposti vuoden parhaimpien kirjojen joukkoon. Karilan karu huumorintaju iski minun hermooni juuri sopivasti.

Upea kirja.

Emmi Itärannalta saatiin pitkästä aikaa uusi kirja, vaan samat neljä vuotta oli kahden edellisenkin välillä. Teemestarin kirja oli aikoinaan kovin vaikuttava, Kudottujen kujien kaupunki taas jätti vähän kylmemmäksi. Nyt Kuunpäivän kirjeet maistui taas oikein hyvin.

Kirjeinä ja toisen ihmisen luettavaksi tarkoitettuina päiväkirjamuistiinpanoina etenevä romaani sijoittuu 2100-luvulle, tulevaisuuteen, jossa maapallon tila on kääntynyt huonompaan suuntaan ja ihmiskunta on levittäytynyt lähiavaruuteen: asutusta on kuussa, Marsissa, Jupiterin kuissa ja kiertoradoilla.

Päähenkilö Lumi Salo on maapallolta kotoisin oleva parantaja, joka on matkalla Jupiterista Marsiin. Siellä hänen pitäisi tavata puolisonsa Sol, mutta Sol on kadonnut. Pariskunta sopii uuden tapaamisen toiseen paikkaan, mutta Sol ei saavu sinnekään. Pian käy ilmi, että katoamiseen saattaa liittyä jotain rikollista. Lumi alkaa tehdä omia tutkimuksiaan asiassa ja ryhtyy etsimään Solia.

Lumi on työkseen parantaja, joka vaeltaa henkien kanssa tuonpuoleisessa. Tämä on scifi-romaanin kehyksessä poikkeuksellinen ratkaisu, joka solahtaa näppärästi osaksi tarinaa. Henkimaailman kanssa haparoiminen sopii kyllä tilanteeseen, jossa Sol on kadonnut, Lumi keskustelee tämän kanssa muistikirjojensa sivuilla ja alkaa pohtia, kuka Sol itse asiassa olikaan.

Kirjan rakenne on kiinnostava. Välillä se etenee vähän hitaasti, mutta tarinassa oli sen verran mysteeriä, että hitaammatkin kohdat jaksaa, kun Solin katoaminen alkaa saada huolestuttavampia piirteitä. Se, miten Lumi kutoo tarinaa kasaan muistikirjojensa sivuille, toimii ja piti ainakin minun mielenkiintoni kiinni kirjassa.

Kuunpäivän kirjeet on hieno kirja taitavalta kertojalta ja erottuu edukseen scifin kentällä.

Marko Hautala on aarre, aivan Suomen luotettavimpien ja tasaisimpien kirjailijoiden joukossa. Joukkoon ei huonoja kirjoja mahdu ja jokainen uusi kirja on toiminut oivallisesti. Niin toimii myös Pimeän arkkitehti, joka omilla listoillani nousee Hautalan parhaimmistoon.

Kerrostalo on kauhuromaanin puitteina mitä oivallisin. Useimmilla lukijoilla lienee jonkinlainen käsitys iäkkäämmästä kerrostalosta ja monilla omakohtaistakin kokemusta vähän pelottavista kerrostalon vinteistä ja kellarikerroksista, värisevistä ja itsestään sammuvista käytävävaloista ja yleisestä nuhjaantuneisuudesta, mitä vanhoihin taloihin liittyy.

Pimeän arkkitehti sijoittuu Vaasaan, jonne päähenkilö Joni muuttaa opiskelemaan isän hankkimaan kämppään. Kämppä on oma ja kovin halvalla ostettu, joten ei mikään ihme, että lukaali on vähän karussa kunnossa. Taloyhtiössä tuntuu muutenkin olevan jotain vähän vialla ja asunnonvälittäjä lipsauttaakin yleisiä tiloja esitellessään, että entinen asukas tappoi tyttärensä talon kellarissa.

Joni aloittaa opintonsa ja yrittää selvitä unettomien öiden ja muiden vaivojen keskellä. Talo ei kuitenkaan auta asiaa. Rappukäytävästä kuuluu outoja ääniä, naapurit ovat omituisia ja synkkiä. Asunto ei todellakaan ole mikään mukava paikka, mutta eipä sieltä niin helposti myöskään lähdetä. Kun salaisuudet alkavat purkautua ja paha olo kiteytyy, meno muuttuu rankaksi.

Marko Hautala on onnistunut rakentamaan kirjaan puistattavaa kauhua ja ihanan vastenmielisiä kohtauksia. Monessa kohtaa tunnelma tiivistyy niin, että kirjaan haluaisi pitää turvallista etäisyyttä. Kun Joni herää yöllä rappukäytävästä kuuluviin ääniin ja kuuntelee niitä ovisilmästä katsellen, kauhu on juurikin oikea sana kuvaamaan tunnelmaa. Hautala onnistuu pääsemään Jonin pään sisälle todella herkullisella tavalla.

Kauhukirjat köhivät herkästi lopussa, kun tapahtumat lähtevät keriytymään auki. Pimeän arkkitehti hakee vauhtia historiallisista käänteistä kaukomailla ja vetäisee lopussa sellaiset kierrokset, että loppuun ei voi kuin olla täysin tyytyväinen. Ehdottomasti vuoden viihdyttävimpiä lukukokemuksia!

Jotenkin on yhtä aikaa ilahduttavaa, odotettua ja yllättävää nähdä Goodreadsissa monia viiden tähden arvioita tälle kirjalle. Joku joukkoon eksynyt yhden tähden arviokaan ei varsinaisesti yllätä. Itse päädyin nyt siihen väliin. Lyhyesti: REC on kiehtova kirja, jossa on paljon mielenkiintoista ainesta, mutta lopulta se oli minun makuuni liian raskas väärällä tavalla ja toisaalta liian hatara.

Tätä kirjaa ei ihan helposti tiivistetä yhden lauseen hissipuheeksi. Mistä tässä itse asiassa on kyse? No, aluksi on Lucas, tavallinen poika, joka tutustuu Coleen ja tämän veljeen Nikiin, ja nämäpä ovatkin varsin erikoisia tyyppejä, jotka vievät Lucaksen uudenlaisiin kuvioihin (ja olivat minulle lukijana siinä määrin raskaita, että olin jo jättää kirjan kesken), erilaisten taideprojektien pariin.

Sivussa kerrotaan myöhempää aikaa, jossa Lucas on matkustanut kaukaiseen kaupunkiin, saattamaan loppuun asioita, jotka ovat jotenkin keskeneräisiä ja vailla lopullista loppua. Asiaan liittyy Lucaksen ja Colen dokumenttielokuva Kertomus kuolemasta, ainutlaatuinen skandaalinomainen elokuva.

Sitten kirja siirtyy toiseen vaiheeseensa, saleihin, joista jokaisessa pyörii ikäänkuin oma elokuvansa, irrallinen mutta kaikkeen muuhun kytköksissä oleva tarina, jotka pääosin sijoittuvat tähän kaukaiseen kaupunkiin. Kaupunki on jollain tapaa epämääräisesti Itä-Euroopassa, monilla tavoin vähän epämiellyttävä paikka, vaikeapääsyinen ja vaikeaselkoinen.

Yksi kirjan teemoista on etenemisen ja yhteydenpidon vaikeus, sen verran paljon kirjassa ollaan jumissa ruuhkissa, joudutaan erilleen ja ollaan saamatta yhteyttä toisiin ihmisiin tilanteissa, joissa olisi tärkeää saada yhteys. Kirja pohdiskelee paljon myös kuvaamisen ja kuvattavana olemisen luonnetta. Loppupuolella saadaan vielä oiva annos kriittistä ajattelua turismia ja matkailua kohtaan.

REC on taitavasti tehty ja taiteellisesti kunnianhimoinen kirja ja minusta tuntuu, että se avautuisi uudella tavalla, kun sen lukisi uudestaan. Samalla tiedän, että tuskin luen – etenkin alkupuolella Lucaksen ja Colen suhde oli suorastaan epämiellyttävän turhauttava ja kuten sanottua, oli saada minut lopettamaan lukemisen kesken. Onneksi jatkoin, sillä pian päästiin kirjan toiseen osaan, joka toi uusia kuvioita ja uutta mielenkiintoa kirjaan.

Ei missään nimessä kaikille, mutta joillekin REC tulee varmasti olemaan ikimuistoinen lukuelämys ja vuoden parhaita kirjoja. Minä en ihan päässyt tähän joukkoon.