User Profile

Kulmatalon perhe jatkaa Eila Pennasen Himmu-sarjaa. Pätösten perhe on muuttanut Santalahdesta Amurin laidalle. Jo edellisessä Santalahden ajassa seurattiin huolestuneina Balkanin tilannetta, nyt ruutitynnyri räjähtää ja suuri sota syttyy. Sotatilannetta seurataan uteliaana Tampereellakin, Huugo käy herraseurassa keskusteluja sodan käänteistä, samalla kun kauhulla odotellaan, miten sota Tampereella näkyy.

Itse sota ei juuri tamperelaisten elämää kosketa, mutta sitä seuraavat levottomuudet siitäkin edestä, kun Venäjän vallankumouksen aallot lyövät Suomeen. Maa julistetaan itsenäiseksi, mutta erimielisyydet repeävät sisällissodaksi. Tampereella jako punaisiin ja valkoisiin tuntuu vahvana ja Pätösetkin joutuvat valitsemaan puolensa.

Huugo tempautuu mukaan poliittisiin keskusteluihin naapurustossa ja Tampereen ravintoloissa. Himmu tarkastelee asiaa kodin näkökulmasta: mistä saada ruokaa ja onko elämä turvallista kasvavalle perheelle: maailmansodan tuulet kun puhaltavat niinkin kummallisesti, että Himmun ja Huugon perheeseen saadaan vielä kolmas lapsi helmikuussa 1916 – kirjailija itse saapuu vanhemmistaan kertovaan romaaniinsa.

Kulmatalon perhe on jo varsin vanha kirja, kuvaa mennyttä aikaa ja on tyyliltäänkin aika vanhahtava; olihan Pennanen tätä kirjoittaessaan jo yli 70-vuotias, joten ihmekös tuo. Koko sarjan tähän asti lukeneena Himmun ja Huugon elämää seuraa kuitenkin mielenkiinnolla. Vuoden 1918 tapahtumiin kirja antaa taas uuden hermostuneen ja köyhän pikkuporvariston näkökulman ja muutenkin kirjan kuvaus 1910-luvun elämänmenosta on mielenkiintoista ajankuvaa. Ei tätä sarjaa ihan tyystin kannata kirjastojen varastohyllyjen kätköihin unohtaa.

Jälleen kerran vaikuttava teos Anni Kytömäeltä. Kirja vaikutti hämmentävän ohuelta Kytömäen aikaisempien tiiliskivien rinnalla, mutta selitys löytyi uudesta markkinoiden ekologisimmaksi kehutusta paperilaadusta, joka teki sivuista ohuita ja kirjasta tuntuvasti runsasta sivumääräänsä ohuemman. Hauska nähdä aatemaailmalleen näin uskollinen kirjailija.

Margarita on polveileva tarina, jossa on Kytömäen kirjoja lukeneille tuttuja aineksia. Tapahtumat sijoittuvat pääasiassa 1950-luvulle, päähenkilönä on nuori hieroja Senni Sarakorpi, joka työskentelee Kankariston kylpylässä jatkosodassa kaatuneen isänsä jalanjäljissä. Sateisen kesäyön tapahtumat johtavat kauaskantoisiin seurauksiin, jotka vievät Sennin lopulta pois kylpylästä.

Myöhemmin Senni löytää tiensä Helsinkiin, jossa tarvitaan apujoukkoja polioepidemian uhrien avuksi. Senni pääsee siinä sivussa opiskelemaan lääkintävoimistelua ja kohtaamaan uudenlaista elämää pääkaupungissa.

Margarita oli hieno kirja, jossa ei toisaalta pintapuolisesti tapahdu suuria asioita, mutta jossa kuitenkin riittää pureskeltavaa ja ihmeteltävää. Luonnon kuvaus on totuttuun tapaan erinomaista ja on hauskaa, miten jokihelmisimpukka nousee yhdeksi kirjan henkilöistä. Mielenkiintoista on myös ajankuva 1950-luvulta, kun valtiolliset velvollisuudet ja sodasta toipumisen tuomat vaatimukset kohdistuvat niin ihmisiin kuin luontoonkin. Hyvät pyrkimykset voivat kääntyä yksilöitä vastaan, kun yksittäinen ihminen ei pystykään vastaamaan vaatimuksiin.

Rohkenisin tässä kohtaa nostaa Margaritan parhaaksi tänä vuonna lukemakseni kotimaiseksi romaaniksi. Hieno teos kaikin puolin, todella antoisa ja nautinnollinen lukuelämys niin kielensä kuin sisältönsä puolesta. Anni Kytömäki on noussut vaivihkaa suosikkieni joukkoon.

Antiikkia antiikkia, tällä kertaa lääketieteen näkökulmasta. Marke Ahonen on klassillisen filologian dosentti ja perehtynyt työssään erityisesti antiikin filosofian ja lääketieteen yhteyksiin. Tässä kirjoituskokoelmassa hän avaa näkökulmia antiikkiin. Eniten huomiota saa kreikkalainen lääkäri Galenos, osin merkittävyytensä vuoksi, osin siksi että Ahonen on perehtynyt Galenoksen tuotantoon laajasti.

Oopiumia ja ajatusharjoituksia on tosiaan kokoelma erillisiä kirjoituksia, joita voi lukea halutessaan poukkoillen vapaassa järjestyksessä. Kirjoitusten aikaisempia versioita on ilmestynyt Yliopisto-lehdessä vuosina 2012–2019. Rakenne toimii, mutta putkeen luettuna parissa kohtaa samojen asioiden toistuminen vähän häiritsi.

Antiikin ajan elämä sai lisävalaistusta monelta kantilta. Oli mielenkiintoista lukea antiikin ihmisten suhteesta vesikauhuun, pohdiskelua antiikin melankolisuuden eli mustasappisuuden suhteesta nykypäivän masennukseen, sukupuolirooleista, seksuaalisuudesta, alkoholin käytöstä, lääkehoidon ja terapian suhteesta ja niin edelleen. Antiikin ihmisillä oli näihin ja moniin muihin lääketieteeseen liittyviin kysymyksiin näkökulmia, jotka vielä tänäkin päivänä tuntuvat kiinnostavilta ja paikoin jopa relevanteilta.

Antiikki on selvästi taas vaihteeksi vähän muodissa, ainakin Senecan ja Plutarkhoksen tekstit kiinnostavat nykypäivän lukijoitakin. Tähän jatkumoon Ahosen työ antiikin lääketieteellisten tekstien parissa sopii aivan mainiosti.

Kyllä vain jatkuu hyvänä tämä sarja! Eva Frantz kirjoittaa aika vahvasti cozy crimen puolelle meneviä dekkareita, mieleen tulee viime aikoina lukemastani erityisesti Louise Pennyn Armand Gamache -dekkarit. Perinteisen arvoitusdekkarin ystävät viihtyvät Anna Gladin seikkailujen parissa.

Tällä kertaa seurataan paria eri juonikuviota. Kaupunkiin puuhataan pyörätietä, mutta sen tukkeena on vanha jäärä Börje Bohman, joka on vuosikymmenten aikana vastustanut monia eri hankkeita kotinurkillaan – niin tätäkin. Nyt Börje on kuitenkin kadonnut mystisesti. Miksi?

Tuore äiti taas kokee elämänsä järkytyksen kurkistaessaan kukkakauppareissun ajan vartioimatta olleisiin lastenvaunuihin päiväkävelyn jälkeen. Vauvalla ei ole mitään hätää – mutta viereen on vain ilmaantunut jostain toinen vauva. Kuka tämä vauva X on?

Kaupungissa kohistaan myös uudesta asukkaasta, kun jääkiekkolegenda Samuel Lindberg on palannnut NHL-vuosien jälkeen takaisin kotimaahan. Mukana on tullut amerikkalainen vaimo Alison, joka ei kuitenkaan tunnu oikein sopeutuvan Suomen oloihin, ja pariskuntaa ympäröi muutenkin vähän hämäräperäinen tunnelma.

Kun näiden ainesten päälle kipataan vielä Anna Gladin vauhdilla etenevä raskaus ja kaikin tavoin välteltävä ajatus pian koittavasta äitiydestä, niin jo vain on kelpo dekkari käsillä. Eva Frantz on rakennellut tarinasta vetävän ja kiinnostavan, sivut kääntyvät kuin itsestään. Tarina paitsi viihdyttää, myös herättää ajatuksia. Tällä kertaa voi esimerkiksi pohtia ensivaikutelmia ja mielikuvia, joita ihmisistä saa. Minkä verran niihin voi luottaa?

Tyhjästä tämän kolmannen osan pariin ei kannata hypätä. Enemmän saa irti, kun lukee sarjan järjestyksessä, Anna Gladin elämän vaiheet etenevät silloin paremmin. Aikaisemmat osatkinovat sitä paitsi erinomaisia.

Kännön kolmas on tyylille uskollista: historiallinen aihe todellisilla henkilöhahmoilla, esoteerisiä ulottuvuuksia, unenomaisia käänteitä ja ylipäänsä runsaasti ainesta. Kirja alkaa pääjuonensa suhteen vähän sivupoluilta: Theatre Wasilewskin teatteriseurue saapuu Lyoniin tammikuussa 1888 ja esiintyy suopealle yleisölle.

Eräänä iltana teatteriseurueen leiriin ilmestyy pahoinpidelty nuori mies. On syytä epäillä, että mies on Le Poète, viranomaisten nuoren naisen murhasta etsimä katala rikollinen, mutta teatteriseurue tuntee sympatiaa saksalaista maanmiestään kohtaan ja ottaa tämän suojiinsa: mies esittää asiansa hyvin ja on vähän epäselvää, onko hän ylipäänsä murhaaja. Nuorukainen osoittautuu kelpo mieheksi ja teatterinjohtajan tytär Lorraine jopa rakastuu.

Seuraa käänteitä, joiden jälkeen ollaankin Torinossa. Siellä kohdataan oopperalaulaja Minna Corelli, tämän hivenen epäilyttävä kummisetä ja eräs nuori mies, joka on kovin ihastunut Corelliin. Kaupungissa majailee myös maineikas saksalainen filosofi Friedrich Nietzsche, joka on sihteeriä vailla. Nuoresta miehestä tulee hänelle oiva apu.

Joitain vuosia myöhemmin Nietzsche on jo dementoitunut ja heikossa kunnossa. Rudolf Steiner, Goethe–Schiller-arkiston hoitaja, saa kutsun Naumburgiin. Nietzschen sisko Elisabeth Förster-Nietzsche kaipaa arkistonhoidollista apua: Nietzsche-arkistot pitäisi saada kuntoon ja Nietzsche nostettua asemaan, joka hänelle saksalaisen kansan kaapin päällä kuuluu – vaikka Nietzsche itse halveksuikin saksalaista kulttuuria. Antisemististisellä siskolla onkin omat näkemyksensä siitä, millaiseen muotoon Nietzschen tuotanto pitäisi taivuttaa.

Steinerille tapaamisen kiinnostavinta antia on kuitenkin kohdata Nietzschen apulaisena hääräilevä runoilija, joka vaikuttaa olevan jonkinlaisten pahuuden voimien välikappale. Esoteerikko Steiner kiinnostuu ja päättää auttaa runoilijaa.

Melkoinen soppa. Alkuun sai ihmetellä jonkun aikaa, mistä tässä on kyse ja miten kaikki liittyy mihinkään, mutta pikku hiljaa juonenkäänteet alkavat muodostaa kokonaisuuden ja kun palaset alkavat loksahdella yhteen, suuri suunnitelma kaiken takana alkaa hahmottua ja kirja käy hyvinkin vetäväksi. Kännö on totta tosiaan rakennellut melkoisen kyhäelmän.

Nietzschen ja Steinerin käyttäminen kirjan henkilöinä on oiva veto. 1800-luvun loppu on monin tavoin mielenkiintoista aikaa. Oli mukava huomata muistavansa jotain Nietzschen elämästä; joskus teennäisenä lukiolaisfilosofina aihe kiinnosti enemmänkin. Melkoista mieskirjallisuuttahan tämä on – naisten osa on olla sivussa, intohimon kohteina ja pelinappuloina. Välillä niinkin, kyllä näiden riivattujen miesten seikkailujakin välillä on mielenkiintoista lukea ja Kännö osaa kyllä kieputtaa kasaan kiinnostavan tarinan.

Olipas nopealukuinen juttu. Luin käytännössä yhdellä istumalla. Piia Leino on onnistunut luomaan oikein mallikelpoisen dystopian, joka kommentoi nykypäivän politiikkaa maalailemalla pelottavan uskottavan tulevaisuuskuvan 2050-luvun Suomesta. Tämä sopisi sanakirjaesimerkiksi yhteiskunnallisesta scifistä.

Leinon maalailemassa tulevaisuudessa huoltosuhdeongelmat on ratkaisu yksinkertaisella tavalla: 75-vuotiaat menettävät kansalaisuutensa ja mikäli henkilö täyttää 76 vuotta, valtio takavarikoi välittömästi kaiken omaisuuden, eikä perillisille jää mitään. Niinpä ihmiset tekevät hallitun itsemurhan täyttäessään 75 vuotta. Huoltosuhde kiittää ja kaikki on kultaista.

Paitsi kun ei ole. Annastiina Kankaanrinta on tehnyt aikoinaan hienon nousun toimittajasta politiikkaan ja pääministerin uudeksi puolisoksi. Ikärajalaki on Kankaanrinnan idea, vaikka ei Kankaanrinta ihan sitä tällä tavalla ajatellut – vain vapaaehtoisena mahdollisuutena välttyä perintöverolta tekemällä itsemurha 75-vuotiaana. Laki on kuitenkin muuttunut myöhemmin pakoksi.

Tämä kaikki tapahtui 2020-luvulla. Kirjan nykyhetki on 2050-luvulla, jolloin Kankaanrinta täyttää 75. Loppu on huolella suunniteltu, mutta joku kirraa vastaan. Kankaanrinta ei saa päätettyä sopivia viimeisiä sanoja lausuttavaksi ennen median edessä tapahtuvaa kuolemaa. Paniikki iskee päälle ja Kankaanrinta pakenee "metsämummoksi".

Leino kuvaa 2050-luvun maailmaa yksinkertaisesti ja tehokkaasti. Kirja ei turhia sanoja tuhlaile, vaan on hyvin taloudellinen ja tehokas ideansa esittelemisessä. Kirja on painava kannanotto vanhenemiseen, vanhustenhoitoon ja myös kaikenlaisten paperittomien asemaan. Hienoa yhteiskunnallista scifiä tosiaan.

Olipas jokseenkin toisentyyppinen kirja kuin odotin. En tiennyt Trevor Noahista mitään etukäteen, en ole koskaan katsonut The Daily Show'ta. Niinpä tuli yllätyksenä, miten hauskalla tavalla Laiton lapsi on kirjoitettu. Noah kertoo todella värikkäästä lapsuudestaan ja nuoruudestaan Etelä-Afrikassa ja valottaa siinä sivussa apartheidin älyttömyyttä viiltävällä tavalla.

Noah on tosiaan rikollinen tapaus jo syntyessään: valkoisen isän ja mustan naisen lapsi on Etelä-Afrikassa yksinkertaisesti laiton juttu. Asettuminen tiukkaan määriteltyihin raameihin ei myöskään ole helppoa: Trevor on liian tumma valkoiseksi, liian vaalea mustaksi, eikä kulttuurisesti sovi värillisten kategoriaan, johon taustansa puolesta muuten kuuluisi. Trevor itse identifioituu mustaksi, koska kokee kuuluvansa eniten siihen porukkaan, hän muun muassa puhuu useita afrikkalaisia kieliä, mikä on pääasiassa afrikaansia puhuvien värillisten näkökulmasta epäilyttävää.

Lukija tietysti tietää, että Trevorille käy lopulta hyvin, vaikka hän suhaa rikollisissa piireissä, joutuu vaikeuksiin väkivaltaisen isäpuolensa kanssa ja on muutenkin varsin vauhdikas kiitämään hankaluuksiin energisen luonteensa vuoksi. Jutut ovat hauskoja, hurjia ja siinä määrin levottomia, että vaikea näitä kaikkia on ihan todestakaan ottaa – mutta toisaalta, Etelä-Afrikka vaikuttaa kyllä juuri sellaiselta paikalta, jossa tosiaan voi sattua ja tapahtua.

Laiton lapsi on hauska ja värikäs kirja, joka käsittelee vaikeitakin aiheita hyvin viihdyttävällä otteella. Samalla saa sitten aimo annoksen sivistystä siitä, mitä apartheid, köyhyys ja sorto käytännön tasolla tarkoittivat.

Luettuani Suomalaisen teekirjan kaipasin vähän laajempaa näkökulmaa teehen, vähän enemmän tietoa teentuotannosta ja alkuperästä. Olin kirjastossa toisen kirjan perässä, mutta tämä opus löytyi sattumalta hyllystä.

Tea ottaa teehen sommelieerinäkökulman, käsittely muistuttaa kovasti viinistä puhumista. Ensin käsitellään teenviljelyä hieman yleisesti, sitten alueittain: Kiina, Japani, Taiwan, Intia ja lopuksi muut maat. Maiden teetuotannon ominaispiirteitä esitellään ja joitain tunnettuja teelaatuja.

Ceylonilaisen teen ystävänä vähän harmitti Sri Lankan niputtaminen muiden maiden osastolle ja ohittaminen nopeasti. Intiakin keskittyy pitkälti Darjeelingiin. Muutenkaan en ole ihan varma paljonko eri teelaatujen esittelystä on suomalaiselle teenjuojalle iloa, mutta ainakin japanilaisen teen moninaisuutta kirja avaa hyödyllisellä tavalla.

Lopuksi käsitellään teen valmistamista, teetä sisältäviä ruokia muutaman reseptin verran ja lopuksi on tieteellistä analyysiä teen ominaisuuksista, etenkin kofeiini- ja antioksidanttipitoisuudesta. Matcha on näissä reippaasti ykkönen, eli jos antioksidantteja teeltänsä kaipaa, matchaa kuppiin ja menoksi!

Kirja on runsaasti kuvitettu ja sohvapöytähenkinen, siihen on helppo tarttua ja selailla esiin jotain kiinnostavaa. Tietokirjana se on vähän pinnallisen oloinen. Konkreettisena antina se herätti halun kokeilla senchado- ja gong fa -haudutusta, jossa teetä haudutetaan samoista lehdistä useita pieniä annoksia peräkkäin, jolloin makuelämyksen pitäisi olla monipuolisempi.