User Profile

Hurjan kiehtova kirja. Luin melkein yhdellä istumalla – pieni kirjahan tämä on – ja kun en ihan ehtinyt illalla lukea loppuun, luin aamulla ensimmäisenä loput kirjasta. Lähikaupan nainen oli herkullinen kirja ja ylitti tai oikeastaan kiersi odotukseni.

Kirja kertoo Keikosta, 36-vuotiaasta naisesta, joka ei ole koskaan osannut olla normaali. Keiko ei yksinkertaisesti tiedä, mitä normaali elämä tarkoittaa ja miten ollaan kuten muut. Kun lapsena muut lapset surevat kovasti kuollutta pikkulintua, Keiko ilahtuu: isähän pitää yakitorista, joten tästä saadaan isälle herkkupala. Miksi surra kuollutta lintua, kun sen voi paistaa ja syödä?

Kasvatus ja ympäristön paine tekee lopulta Keikolle selväksi, ettei hän yksinkertaisesti osaa olla tavallinen, joten hän tukahduttaa erilaisuutensa ja pysyttelee hiljaa. 18-vuotiaana Keiko kokee eräänlaisen uudelleensyntymän: hän päätyy töihin pieneen lähikauppaan, jossa hän on vihdoin kotonaan. Lähikaupan myyjälle on selkeät säännöt toimia, selkeät käytösmallit ja iskulauseet, joita toistelemalla pystyy toimimaan moitteettomasti.

Ikävä kyllä siinä vaiheessa kun on 36-vuotias ja työskennellyt 18 vuotta osa-aikatöissä lähikaupassa, opiskelijalle sopivissa hommissa, ympäröivä yhteiskunta alkaa karsastaa tällaista normeista poikkeamista.

Lähikaupan nainen tekee tarkkoja havaintoja yhteiskunnan normeista ja siitä, miten ihmisten välinen vuorovaikutus meitä muokkaa, kuinka omaksumme vaivihkaa malleja meitä ympäröiviltä ihmisiltä: puhumme, käyttäydymme ja pukeudumme kuin ympärillämme olevat ihmiset, koska haluamme sopeutua. Kirja kuvaa myös yhteiskunnan luomia paineita olla normaali. Tämä varmasti korostuu Japanin kaltaisessa yhteiskunnassa, mutta on totta Suomessakin. Monessa mielessä paineet kohdistuvat erityisesti naisiin, mutta kuten kirja osoittaa, myös miehet kokevat osansa paineista. Mieskään ei voi vain olla niinkuin haluaa.

Keiko on helppo sijoittaa autismin kirjolle. Hahmona hän on äärimmäisen sympaattinen. Kirja on yhtä aikaa hauska ja surullinen: Keikon puolesta toivoisi, että hänen annettaisiin olla rauhassa oma itsensä. Samalla Keikon viisto näkökulma maailmaan on hauska ja Sayaka Muratan lakonisen hauska tyyli suorastaan naurattaa. Raisa Porrasmaan suomennos on sujuva. Oivallinen kirja. Toivottavasti Muratalta suomennettaisiin muitakin teoksia.

Jos olet koskaan pohtinut, miksi verenluovutuksesta ei makseta rahallista korvausta, tästä kirjasta se selviää. Xu Sanguanin elämä ja verikaupat kertoo Xu Sanguanista, joka jo nuorena miehenä oppii, että myymällä verta tienaa hyvin. Kotikylässä pidetään vahvoina vain miehiä, jotka ovat käyneet myymässä vertaan, ja maksettu 35 yuanin korvaus on huikea summa rahaa.

Xu Sanguan käyttää rahansa päästäkseen naimisiin Xu Yulanin kanssa. Taikinatikkuja työkseen paistava Xu Yulan on kaunis, mutta haluaisi naimisiin He Xiaoyongin kanssa. Xu Sanguan käyttää rahojaan hyväkseen suostutellakseen Xu Yulanin isän naittamaan tyttärensä itselleen ja lopulta Xu Yulaninkin on todettava, ettei Xu Sanguan hullumpi puoliso olekaan.

Pariskunta saa kolme poikaa. Elämä menee mallillaan, mutta lopulta vastoinkäymisiäkin tulee. Kun vastoinkäymisiä tulee, tarvitaan rahaa, ja sitä Xu Sanguan osaa hankkia parhaiten yhdellä tavalla: myymällä vertaan. Tulee kulttuurivallankumous ja ajat muuttuvat vaikeiksi ja jälleen Xu Sanguan käy myymässä vertaan. Sitten vastoinkäymisiä alkaa tulla aikaisempaa tiuhempaan ja Xu Sanguan joutuu verikaupoille entistä useammin – mitä miehestä jääkään jäljelle?

Kirjan kuvaama 1900-luvun puolenvälin Kiina on ympäristönä vieras ja henkilöiden käytös nykypäivän suomalaisesta näkökulmasta kummallista. Vähän jää siis vieraaksi ja Xu Sanguan on muutenkin henkilönä paikoin melkoinen törkimys. Kulttuurivallankumouksen kuvaus on kuitenkin mielenkiintoista, joten lopputulema jää kuitenkin positiivisen puolelle: Xu Sanguanin elämä ja verikaupat on mielenkiintoinen kuvaus alempiluokkaisten ihmisten elämässä 1940-ja 1950-luvun Kiinassa.

Tärkeä kirja. Jokaista sanaa ei ole tarpeen lukea; kirja voi olla melko uuvuttava vyöry tilastoja ja tutkimustuloksia. Ne kaikki takovat kuitenkin samaa pointtia lukijan päähän, joten olennainen viesti välittyy varmasti. Se on helppo tiivistää: maailma on miesten miehille suunnittelema. Iso osa tilastoista, joita maailmasta kerätään, voi vaikuttaa neutraaleilta, mutta itse asiassa sulkee pois naiset joko tarkoituksella tai vahingossa ja seuraukset ovat pahimmillaan jopa hengenvaarallisia naisille.

Opit tästä kirjasta aivan varmasti jotain uutta, joka järkyttää sinua. Feministinen raivo nousee pintaan helposti, sillä Näkymättömät naiset tuo vahvasti näkyville valtavan spektrin erilaista epäoikeudenmukaisuutta ja vääryyttä, jolle miehet ovat enimmäkseen sokeita ja josta kaikesta kukaan nainenkaan ei varmasti ole tietoinen. Kirja on myös intersektionaalinen, erityisesti köyhyydestä puhutaan paljon ja myös ihonvärin merkitys huomioidaan.

Kaikkiaan tämä on kyllä suututtava kirja. Eräällä GoodReads-arvioijalle oli hyvä huomio: hän ei ymmärrä salaliittoteorioita, koska asiahan ei ole niin, että joku mystinen eliitti suhmuroi asioita kulissien takana. Ei; maailmassa on monta asiaa väärin, mutta eivät ne mitenkään piilossa ole, vaan ihan neniemme edessä, kunhan vain ymmärtäisimme katsoa ja nähdä.

Criado Perez puhuu kerta toisensa jälkeen siitä, miten emme yksinkertaisesti tiedä. On aivan liikaa sellaisia naisiin liittyviä asioita, joista ei yksinkertaisesti tiedetä, koska kukaan ei ole tutkinut, eikä tilastoissa erotella sukupuolia, tai naisilta ei ole katsottu tarpeelliseksi kysyä. Esimerkiksi lääketutkimuksessa tämä on suorastaan karmivaa: monien lääkkeiden toimivuudesta naisilla ei itse asiassa ole kummoistakaan näyttöä.

Ajatelkaapa, arvon naiset, vaikkapa sitä, että on olemassa lääke, joka vaikuttaisi helpottavan kuukautiskipuja täydellisesti neljäksi tunniksi, ilman mainittavampia sivuvaikutuksia. Valitettavasti laajempia tutkimuksia ei voitu tehdä rahoituksen puutteessa. Apurahoja ei herunut, koska kuukautiskivut eivät nyt vain ole rahoituspäätöksiä tekevien miesten mielestä kiinnostava asia. Lääkeyhtiöitäkään ei kiinnosta – ehkä kuukautiskivuilla voisi tehdä rahaa, mutta tämä lääke sattuu olemaan sildenafiilisitraatti eli Viagran vaikuttava aine, ja on vaara, että jos sildenafiilia tutkitaan laajemmin naisilla, siitä voi paljastua jotain kielteistä, joka vaarantaisi sen käytön miehillä.

Että näin. Herää tietysti kysymys, että mitä tässä nyt itse voisi tehdä. Ainakin voin koittaa tehdä oman osani parantaakseni naisten mahdollisuuksia ja tuodakseni naisnäkökulmaa paremmin esille yhteiskunnassa. Kuten kirja-arvioitani pitempään seuranneet ovat kenties huomanneet, suosin nykyään naisia reippaasti. Vaaleissa ääneni menee nykyään aina naiselle, jos vain oikealla asialla oleva naisehdokas on tarjolla (vaikuttaa lähinnä presidentinvaaleissa; on naisia, jotka ovat miestä huonompia ehdokkaita). Suomessa onneksi moni asia on hyvin, mutta se ei tarkoita, etteikö monen asian pitäisi olla paremmin.

Kustantamon mainospuheissa Malamanterin maailmaa verrataan Tim Burtoniin ja Wes Andersoniin. Burtonista en tiedä, mutta Wes Anderson olisi kyllä ehdottomasti oma valintani tekemään Malamanterin elokuvaversio, minun päässäni tarina näytti hyvin paljon Andersonin elokuvalta.

Aaverannan kaupungissa on Hotelli Nautilus, jossa Herbert Sitrus työskentelee löytötavaratoimiston hoitajana. Eräänä päivänä Herberin toimistoon ilmestyy ensin salaperäinen Orvokki Parma, sitten hurjan näköinen merimies, jolla on toisen käden tilalla puoshaka. Puoshakamies etsii tyttöä, jonka Herbert onnistuu piilottamaan. Kun tilanne rauhoittuu, käy ilmi, että Orvokki etsii kadonneita vanhempiaan, jotka katosivat vieraillessaan hotellissa Orvokin ollessa vasta vauva.

Herbert vastustelee, mutta imeytyy mukaan mysteeriin, joka liittyy Aaverannan kaupungin historiaan ja taruihin meressä asuvasta vaarallisesta Malamanterista. Olentoon, joka voi tarujen mukaan toteuttaa toiveita, mikä tekee siitä tietysti kovin mielenkiintoisen monellekin taholle.

Thomas Taylor – joka alkujaan tuli tunnetuksi Harry Potterien kansitaiteilijana – on luonut erinomaisen kiinnostavan maailman, jonka meille suomeksi on sovittanut alan ehdoton mestari Jaana Kapari-Jatta. Itse tarina on kenties hiukkasen tavanomainen mysteerikuvio, mutta se on vetävästi kirjoitettu ja mukaansatempaava. Maailma on sitä paitsi niin hieno, että sen lumo voittaa juonen tavanomaisuuden vaivattomasti.

Meille kirja hankittiin molempien lasten luettavaksi ja kummallekin se maistui erinomaisesti. Minä tarvitsin nyt tähän väliin yhdessä päivässä luettavan kirjan ennen kuin kirjastosta vyöryy päälleni varausten hyökyaalto ja siinä Malamanteri palveli oivallisesti: helpostihan tämän päivän aikana luki. Sarjan seuraavan osan haluaa meistä lukea varmasti jokainen.

Synkkä metsä sai odottaa vuoroaan pitkään, ensin kirjastossa, sitten omassa hyllyssä. Välttelin mieskirjailijoita ja onhan tämä aika järkäle ja ehkä vähän unohtui jo, mitä hyvää ensimmäisessä osassa oli. Sitten tartuin ja luin ja, no, kannatti.

Antamani neljä tähteä tulevat yksinomaan kirjan ideoille. Tässä on paljon yhteistä Arthur C. Clarken ja Isaac Asimovin kaltaisten nimien kanssa, uudemmista kirjoittajista lähin vertauskohde on varmaan Stephen Baxter. Kukaan näistä esikuvista ei ole erityisen tunnettu vahvoista henkilöistään, eikä Liu Cixin myöskään sillä osastolla loista.

Etenkin naisten kohdalla tilanne on kamala. Liu Cixinille – näin näin väitettävän Cixinin itsensä sanoneen – henkilöiden sukupuolella ei ole merkitystä, ne vain palvelevat tarinan tarkoitusperiä. Niinpä aivan kaikki merkittävät henkilöt tarinassa ovat siis miehiä ja naisista kirjoitetaan hyvin ankeasti. Joo morjes, nykyaika kutsuu, Cixin on pitkälti juuri sellainen tunkkainen äijäkirjailija, joita olen viime aikoina onnistuneesti enimmäkseen välttänyt ja jos tämä asia on herkkä kohta, Synkkä metsä kannattaa jättää lukematta (ja sarjan kolmas osa on tässä suhteessa kuulemma vielä pahempi, mikäli se on ylipäänsä mahdollista).

Mutta tässä tapauksessa sanon kuitenkin, että kannattaa silti lukea ja unohtaa ne henkilöt. Henkilöitä on muutenkin vähän vaikea erottaa välillä toisistaan, osin tottumattomuudesta kiinalaisiin nimiin, osin siksi että henkilöillä on perin vähän minkäänlaista luonnetta. Kirjan ideapuoli on sen verran villiä lentoa, että Synkkä metsä on jo sillä kiinnostava ja lukemisen arvoinen. Juoni on sillä tavalla reipasta lentoa, että en tiedä kestääkö se lähempää tarkastelua, mutta jo vain tämä pyörittelee mielenkiintoisia näkökulmia Fermin paradoksiin ja avaruuden sivilisaatioiden vuorovaikutukseen kuvatessaan ihmisten ja trisolarilaisten vuorovaikutusta.

Parasta scifiä ikinä? Tuskin. Parasta scifiä just nyt? Epäilen. Kiinnostavaa ideoiden pallottelua scifin suurten nimien hengessä? Totta tosiaan ja sellaista lukevalle Muistoja planeetta maasta -sarja on lukemisen arvoinen, kunhan vähän siristelee silmiään pahimman seksismin kohdalla.

Tristan de Cunha on epäilemättä yksi syrjäisimpiä paikkoja maailmassa, jossa vakituista ihmisasutusta on. Tältä Etelä-Atlantilla sijaitsevalta saarelta on matkaa lähimpään asutukseen – St. Helenan saarelle, ei varsinainen metropoli sekään – 2000 kilometriä ja vielä tänäkin päivänä nopein tie saarelle on kuuden päivän merimatka Etelä-Afrikasta. Mutta niin vain tällä tulivuorella asuu vajaa 300 ihmistä ja sinne Marianna Kurtto on Tristania-romaaninsa sijoittanut.

Tarinan pääosassa ovat Lise ja Lars, jotka asuvat Tristanilla poikansa Jonin kanssa. Maailma vetää Larsia kuitenkin puoleensa ja matkat ulkomaailmaan toistuvat ja lopulta eräältä matkalta Lars ei enää palaa – hän on kohdannut Englannissa viehättävän Yvonnen ja alkaa rakentaa kotia tämän kanssa.

Tapahtumat sijoittuvat 1960-luvun alkuun, koska 10. lokakuuta 1961 tapahtui jotain, joka järisytti tristanilaisten maailmaa: saaren tulivuori purkautui, mikä pakotti saarelaiset evakkoon. Lars on tuolloin Yvonnensa kanssa Englannissa ja näkee ensimmäistä kertaa kotisaarensa mainittuna lehdessä. Larsin mielessä poltellut koti-ikävä alkaa kutsua, etenkin kun huoli Jonin turvallisuudesta iskee päälle. Mutta onko kotiin enää paluuta, onko kaikki sillat poltettu jo takana?

Tristania on kertomus koti-ikävästä ja elämästä pienellä saarella keskellä ei mitään. Se on kauniisti kirjoitettu, minulle paremmin suomentajana tuttu Kurtto kirjoittaa runollisen kuvailevaa kieltä, jossa riittää kauniisti muotoiltuja lauseita. Tristania on hyvin viehättävä kirja mielenkiintoa herättävästä aiheesta.

Minkäs teet, fani mikä fani. Kay ei ole vielä pettänyt. On suuri harmi, että suomennokset ovat jääneet Fionavarin kuvakudokseen – joka ei tosiaankaan ole parasta Kayta – ja Tiganaan. Tiganan tapaan A Brightness Long Ago muistuttaa renessanssin Italiaa; maailma on tuttu Kayn muista kirjoista. On Venetsiaa suuresti muistuttava Seressa, Firenzeä vastaa Firenta, Roomaa Rhodias ja niin edelleen. Kaupunkivaltiot sotivat keskenään palkkasoturiarmeijoilla ja kaupunkeja hallitsevat rikkaat suvut.

Kirjan keskiössä on räätälin poika Guidanio Cerra, joka on isänsä hyvien suhteiden avulla päässyt opiskelemaan aatelin poikien kanssa arvostettuun Avegnan kouluun. Sieltä tie on vienyt hänet Mylasiaan, jota hallitsee kreivi Uberto, julma sadisti, joka viihteekseen raiskaa ja murhaa nuoria naisia ja poikia. Eräs tällainen uhri ei kuitenkaan ole viaton uhri, vaan Maceran herttuan tytär Adria Ripoli, jonka palkkasoturien komentaja Folco Cino d'Acorsi (jonka vaimo on Adrian täti) on lähettänyt salaiseen tehtävään murhaamaan Uberton. Folcon kotikaupungilla Acorsilla ei ole satamaa, Mylasialla on, ja tavoitteena on valloittaa Mylasia kreivin kuoleman aiheuttamassa sekasorrossa.

Adria onnistuu tehtävässä, mutta haavoittuu pahasti. Guidanio tekee tiettyjä valintoja, joiden seurauksena hän päätyy pelastamaan Adrian ja sotkeutuu siten tahmeaan juonittelujen verkostoon. Teobaldo Monticola di Remigio, toinen palkkasoturikomentaja, Remigion kaupungin hallitsija ja Folcon pahin kilpailija, onnistuu estämään Mylasian valloitussuunnitelman ja Guidanion tiet sattuvat risteämään myös Teobaldon kanssa. Näiden kahden miehen välinen konflikti on yksi kirjan suurista ajavista voimista ja Guidanio pääsee tarkastelemaan sitä eri kanteilta.

A Brightness Long Ago on Kayn tapaan kauniisti rakennettu ja viittailee elegantisti toisaalta henkilöidensä tuleviin käänteisiin ja toisaalta aikaisempiin samaan maailmaan sijoittuviin kirjoihin. En muista enää tarkkaan, mutta useammastakin kohdasta tuli mieleen, että olikohan tämä mainittu Sailing to Sarantiumissa... Kay kuvaa hienosti kahden palkkasoturikomentajan välistä kaunaa ja Guidanion sattuman ohjaamaa nousua valtaan ja vaurauteen.

Myös naisten asemaa kuvataan kiinnostavalla tavalla, kuten tätä edeltäneessä Children of Earth and Skyssä. Adria Ripolin pyristely aatelisnaisen roolin kahleita vastaan ja halu tehdä asiat omalla tavallaan, paikkaansa hakeva parantaja Jelena ja Teobaldon rakastajatar Ginevra della Valle ovat kaikki omanlaisiaan naisia ja erilaisessa roolissa miesten hallitsemassa maailmassa.

Upea kirja, jälleen kerran.

Tarpeellinen kirja, miesnäkökulmaa #metoo-keskusteluihin ja toksiseen maskuliinisuuteen tarvitaankin. Brander käsittelee mieheyttä monista näkökulmista, pitkälti kriittisesti (ja törmännee melko pian kritiikkiin, jossa kyseenalaistetaan sanottujen sijasta pääasiassa Branderin miehuutta).

Olen samaa sukupolvea kuin Brander, mutta en ihan täysin tunnista omaa maailmaani tästä. Brander toki kärjistää ja provosoi osin tarkoituksellakin, mutta kuvaa myös eri maailmaa kuin omani. Iso tekijä lienee se, miten olen aikoinaan jättänyt kaikenlaisen yöelämässä juoksemisen aika vähälle ja vakiintunut aikaisin.

Oma teesini on, että peruskoulun jälkeen mies voi välttyä väkivallan maailmalta, kun jättää armeijan käymättä, ei seuraa joukkueurheilua eikä ole osallisena alkoholikulttuurissa. Siinä on nähdäkseni keskeinen ero miesten ja naisten välillä: mies voi vaikuttaa kokemaansa väkivallan uhkaan helpommin kuin nainen.

Koulumaailman kuvaus varsinkin on kuitenkin osuvaa ja tunnistettavaa, ja valitettavasti tunnistan sen edelleen nykypäivän koulumaailmasta. Pojat altistuvat koulumaailmassa väkivallalle ja kaikenlaiselle urpoilulle yhä liikaa; johan se alkoi esikoulussa, jossa ryhmän raivopää kuristi poikaani.

Kannattaa siis lukea, miesten ja naisten, mutta sillä varauksella, että ei tämä nyt ihan jokaisen miehen maailmaa koko aikaa kuvaa. Branderin kirjoitustyyli on myös aika akateemisen korkealentoinen paikkapaikoin, mikä saattaa karkotaa joitain lukijoita, joille kirjan sisältö sinänsä tekisi hyvää.