User Profile

Ilmatilaa on kuvaus parikymppisenä Shehanin elämästä ja pyristelystä erilaisten ristikkäisten paineiden keskellä. Opinnot ovat pahasti jumissa, työelämässä tarjolla on osa-aikaisia aspahommia, deittailuelämä on yhtä pettymysten sarjaa. Sri Lankassa asuva äiti painostaa avioliittokysymyksillä, Suomessa asuva länsimaistunut isä haukkuu luuseriksi, rahat ovat kroonisesti loppu, velkojat niskassa ja jokseenkin kaikki on enemmän tai vähemmän pielessä.

Episodimaisesti etenevä Ilmatilaa on kasvukertomus ja kuvaus mielentilasta. Jonkinlaista draaman kaartakin muodostuu, kun Shehani lopulta löytää itselleen poikaystävän, jonka kanssa rakentaa parisuhdetta, erinäisten vaikeuksien kautta, totta kai. Minkä verran Shehani on lopulta valmis joustamaan alfanaaraan identiteetistään saadakseen rakkautta ja hyväksyntää – koska hyväksyntää hän totta vie kaipaa, eikä sitä Suomessa helposti irtoa, jos ihonväri on liian tumma ja on muualta muuttanut.

Kirjan kieliasu on värikästä. Se on kirjoitettu siten kuin Kashmeera Lokuge itse puhuu: puhekielisesti, eri kieliä sekoittaen. Tällainen puhetapa on varmasti normaalia arkipäiväistä puhekieltä monikielisissä piireissä, mutta kirjoitettuna se vaatii totuttelua. Siihen kuitenkin tottuu ja lopulta se onkin merkittävä osa kirjan vetovoimaa, joka auttaa uppoamaan muuten aika vieraaseen maailmaan. Ilmatilaa on saatavilla myös Lokugen lukemana äänikirjana, sekin on varmasti oiva valinta; puhuttuna teksti soljuu varmasti vielä ihan eri tavalla.

Ilmatilaa liittyy samaan jatkumoon kuin vaikkapa Sisko Savonlahden kirjat: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu kuvaa samankaltaista nuoren naisen harhailua yhteiskunnan vaatimusten ja paineiden keskellä. Savonlahti sopiikin oivaksi vertailukohteeksi tälle kirjalle: millaista on olla valkoinen suomalainen, jolla on kuitenkin tukevammat turvaverkot ympärillään, ja millaista on olla maahanmuuttaja, jonka turvaverkot ovat heikommat ja jota painaa jatkuva vähemmistöstressi ja loputtomat ihmettelyt siitä, miten hienosti Shehani osaakaan suomea puhua.

Tätä on helppo suositella: Ilmatilaa on paitsi oivallinen romaani, myös tarpeellinen näkökulma. Elämässään helpommalla pääseville tekee ihan hyvää lukea, miltä elämä näyttää aliarvostetussa aspaduunissa jumittavalle maahanmuuttajalle, jolla on hyvät pyrkimykset, mutta paljon esteitä edessään.

Tätä Tanssiva karhu -voittajaa olen jo vähän odottanut. Kun runokokoelman nimi on Olen tyttö, ihanaa!, luvassa on pakko olla jotain mielenkiintoista. Monipuolisen kirjoittajan ja taiteilijan Merja Virolaisen neljäs kokoelma onkin oivallinen!

Kokoelma alkaa ilahduttavalla sanaleikittelyllä, luomiskertomuksella, joka nojaa sanojen monimerkityksisyyteen. Virolaisen teksti virtaa hienosti merkityksestä toiseen, täynnä luontotematiikkaa ja iloa. Tämä aloitus on fantastinen.

Runokokoelman ensimmäinen osio on nimirunoelma "Olen tyttö, ihanaa!". Se on sukellus tyttöyteen ja lapsuuteen isovanhempien seurassa. Mutta lapsuuteen mahtuu myös tummempia sävyjä: niitä Virolaisen runoissa edustaa Jeesusu, alkoholisoitunut sotaveteraani, joka tuo runojen lapsenmaailmaan sävyjä sodankäynnin maailmasta: "lietteen savupatsaat pöllyävät / kilkkikranaattien jäljiltä / Äänislinna Kollaa Summa / lietepilvestä ilmestyy nuijapääkolonna / kotilotankit ulpukanvarsitieltä".

Runo "Löylykisa" kuvaa ukin ja lapsenlapsen suhdetta. Saunan lauteilla ukki näyttäytyy leikkisänä pikkupoikana, jonka kanssa heitetään löylyä kilpaa, mutta väistämättä näyttäytyy myös vanheneminen ja tuleva menetys; toisaalta myös paikka sukupolvien ketjussa: "vain minä olen meistä enää / ja jossain pojassa, vielä syntymättömässä, / kasvaa ukki joka minun täytyy synnyttää".

Ensimmäinen runoelma päättyy pohdiskeluun elämänpolkujen moninaisuudesta ja valintojen peruuttamattomuudesta. "Joka käänteessä minua odottaa / se mitä en ollut koskaan, / se joka jatkuvasti kuolee minusta".

Toinen osa kokoelmasta alkaa runolla "Todistaja", joka kuvaa hienosti lapsen pimeänpelkoa, kuinka lapsi livahtaa vanhempiensa makuuhuoneeseen varmistamaan, että vanhemmat ovat turvassa ja lopulta tajuaa: "Kuin punnitsisit kädessäsi / jo toista kättä, tietäisit: He pysyvät / tämän ikäisinä aina, / vain sinä vanhenet."

Runoelma "Painat minua kipeään kohtaan" kuvaa suhdetta varatun ihmisen kanssa ("vielä olen kaunis, kun katson sinuun // vaikka olet toisen oma ja oma, / eikä kukaan saa koskaan tietää"). Varjokuvat rakentavat yhteistä elämää ja suhdetta kuvataan väkivaltaisena, raastavana.

Kaikkiaan Olen tyttö, ihanaa! on hieno kokoelma. Vahvimmillaan se on lapsuuden kesien lämmön kuvaamisessa; kokoelman ensimmäinen osio puhutteli enemmän. Toinenkin osa on kuitenkin hyvä ja sisältää runsaasti mielenkiintoisia, kiehtovia säkeitä. Tyttöys ja naiseus ovat monipuolisia, ihania asioita, joita Virolainen käsittelee taitavasti. Kokoelma jätti sen verran hyvän vaikutelman, että Virolaisen runouteen lienee syytä palata vielä.

Uskon korvien kuumotukseen, korpin raakuntaan,
joka ei liity mihinkään, ei tule mihinkään tarpeeseen:
kävelen tihkuisella hiekkatiellä vain,
en keksi sille mitään tarkoitusta
kuin raakunnan itsensä vain, kuulaan, karhean, selvän.

Tanssiva karhu -voittajien listalla vastaan tulee ensimmäinen tuplavoittaja. Lauri Otonkoski voitti ensimmäisen Tanssivan karhunsa vuonna 1996 kokoelmalla Musta oli valkoinen. Seuraavan voiton toi tämä vuonna 2002 ilmestynyt runokokoelma, Olo.

Huomattavan ytimekkäästi nimetty Olo on päiväkirja, jonka runot on jaoteltu kuukausittain ja nimetty päivämäärien mukaan. Kokoelma alkaa 11.12. pyrkimyksellä päästä parturiin:

Lasiovessa lukee Hetkinen, en päässe parturiin tänäänkään,
ja kun aikaa kerran jää yli, voisihan saman tien kirjoittaa rivit täyteen
tai pakata kamansa, muuttaa toiseen maahan, mutta minkähän yli
sitä aikaa oikeastaan jää, minkä astian, minkä toiveen
tai kirouksen täyttämän huoneen.

Joulukuun tekstit ovat tällaisia pitkiä, laveita proosamaisia vyörytyksiä, joissa kohdataan ihmisiä, luetaan lehdestä uutisia, muistellaan menneitä. Tammikuussa tyyli vaihtuu, runot muuttuvatkin lyhyiksi, vain muutaman rivin kiteytyksiksi, lyhyimmillään yhteen riviin ("Veroilmoitus on ikkuna josta näkee Systeemin.", mikä oiva tiivistys tammikuulle).

Helmikuun runot ottavat taas uuden suunnan. Ne ovat välimerkittömiä ja siirtyvät nopeasti aiheesta toiseen terävin leikkauksin. Joskus merkitykset jäävät roikkumaan kahden säkeen väliin: "vaikka olin yksin taikka en ollut Kyösti Kallio / on presidentti hyvin yleisellä tasolla / syön chili hot dogin juon oluen / asemalla maailma on paikka tai sana Kalliolla / on hirveän paksut sormet [..]".

Kokoelmassa pohjustetaan keväällä koittavaa purjehdusmatkaa Atlantin yli. Maalis- ja huhtikuussa se sitten koittaa, ja runot siirtyvät päiväkirjamuodosta lyhyiksi, liki aforismimaisiksi huomioiksi purjehdukselta Bermudasta Land's Endiin.

Kokoelma on päiväkirjamuotonsa vuoksi vankasti kiinni kirjoitusajankohdassaan. "[..] Nyt heille ei pidä mennä mitään kertomaan / Kandaharin pommituksista tai merijalkaväen arveluttavasta hankkeesta / hyökätä Tora Boran vuoriston luolastoihin [..]" Afganistanin sota näyttäytyy runoissa kuumimpana uutisaiheena. Sodan ja purjehduksen lisäksi toistuvina teemoina nähdään keskustelu A.:n kanssa ("A. ei ole nimi / eikä kaunokirjallinen pähkinä / vaan ammatti."), psykoanalyysi muutenkin, ja pojan kuolema, johon viitataan useammassakin runossa.

Olo on mielenkiintoinen kokoelma. Minua tämä kiehtoi enemmän kuin Musta oli valkoinen, mutta ei Otonkoski nyt näiden kahden näytteen jäljiltä silti suosikkieni joukkoon nouse.

Kun poika kuoli, sekin sairaala on tässä lähellä,
monitori inahti ja suuri uni astui huoneeseen,
poni potkaisi minua rintakehään, leuka putosi
pari pykälää ja olin kevyt,
koska hänen sielunsa
oli ylhäältä päin
tarttunut minun sieluuni.

Suomalaisen runouden kentällä ei ole monia Aila Meriluodon (1924–2019) kaltaisia nimiä. Jo esikoiskokoelmallaan Lasimaalaus (1946) läpimurron tehnyt Meriluoto on sittemmin julkaissut useita runokokoelmia, elämäkerrallisia teoksia ja romaaneja, joista tunnetuin on varmasti esikoisromaani Peter-Peter.

Runokokoelmille tuli 1990-luvulla yli kymmenen vuoden mittainen tauko, mutta vuonna 2002 ilmestyi tämä Kimeä metsä ja seurauksena oli Tanssiva karhu -palkinto – ensimmäinen, jonka Meriluoto olisi ylipäänsä voinutkaan voittaa. Ensimmäisenä tulee mieleen, olisiko palkinnossa vähän elämäntyöpalkinnon makua, mutta kun teokseen pureutuu, käy ilmi, että sehän onkin aivan erinomainen runokokoelma.

Kokoelman lopusta löytyy valikoima Emily Dickinsonin runoja Meriluodon suomennoksina. Tämä kymmenen runon kattaus ei suurta vaikutusta tehnyt, Meriluodon omat runot puhuttelevat paljon enemmän. Kummasti puhuttelevatkin, vaikka ne on kirjoittanut tässä vaiheessa liki 80-vuotias nainen, joka kirjoittaa paljon vanhenemisesta, kuolemisesta, menetyksestä, eletystä elämästä. Mutta universaaleja aiheitahan nämä ovat, vaikka niitä ei itse olisi vielä kokenutkaan. Eikö tätä ajatusta mieti jokainen parisuhteessa joskus: "Sama se. / Jompikumpi lähtee. / Pahempaa: / jompikumpi jää."

Me tässä, lähekkäin, sikiöasennossa
tai kuoleman.
Rakkaus nousee kuin lyijy, syvältä, lähes sietämätön paino,
hitaasti se leviää jäsenistä jäseniin.
Ei lyijy vaan raskas hunaja.
Tunnustellaan.

Kokoelman nimen kimeä metsä ("niin kimeä ettei kukaan kuule") ja metsät muutenkin ovat taajaan mukana. "Meissä on jatkuva metsä. / Ei sankareiden metsä. / Hiljainen kasvusto. / Hyvin hiljainen laulu. / Sen kuulee kuitenkin." Samoin linnut, kukat ja muu luonto.

Moniin nuorempiin runoilijoihin verrattuna Meriluoto on raskas välimerkkiensä kanssa, lauseita lopetetaan yhtenään pisteeseen. Minulle Meriluodon napakka rytmitys toimii, vaikka lyhyet yhden sanan lauseet vähän kulmikkaan jykeviltä joskus tuntuvatkin. "Tuli mies mielen halki, / lyijystä tehty, pahasta olosta. / Painoi."

Kimeä metsä on hieno runokokoelma. Olen lukenut Tanssiva karhu -voittajia alusta alkaen järjestyksessä, ja Kimeä metsä nousee suosikikseni tähän mennessä.

Yhä kauemmaksi, rakkaani.
Yhä pimeämmäksi kuin tuo elokuun yö.
Hapuillaan.
Käsi kättä kohti.
Ja äkkiä ei sitä missään.

Ukkosen jälkeen aivoissa petti.
Kaaduin oikealle, ei tukea.
Joko nyt täytyy luopua?

Kysymys, vasta tapahtuneen jälkeen.

Anni Sumari voitti Tanssiva karhu -palkinnon vuonna 1998 tällä runokokoelmalla. Kun olen lukenut voittajia järjestyksessä, Mitta ja määrä asettuu vasten edellistä voittajaa, Mirkka Rekolan Taivas päivystää -kokoelmaa. Kuinka erilaisia nämä ovatkaan! Siinä missä Rekola oli aforistisen niukkasanainen, Sumarin runot polveilevat useamman sivun mittaisiksi. Sanoja ei säästellä.

Kokoelma on kuusiosainen. Ensimmäinen osa alkaa pohdinnalla. "Jos joskus kirjoittaisin kirjeen, / jos siis olisi joku, jonka toivoisin saavan minulta kirjeen, / ainakin huomauttaisin olennaisimmasta: / Täällä tapetaan ja nälkiinnytään." Tällainen olennaisuuksien äärellä olemisen tuntu kokoelmassa säilyy myöhemminkin. Puhe on inhimillisyydestä, ihmisyydestä.

Sumarin kuvasto on rikasta ja mielikuvituksellista. Vaikeaselkoistakin, tai ainakin monenlaisille tulkinnoille avointa ja altista. Runot myös viittailevat milloin minnekin, nimeävät henkilöitä vailla sen suurempaa esittelyä. "Kristoforos oli nainen" pyörittelee syntymisen ja synnyttämisen tematiikkaa eri kanteilta. Tästä runosta pidin.

Vanhemmat loivat minut seurakseen,
mitä siitä pitäisi ajatella?
Jotkut vakavissaan pitävät elämän tarkoituksena
lisääntymistä (kunhan ei yli elintarvikkeiden tuotannon).

Kaikenkaikkiaan Mitta ja määrä tuntuisi antavan paljon. Kokoelmassa on runsaasti tavaraa, siinä on monia polkuja eri suuntiin, paljon poimimisen ja nostamisen arvoisia säkeitä. Sivujen väliin kertyi runsaasti kiinnostavista kohdista kertovia muistilappuja. Paljon oli myös säkeitä, joita en ihan ymmärtänyt, paljon kiemuraisia ajatuspolkuja kuljettavaksi.

Mikä on ruumis? hän toisti kysymyksen.
Se ei ole kaikki, se on osa.
Ruumis on ajan määrä ja paikan mitta.
Se suhteellistaa vapauden
ja mahdollistaa turhat ja epäoikeutetut tunteet.
Ruumis on päivien ruukuista purkautuva hämärä,
joka vaikeuttaa itseyden oivaltamista.

Mirkka Rekolan (1931–2014) runokokoelma Taivas päivystää on runoilijan myöhäistä tuotantoa, ilmestynyt yli 40 vuotta esikoiskokoelman jälkeen. Se palkittiin Tanssiva karhu -palkinnolla vuonna 1997 ja siksi se on nyt minunkin käsissäni.

Rekola oli nimenä tutuimmasta päästä Tanssiva karhu -voittajia; vaikka en ole runoutta juuri seurannut, Rekolan toki tiesin ja osasin odottaa korkealaatuista runoutta. Rekolan tyyli on ainakin tässä kokoelmassa lähes aforistisen napakka; lauseet ovat hiottuja, eikä niissä ole ylimääräistä. Kauniita ne ovat, se on selvää.

Teemoina kokoelmasta nousevat esiin ajan ja paikan kysymykset, mutta myös menetys ja huojuminen sen lähistöllä. Tämä runo tuntuisi antavan suuntaviivoja tulkinnoille:

Hissi on pysähtynyt johonkin kerrokseen,
soittokellon patterit lopussa.
Seinäkello aina vain puoli kolme,
äänikasetti pyörimässä tyhjää.
Äiti, yli yhdeksänkymmenen,
tuntee horjuvansa omituisessa tilassa.
"Näinköhän sitten ihmiset
vain huojuvat toisiin maailmoihin", hän sanoo.
Ja minä yritän tukea häntä.
Näyttää vain siltä että yhä olemme täällä.

Rekolan äiti menehtyi vuonna 1997, joten ei ihme, että horjuttiin, eikä ihme, että runoilijan mieli liikkuu tällaisissa kysymyksissä. "Sinipunaisena pilvenä / sinun ukkosruumiisi taivaalla / muistin pitkä jyrinä". Tämä muistin pitkä jyrinä, ihmisen viipyminen toisten ihmisten muistoissa, on kokoelman ytimessä. "Kipinä lensi välissämme / ilmassa / kun näin sinut ja sinä minut."

Taivas päivystää on kaunis, paikoin surumielinen, paikoin kepeämpi, mutta aina lohdullinen ja lämmin. Ei ihme, että kokoelma palkittiin, sillä tämä on kaunista ja voimakasta runoutta. Ilahduttava kirja.

Jo edellisen arvioimani Satu Taskisen romaanin, Katedraalin, kohdalla nousi mielleyhtymiä Thomas Bernhardin suuntaan, eikä se johdu vain Taskisen kirjojen itävaltalaisuudesta. Esikoisteos Täydellinen paisti on myös varsin bernhardilainen romaani, täynnä tajunnanvirtaa, vimmaa ja epämiellyttäviä ihmisiä.

Taru Korhonen asuu Wienissä itävaltalaisen miehensä kanssa. Luvassa on suuri päivä, sillä anoppi ja käly ovat tulossa pyhäinpäivän vierailulle. Taru valmistaa ruoaksi knöödeleitä ja sianpaistia ja kun päivällistä tarjoillaan anopille, on selvää, että sianpaistin on oltava täydellistä. Harmillisesti reseptin kanssa on kaikenlaista vaikeutta. Onneksi on alakerran naapuri, eläköitynyt näyttelijä Frau Berger, jolta voi käydä kysymässä neuvoa. Mutta saako sitä?

Vaikeudet sianpaistin kanssa ovat sitä paitsi vain alkua. Tuntuu itse asiassa, että elämässä ei muuta olekaan kuin vaikeuksia. Itävaltalaisen miehen kanssa on ymmärrysongelmia, työhuolet painavat Tarun mieltä, rouva Berger käyttäytyy kummallisesti, anoppi ja käly ovat aivan mahdottomia...

Täydellinen paisti kuvaa ulkopuolisuuden tunnetta. Anoppi, joka kyselee, että onkos se Suomi nyt lopultakaan EU-maa; kaikki se itävaltalaisuus, jota on työlästä ymmärtää ja jonka sekaan on vaikea solahtaa. Taru yrittää toimia oikein ja tehdä asiat niin kuin pitää, mutta lopulta joutuu vain pyristelemään selviytyäkseen hetkestä seuraavaan ilman uusia katastrofeja – mutta jostain niitä vain nousee.

Täydellinen paisti on huomattavasti sivumääräänsä raskaampi teos. Se vain vyöryy niskaan sivu toisensa jälkeen, tarjoamatta lepotaukoja tai hetkiä hengähtää. Taru on raskas ihminen, joka suhtautuu itsekin melkoisella vihamielisyydellä miehen sukulaisiin. Esimerkiksi ylipainoinen Marie-Louise saa niskaansa Tarun suunnalta sellaista läskivihaa, että nyt kymmenen vuotta kirjan julkaisemisen jälkeen se tuntuu jo vähän kummastuttavalta. Tarua toisaalta säälii ja ymmärtää, toisaalta tekisi mieli ravistella. Kuulunee asiaan.

Maailmassa on vähänlaisesti aineita, jotka ovat yhtä tärkeitä kuin öljy. Öljyn merkityksen laajuutta ei välttämättä ymmärräkään, sillä se ulottuu tuntuvasti laajemmalle kuin bensiinin ja muovin kaltaisiin sinänsä tärkeisiin öljynjalostustuotteisiin. Vaikkapa suuri osa maataloudesta perustuu öljyn käyttämiseen. Niinpä öljy on mitä oivallisin aihe kirjalle.

Emma Puikkonen kertoo öljystä kolmen naisen kautta. Alankomaalainen Lotte Teer näkee lapsena 1970-luvun alussa öljykriisin seuraukset Amsterdamissa: autottomat sunnuntait ja pyöräilyinfrastruktuurin rakentamisen. Lotte itse päätyy työskentelemään öljy-yhtiö Shellille ja nousee vuosien saatossa merkittävään asemaan Shellin ilmastotyössä.

Ida Tarbell näkee lapsena 1860-luvulla öljybuumin seuraukset kotiseudullaan Pennsylvaniassa. Maasta suihkuava musta kulta on kaikkien mielessä, kunnes lopulta kaikki öljy on yhden miehen hallinnassa. Tarbellista tulee toimittaja, yksi ensimmäisistä tutkivista journalisteista, joka päätyy kirjoittamaan pitkän artikkelisarjan Standard Oil Companystä ja John D. Rockefellerin bisneskäytännöistä.

Norjalainen Astrid Fuglesang on lapsesta asti haaveillut öljynporauslautoista. Vuonna 2028 kuvataan, miten Astrid onnistuu nousemaan luvatta porauslautalle. Astrid on 2020-luvun ilmastoaktivisti, jonka toimet herättävät uudenlaista vallankumousta nuorten keskuudessa.

Puikkonen kuljettaa kolmea näkökulmaansa taitavasti eteenpäin. Öljy nivoutuu näihin kaikkiin perinpohjaisesti. Musta peili onnistuu melko tiiviissä mitassa kertomaan sekä öljyn ja ilmastonmuutoksen historiasta, öljy-yhtiöiden näkökulmasta, henkilökohtaisesta aktivismista että tutkivan journalismin synnystä. Tämä on oikein sujuva ja siinä sivussa sivistävä romaani.

Tästä lähtee matka Tanssiva karhu -palkitun runouden pariin. Ensimmäisenä palkinnon voitti runoilija Sirkka Turkka, vuonna 1994 jo valtaosan tuotannostaan julkaissut, pariin otteeseen Valtion kirjallisuuspalkinnolla ja kertaalleen Finlandialla palkittu runoilija.

Kokoelma kulkee monenlaisissa maisemissa. Kotoisemmista oloista, koirien, hevosten ja metsästyksen parista, liu'utaan Dubliniin, sieltä Iowaan, tekstiin lipuu englantia enemmän ja enemmän, kunnes runot ovat kokonaan englanniksi. Lopuksi palataan suomeen, mutta ympäristönä on Palestiina ja Israel. "Armeijaa pistoolit lonkalla tiukkana / kuin tulppaanit, ammuksia enemmän kuin / lapsia ja lapsia on paljon. / Se on vähän kuin day in, day out."

Englanninkieliset tekstit eivät minua puhuttele oikeastaan millään tapaa, ne liukuvat ohitse jälkiä jättämättä. Onneksi niitä on lyhyelti ja kokoelman pääpaino on muualla. Kannessa on oranssi vaahteranlehti, ollaan siis syksyssä. Tunnelma onkin jotenkin syksyisen surullinen, talvisen luminen ("Sataa lunta, kulunutta käärinliinan vertausta."), väreillen menetystä ja alakuloa.

Onhan tämä Turkan teksti iskevimmillään todella puhuttelevaa ja pysäyttävää:

Minun on kylmä tässä maailmassa,
josta sinä vedit kynäsi ja kamppeesi pois,
menit itse edelläsi, yöhön,
kuin palava soihtu.
Sinä toivoit mustaa yötä, ja kokonaan mustaa
hevosta, kannusta sitä nyt päin pimeää.
Kun metsä on lumesta sekaisin,
sinun pääsi ihan hyvin sekaisin
ja niin täynnä kaunista pimeää.

Se sielun veli? "Musta koira nukkuu vieressäni, sielun veli, / sen sydän lämmittää pienen huoneen, / rannan kivet ja järven jään." Koirahan se kirjan kansikuvastakin katselee; eipä ole mikään erityinen kaunotar tämä kansikuva. Takakannen kuvassa on runoilija ja rottweiler. Pelkästään kannen perusteella en olisi kyllä tarttunut, joten hyvä, että oli muitakin syitä, koska olihan tämä kovin antoisa kokoelma.

Tästä on hyvä käydä syvemmälle karhujen tanssiin ja epäilemättä myös Sirkka Turkan tuotantoon tulen vielä palaamaan.

Voi kuule yksinäisyys huokaa...

Oivallisen Elämisen hinta -teoksen jälkeen halusin tutustua Deborah Levyn romaaneihinkin. Valinta oli helppo: ainoa suomennos on toistaiseksi Fabriikin julkaisema ja Laura Vesannon suomentama pienoisromaani Uiden kotiin.Tapahtumat sijoittuvat Etelä-Ranskaan vuoteen 1994. Kuuluisa englantilainen runoilija Joe Jacobs viettää perheensä ja ystäväpariskunnan kanssa lomaa huvilalla. Eräänä lauantaina huvilan uima-altaassa kelluu alaston nainen. Oletettu ruumis paljastuukin uimariksi, joka esittäytyy Kitty Finchiksi. Kitty selittää jotain sekaannuksesta huvilan vuokrapäivissä ja sanoo poistuvansa hotelliin, mutta Joen vaimo Isabel kutsuu Kittyn asumaan huvilalla.Uiden kotiin kuvaa keskiluokkaista keski-iän kriiseilyä. Runoilija Jacobsilla on valmiiksi vähän erikoinen parisuhde, Isabel on sotakirjeenvaihtaja ja siksi usein poissa perheensä luota, joten isä ja teini-ikäinen tytär Nina ovat pitkälti keskenään. Ystäväpariskunta Laura ja Mitchell pyörittävät Eustonissa kauppaa, joka myy antiikkisia aseita ja afrikkalaisia koruja. Heillä on omat ongelmansa ja Laura varsinkin on lähtökohtaisesti huomattavan nihkeä Kittyä kohtaan.Aihe voisi olla lattea, mutta Deborah Levy katselee sitä hyvin vinolla katseella. Kitty on vakiintuneita kuvioita rikkova elementti, joka näkee ihmisten läpi. Huvilan asukkaat joutuvat kohtaamaan salaisuudet, joita haluaisivat pitää itseltäänkin. Nizzan kuumat kesäpäivät osoittautuvat huuruisiksi ja täynnä yllättävää uhan tuntua, häiritseviä aukkoja kerronnassa ja monenlaisia epävarmuuksia.Levy on piirtänyt sivumääräisesti kovin lyhyeen tarinaan selvät, mielenkiintoiset hahmot, joilla on omat motiivinsa, salaisuutensa ja juonensa. Kiehtova, vähän vaikea kirja, mutta kallistuu kyllä vahvasti "kannatti lukea"-puolelle.

Kun nyt olen runouden pariin sukeltanut, joudun valitsemaan vähän sokkona kirjastojen tarjonnasta. Tunnen varsinkin nykyrunoilijoita perin kehnosti, joten luettavaa valitsen milloin milläkin perusteella. Pölyn historia tarttui haaviin nimensä ja kauniiden kansiensa vuoksi. Jenny Saarelle (ei sukua) kiitos siis tästä!

Pölyn historia on proosarunoutta, jossa sukelletaan saviseen maailmaan. "Siinä maailmassa kaikki oli rakennettu savesta: pilvenpiirtäjät, henkilöautot, sähköpylväät, flora ja fauna. Tietenkin myös museot eohippusineen ja hippidioineen, tietoliikenne ja höyry. Höyry halusi olla höyryä, mutta oli savea." Tämä savimaailman kuvaus iskee ja kiehtoo. "Ja esineet liikkuivat kuin taikuuden voimalla. Jos ja kun niitä oli. Taikuutta takuulla oli."

Enää ei kuitenkaan olla savimaailmassa. Maailmaan ilmaantuu lumpunkerääjä, joka livahtaa kuin neulansilmästä paperimaailmaan ("joka oli sellainen, jollaiseksi se kuvaillaan"). Paperimaailmasta siirrytään hämärin tavoin asfalttimaailmaan ja sieltä öljymaailmaan, kankaiden maailmaan ja rautakauteen. Antsalo tunnustelee erilaisten ainesten materiaalisuutta.

Antsalolla on oma hilpeytensä. Hevosten maailmassa kerrotaan, miten "Vuonna 1768 hevoset keksivät sirkuksen, koska ne eivät halunneet laukata suoraan eteenpäin." Näinhän se sirkuksen keksiminen varmasti menikin! Pölyn historia taipuu myös teollistumisen kritiikiksi ja lopulta uppoaa pölyyn, jota sataa avaruudestakin meidän päällemme tonneittain joka päivä.

Pidän Antsalon huomioista ja muotoiluista. "Heillä on aikaa niin kuin kuparia, jostain kumman syystä kuparia, vaikka myös pronssia ja rautaa voisi olla." Paikoin Pölyn historia on hivenen vaikeaselkoinen ja leijailee vähän sekaviin suuntiin, mutta joku riittävän kantava lanka tämän kaiken läpi sittenkin kulkee.

Tässä soi pölyn tunnussävelmä: tuuli ei ole koskaan näkymätön, se puhaltaa lävitseni sulkasatoja, hyönteisiä ja hämähäkkejä, joita huvittaa lentää kunnes sopiva historia sattuu kohdalle. En minä ole kukaan pysäyttämään niitä, se tunne, vaikka en tiedä kenen tunne se on.

Irakilainen Hassan Blasim tarjoaa tuoreimmassa kirjassaan kaksi pienoisnovellia.

Eliaksen seikkailut Isis-maassa kertoo nimensä mukaisesti Eliaksesta, jonka Isis on kaapannut joukkoihinsa. Nuorukainen työskentelee kokin apulaisena Isisin päämajassa Mosulissa. Päämaja sijaitsee vanhassa dominikaanien kirkossa – koska Yhdysvallat ei halua tehdä iskuja kirkkoihin – ja siellä kokki Abu Qatada kertoo Eliakselle kirkon tarinaa. Elias tietää kokin salaisuuden ja on muutenkin perillä vähän kaikesta, sillä se on keino selviytyä.

Pienoisromaani kuvaa Isistä kaoottisena, sekavana ympäristönä, jossa on valtataisteluja, väkivaltaisuuksia ja julmuutta joka lähtöön. Melkoinen sotaseikkailu tämä tarina onkin, ja lopulta se päätyy Eliaksen pakoon ovelan juonen avulla ja turvapaikanhakuun Tanskassa. Ollakseen vain satasivuinen pienoisromaani sinänsä varsin rajatusta aihepiiristä, Eliaksen seikkailuihin on saatu mahtumaan kaikenlaista.

Sololand puolestaan kertoo pidempään Pohjolassa – siis Suomessa – asuvasta irakilaismiehestä, joka muuttaa pienemmälle paikkakunnalle kaukana pohjoisessa. Hän haluaa käyttää hyväkseen kielitaitoaan ja ymmärrystään maahanmuuttajista auttaakseen turvapaikanhakijoita. Kuten arvata saattaa, sillanrakentajan asema ei ole helppoa ja vastassa on ennakkoluuloja ja vihaa. Lopulta kaikki menee massiivisella tavalla pieleen, mihin pienoisromaanin alkukin jo viittaa.

Sololand kuvaa hyvin maahanmuuton ja pakolaisuuden ongelmia. Paikallisväestön asenteet nousevat vahvasti Janten laista, he ovat – me olemme – täynnä ylimielisyyttä ja paremmuudentunnetta. Toisaalta Blasim ei maalaa turvapaikanhakijoistakaan ruusuista kuvaa: heilläkin on heikkoutensa, virheelliset käsityksensä ja epärealistit odotuksensa.

Hassan Blasim on värikäs ja vauhdikas kirjailija. Teksteissä on monenlaisia tyylejä ja tunnelmia. Mustaa huumoriakin viljellään. Suomentaja Sampsa Peltonen on tehnyt hyvää työtä, mutta kuten hän Allah99 -kirjan esipuheessaan sanookin, hän on erityisen hyvässä asemassa, sillä hän tuntee Hassan Blasimin ja tietää, miten Blasim arabian kieltä käyttää. Arabian kääntämisessä kun on aina oma haasteensa, kirjoitettu standardiarabia ei sinänsä ole kenenkään äidinkieli, vaan Blasim käyttää irakinarabiaa, jolla on omat sävynsä. Teos onkin ilmestynyt ensimmäiseksi juuri suomennoksena.

Koska maahanmuutto on asia, joka ei ole menossa mihinkään, siihen kannattaa perehtyä. Hassan Blasimin tekstit tarjoavat mielenkiintoisen kuvakulman toisaalta turvapaikanhakijoiden lähtösyihin Isis-maista, toisaalta pakolaisen ja maahanmuuttajan kokemuksiin fyysisesti ja henkisesti kylmässä Pohjolassa.

Runoilija Elizabeth Acevedo teki vaikutuksen esikoisteoksellaan. Säeromaani Runoilija X oli voimakas nuoren tytön kasvukertomus. Tyttöjen parissa Acevedo jatkaa edelleen. Maata jalkojen alle on tällä kertaa kahden nuoren tytön tarina.

Toinen tytöistä, Camino, asuu Dominikaanisessa tasavallassa tätinsä kanssa. Caminon äiti on kuollut jo aikaa sitten ja isä viettää suurimman osan vuodesta hankkimassa elantoaan New Yorkissa. Isän rahoilla Camino pystyy käymään kunnon koulua ja ainakin haaveilemaan lääkärinopinnoista Yhdysvalloissa. Enimmän osan vuodesta Camino joutuu kuitenkin vain odottamaan isän lyhyttä vierailua.

Yahaira puolestaan asuu New Yorkissa äitinsä ja isänsä kanssa. Yahairan isä pyörittää biljardisalia ja matkustaa aina kesäksi kotiseudulleen Dominikaaniseen tasavaltaan hoitamaan bisneksiään siellä. Yahaira on loistava shakinpelaaja ja rakastaa naapurissa asuvaa Dretä. Yahaira ei kuitenkaan ole puhunut isälleen sitten viime kesän, jolloin sai tietää, että isällä on bisnesten sijasta toinen vaimo Dominikaanisessa tasavallassa.

Tyttöjen elämää kohtaa kuitenkin maatajärisyttävä katastrofi. Caminon isä on tulossa taas käymään, mutta lentokentällä isän lennon numeron kohdalla taulu näyttää tyhjää. On tapahtunut kammottava lento-onnettomuus, jossa lentokone on pudonnut ja kaikki sen matkustajat ovat kuolleet.

Samalla lennolla oli myös Yahairan isä. Lento-onnettomuus sysää liikkeelle tapahtumaketjun, joka paljastaa kaikille, että tyttöjen isä on yksi ja sama mies, joka eli kaksoiselämää New Yorkin ja Dominikaanisen tasavallan välillä. Yahaira ja Camino saavat tietää toisistaan, joten tytöt yhtä aikaa menettävät isänsä ja saavat sisaren.

Kirjan taustalla on todellinen lento-onnettomuus. Marraskuussa 2001, vain kaksi kuukautta 9/11-iskujen jälkeen, American Airlinesin lento AA587 putosi pian lähdön jälkeen. Onnettomuus on Yhdysvaltojen ilmailuhistorian toiseksi pahin, ja siinä kuolivat kaikki koneen 260 matkustajaa. Kone oli matkalla Dominikaaniseen tasavaltaan ja matkustajista valtaosa oli dominikaanilaisia, joten onnettomuus oli kova isku New Yorkin dominikaanilaisyhteisölle. Onnettomuus on vaivannut Acevedoa lapsesta asti ja inspiroi tämän romaanin – vastaavanlaisia kaksoiselämän paljastumisia kantautui Acevedon korviin tuonkin onnettomuuden yhteydessä.

Maata jalkojen alle kertoo salaisuuksista, siitä miten ne vääjäämättä paljastuvat, eriarvoisuudesta, menetyksistä, surusta. Toisaalta isän kuolema ravistelee tyttöjen elämää myönteisestikin: he saavat tietää toisensa ja kipeiden salaisuuksien paljastuminen helpottaa lopulta elämää. Acevedo osoittaa myös hienosti valoa yhteiskunnallisiin ongelmiin, nuorten naisten osaan yhteisössä, perheen merkitykseen ja yksilöiden valintojen seurauksiin. Säeromaanina se on helppolukuinen, sujuvasti etenevä ja taitavasti aseteltu. Acevedo taitaa runomuodon ja suomentaja Leena Ojalatva on tehnyt sen kääntämisessä hyvää työtä.

On hienoa, että latinalaisamerikkalaista kulttuuria tuodaan näin helposti lähestyttävässä muodossa myös suomalaisille lukijoille, latinokulttuuri ei kuitenkaan ole erityisen tuttua Suomessa, vaikka amerikkalaista kulttuuria muuten joka tuutista puskeekin.

Jukka Aalho vieraili keväällä 2021 Takakansi-podcastissa puhumassa Aum Golly -runokokoelmastaan, jonka Aalho on kirjoittanut yhdessä GPT-3-tekoälyn kanssa. Koko prosessi tapahtui 24 tunnin sisällä. Aalho antoi tekoälylle syötteet, joiden pohjalta tekoäly laati runot. Aalho valikoi tekoälyn vastauksista kirjaan otettavat, editoi niitä asettelun ja välimerkkien suhteen, mutta ei muuten, ja käänsi sitten suomeksi. Teoksen nimi ja aihe ovat niin ikään GPT-3:n keksintöä.

GPT-3 ei ole mikään yleinen tekoäly, vaan autoregressiivinen kielimalli. Autoregressiivinen kuvaa aikasarjaa, jossa edelliset havainnot selittävät myöhempiä havaintoja, eli tässä tapauksessa GPT-3 tuottaa uutta tekstiä käyttäen pohjana aikaisempaa tekstiä. Sitä voisi luonnehtia ennakoivan tekstinsyötön turboversioksi, sillä kun on satoja miljardeja sanoja erilaista aineistoa käytössään. GPT-3 pystyy tuottamaan loputtomasti tekstiä annetusta syötteestä. Nappia painamalla saa uuden tuloksen ja prosessia voi toistaa, kunnes on tyytyväinen tuotokseen.

Aum Golly on paitsi runokokoelma, myös kannanotto ja näkökulma. Se näyttää, millaista runoutta GPT-3 pystyy vuonna 2021 tuottamaan. Runouteen erikoistuneet kriitikot voivat varmasti arvioida paremmin, mutta itse sanoisin, että runoilijoiden ei ole syytä olla huolissaan – vielä. Parhaimmillaan GPT-3:n runot ovat hyviä ja oivaltavia, usein taas eivät (varsinkin limerikkien kirjoittajat eivät vielä joudu työttömiksi). Tähänkin tulokseen pääsemiseen on myös tarvittu inhimillistä apua, Aalhon osuutta kuratoijana ja toimittajana ei sovi unohtaa. GPT-3 on toki kirjoittanut kaiken, mutta toisaalta Aalho on valinnut jokaisen kirjaan päätyneen tekstin suuresta joukosta tuotoksia. Näemme siis vain pienen osan, sen, jota Aalho piti parhaana.

Parhaimmillaan Aum Gollyn runot onnistuivat koskettamaan ja naurattamaan yllättävyydellään. Mielenkiintoista on myös kielimallin taipumus synkkyyteen ja uskonnolliseen kuvastoon. Itse runous tuskin jää aikakirjoihin, mutta jonkinlaisena tilannekatsauksena Aum Golly on antoisa ja viihdyttävä. Tuntuu myös jokseenkin ilmeiseltä, että aika, jolloin kielimallin ja ihmisen tuotoksia on vaikea erottaa toisistaan, lähestyy. Mutta koittaako se todella koskaan? Siinäpä se tuhannen taalan kysymys on. Sitä odotellessa Aum Golly on tutustumisen arvoinen ja odotan mielenkiinnolla seuraavaa näytettä kielimallien osaamisesta, kunhan teknologia taas kehittyy.

Itse en ole runoilija, mutta nämä kielimallit tuottavat toki paljon muutakin kuin vain runoutta. Ohjelmakoodia, esimerkiksi, ja olen viime aikoina koekäyttänyt Github Copilot -työkalua, joka tarjoilee vastaavanlaisen niin ikään OpenAI:n kehittämän kielimallin perusteella ohjelmakoodia. Parhaimmillaan se pystyy pelkän kuvaavan kommentin ja funktion nimen perusteella kirjoittamaan kokonaisen toimivan funktion. Pitääkö koodarin huolestua? Ei vielä, mutta ehkä joskus.

haudanryöstäjän hautakirjoitus

hän osti ja myi kuolleita
nyt on hänen vuoronsa

Tämän kirjan pääosassa ovat muistaminen ja menneisyys. Sinun, Margot yhdistää henkilökohtaisia muistoja laajempiin, kansallisiin muistamisen kysymyksiin. Kirjan päähenkilö Vilja on nuori nainen, jonka isä kuolee. Isän asunnosta löytyy nippu kirjeitä Margot-nimiseltä naiselta. Viljan äiti ei suostu sanomaan kirjeistä yhtään mitään, joten Viljan on matkustettava takaisin Berliiniin selvittämään, keneltä kirjeet ovat ja penkomaan isänsä taustaa ja omia muistikuviaan.

Vilja on varttunut Itä-Berliinissä, jossa hänen isänsä työskenteli ulkomaankirjeenvaihtajana 1980-luvun alkupuolella. Perheessä Itä-Saksa on ihannevaltio, molemmat vanhemmista uskovat sosialistiseen utopiaan. Perheonni kuitenkin hajosi, Berliinin muurin murtuessa myös Viljan vanhempien avioliitto hajosi. Miksi? Ja kuka kirjeiden Margot oikein on?

Kirja kulkee paitsi 2010-luvulla, myös 1980-luvulla, näyttäen Viljan perheen elämää ja vanhempien ratkaisuja näiden omista näkökulmista. 2010-luvulla näkökulma on yksin Viljan: isä on jo kuollut ja äiti kieltäytyy kategorisesti muistelemasta menneitä. Myös isoveli Matiaksella on jotenkin aivan toisenlainen suhde menneisiin kuin Viljalla. Vilja ei kuitenkaan suostu unohtamaan menneitä ja keskittymään tulevaisuuteen: kun tausta on hukassa, on vaikea tavoittaa tulevaisuuttakaan.

Pikku hiljaa salaisuudet aukeavat Viljalle. Samalla niihin nivoutuu laajempiakin asioita. Lännestä päin näyttää siltä, että Saksojen yhdistyminen oli tosiaan sitä: kahden valtion sulautuminen yhteen. Kaikilla itäsaksalaisilla ei ole asiasta näin ruusuinen kuva. Yhtä lailla kuin Vilja on unohtanut paljon lapsuudestaan, myös itäsaksalaisten on pitänyt unohtaa menneitä. Kirjan ydinkysymys onkin, takakantta siteeraten: kuka ihminen lopulta on, jollei muista omaa menneisyyttään?

Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinto vuoden 2021 parhaalle esikoisteokselle nosti Sinun, Margot -kirjan lukulistalleni. Matka oli onneksi lyhyt, kirja kun löytyi valmiiksi hyllystä katalogilöytönä ja hyvissä ajoin kirjastosta varattuna. Oikein sujuvaa luettavaahan Sinun, Margot kaikin puolin oli, sivumääräänsä joutuisampi. Hyvin kirjoitettu, siis, ja tarinan avautuminen eri aikatasoilla houkutteli jatkamaan lukemista. DDR on myös puitteina raikas, en ole mitenkään kyllästymiseen asti lukenut Itä-Saksaan sijoittuvia romaaneja.

Vankka suositus siis tälle palkitulle esikoisteokselle, minä ainakin viihdyin hyvin kirjan parissa.