User Profile

Hämmentävä, outo kirja – mutta siksihän tämän luin, ei siinä mitään. Ei nyt ehkä Yli-Juonikasta terävimmillään? Hevostyttöjen, ponikirjallisuuden, Rajat kiinni -meiningin ja uhkaavan tunnelman yhdistelmä toki on toki lumoava ja lopetus jättää ihmettelemään, mitä seuraavaksi on luvassa. Vahvasti lukemisen arvoista siis, vaikka välillä kummallisiin suuntiin tempoileekin.

Oivallisesti jatkuu Pennasen Tampere-sarjan alkuperäisen trilogian päätöksen jälkeen. Perhe on muuttanut Huugon työn perässä syrjäseuduille Santalahteen tehtaan luokse. Santalahtea riivaa paha henki ja kaikenlaista vaivaa ja hankaluutta toki onkin. Huugon uusi työnantaja Artur Kaakkuri osoittautuu pahimman luokan ketkuksi ja Huugon ja Hilman välit ovat aika jäiset.

Maailmansotakin on tuloillaan ja Tamperetta ravistelee paitsi Kaakkurin petollisuus, myös suurempi pankkiskandaali, tosielämästä tuttu Idmanin kavallus, tässä vain eri nimellä. Taas on siis mukavasti sadan vuoden takaista ajankuvaakin lukijan iloksi perhedraaman ympärillä.

Tälle voisi antaa nimeksi Patriarkaatti, koska siitä tämä kertoo (ja kuulemma aika paljon paremmin kuin Ossi Nymanin Patriarkaatti; en ole sitä lukenut). Nuori Eddy varttuu Ranskassa äärimmäisessä köyhyydessä, tyttömäisenä poikana maailmassa jossa tyttömäisyys on pahinta, mitä voi olla.

Karua luettavaa kautta linjan, etenkin kun kyse on omaelämäkerrallisesta tekstistä, mutta onneksi omaelämäkerrallisuus myös lupaa sen, että jotenkin tästä kaikesta maskuliinisuusmyrkystä selvitään. Kerronta on niukkaa, tiivistä ja nopeatahtista. Pahuudessa ei tarvitse velloa, vaan kirja on armollisen lyhyt.

Virginia Woolf on hauska kirjailija. Orlandossakin on monia ratkiriemukkaita kohtia, todella herkullista kuvausta. Yhteiskunnallisetkin näkökulmat tulevat hyvin esille, Orlandon muutos miehestä naiseksi antaa kirjailijalle tilaisuuden osoittaa, millaista elämä eri sukupuolille on.

Elämäkerran venyttäminen monisatavuotiseksi on erikoinen tehokeino, joka toimii. Vähät siitä, että Orlando elää yliluonnollisen pitkään: se antaa Woolfille tilaisuuden havainnollistaa aikojen muutosta ja kuvata kirjallisuutta ja elämää Elisabetin ajoista 1920-luvulle asti.

Orlando ei aina ole ihan helpointa luettavaa, mutta suosittelen silti. On se aiheesta klassikko ja totta tosiaan sen verran hauska kirja, että sen parissa viihtyy kyllä.

Mahtaakohan sarja loppua tähän? En yllättyisi. Hieno kirja, yhtä kaikki, Kähkönen hallitsee näkökulmatekniikan moitteettomasti. Eri henkilöiden näkökulmat vievät tarinaa eteenpäin omilla tavoillaan ja ovat selvästi tunnistettavia. Kähkösen lapsinäkökulmat ovat aina olleet hyviä ja uskottavia, niin tässäkin.

Kun on itse lukenut sarjaa läpi tämän vuoden aikana, tuntuu hurjalta ajatus, että Mustian morsianten ja Muistoruohon välillä on kulunut aikaa yli 20 vuotta. On siinä ollut odotteleminen, jos on sarjaa lukenut julkaisutahdissa. Nyt oli hyvä, kun lukemistahti oli näinkin ripeä, pysyi hyvin mielessä mitä aiemmin oli tapahtunut ja pitkään mukana kulkeneiden henkilöiden kehityskulkuja oli mielenkiintoista seurata.

Kuopio-sarja nousee ilman epäilyksiä vuoden 2019 antoisimpien lukukokemusten joukkoon.

Hienon näköinen ja hyvin perinpohjainen esitys japanilaisen naisen asemasta Edo-kaudelta taaksepäin niin kauas kuin aineistoa riittää, eli käytännössä jonnekin Heian-kaudelle ja sitten huhupuheita sitä edeltävistä ajoista.

Kuten kaikki Japaniin liittyvä, tämäkin oli kovin ristiriitaista luettavaa. Paikka paikoin naisen asema on ollut ihan hyväkin ja naisia on jopa ollut hallitsijoina tai hallitsijoiden taustalla vaikutusvaltaisissa asemissa, mutta toisaalta monessa kohtaa naisten asema on ollut todella tiukkaan rajattu ja alistettu.

Hienoa yhtä kaikki, että tällaista naishistoriaa kirjoitetaan, perinteinen historiankirjoitus on kuitenkin sen verran paljon mieshistoriaa, että tällaiselle varta vasten naisiin keskittyvälle historiantutkimukselle on paljon tarvetta.

Oikein vaikuttava sekoitus kirpeää feminismiä, queeriä ja kauhuteemoja.

"Erityisen törkeää" jakanee mielipiteitä – jokuhan tokaisi, että sen nimen pitäisi olla "Erityisen puuduttavaa". Ymmärrän, mutta itse kuitenkin pidin, Machadolla on hyvä taito herätellä mielenkiintoisia ajatuksia ihan lauseella parilla ja tässä – kieltämättä kovin pitkässä – kokonaisuudessa niitä hyviä ajatuksenalkuja oli paljon.

Sama ikäluokka, mutta aivan erilainen elämä. Mutta tylsäähän se olisi lukea vain omankaltaisten ihmisten omankaltaisista elämistä? Perno Mega City oli hauska ja traaginen tytön kasvukertomus työläisperheessä lähiössä, siitä miten itsetunto painetaan totaalisesti lyttyyn koska niin kuuluu tehdä ja vanhemmillekin on tehty niin, ja mitä siitä sitten seuraa.

Että älä nyt itsestäsi liikoja luule, ettet ylpisty suotta.

"Me ei tiedetty, mitä yksityisyys tarkoitti, mutta se oli varmaan jotain sellaista, mitä rivitaloissa asuvat ihmiset tekivät toisilleen."

Erinomaisen opettavainen sarjakuva. Strömquistin reipas tyyli sopii aiheeseen hienosti, ei näin tyhmistä jutuista voi kirjoittaa kuin hämmästelyn, ärtymyksen ja raivon sekoituksella. Kaikista hulluintahan tässä kaikessa on se, että ihan joka asia ei ole edes tänä päivänä paremmin.

Onhan tämä näitä kirjoja, jotka vähän kaikkien pitäisi lukea. Asia on tärkeää, vapauttavaa ja riemastuttavalla huumorilla kuorrutettua. Naurattaa ja ärsyttää yhtä aikaa. Onneksi nämäkin asiat kehittyvät parempaan suuntaan, vaan eivät kyllä ilman työtä ja vaivannäköä, ja kaikenlaiset taantumuksen voimat pyrkivät kehitystä jarruttamaan. Tämän sarjakuvan luetuttaminen mahdollisimman monella olisi jo hyvä askel eteenpäin!

Olipa hieno. On hämmentävää ja vähän kiusallistakin, että tämän 1970-luvulla julkaistun kirjan otsikko on vanhentunut vasta 1998, jolloin miehen raiskaamisesta tuli ylipäänsä mahdollista rikoslain silmissä.

Ei siis mikään ihme, että tämä epätasapainoinen asiantila on saanut Tikkasen vimmastumaan, koska jotenkin hyvässä mielessä vimmaiselta tämä kirja vaikuttaa. Tovan kohtaaminen poliisien kanssa on absurdi ja kummallinen hetki.

Oikein ansiokasta Tammelta julkaista kirja uutena laitoksena; vaikka lakia onkin näiltä osin muutettu, raiskauskulttuuri ei ole mennyt mihinkään ja vaikka kirjassa monessa kohtaa onkin viehkeää ajankuvaa 1970-luvulta, se on myös ydinsisällöltään hyvin ajankohtainen ja tulee pysymään ajankohtaisena niin kauan kuin on miehiä, joiden mielestä naisilla ei tarvitse olla seksin suhteen itsemääräämisoikeutta. Suostumuksesta käyty keskustelu osoittaa, että monilla on aivan perusasioiden ymmärtämisessä vielä paljon kehitettävää.

(Uuden laitoksen olisi voinut tarkistaa vielä vähän skarpimmin, jokunen lyöntivirhe pisti ikävästi silmään lukiessa.)

Olihan tämä – ehkä vähän niitä kirjoja, joista tulee olo, että on liian tyhmä ymmärtämään, mistä tässä todella oli kyse. Pintatasolla tämä oli nokkelaa sanailua ja innokasta terapiaa vähän erikoisella asetelmalla (ja paljon puhetta seksistä), mutta sen alla oli sitten viittauksia moneen suuntiin ja lähinnä jäi tunne, että paljon sanottiin sellaista, jota en oikeastaan ymmärtänyt lainkaan.

Vähän erottui edellisistä osista tämä tuorein, mutta tekipä se toki aika ison hypyn ajassakin eteenpäin. Nyt ollaan vuoden 1968 loppukesässä, Kuopiossa jossa vanhaa puretaan uuden tieltä, monessakin mielessä.

Tarinaa kerrotaan monesta näkökulmasta, on sarjan vanhoja päähenkilöitä, mutta pääasiassa nuorempaa polvea – aikuiseksi kasvanut arkkitehti Juho Tiihonen ja 1960-luvun nuori Stella Mertanen – ja varsinaisena väriläikkänä pieni Hilla Tuomi, jonka pikkulapsen näkökulma tuo tervetullutta vaihtelua kirjan tietynasteiseen synkkyyteen.

Omalta kannaltani sarjan huippukohdaksi jää kyllä Hietakehto, se oli kaikkiaan todella upea teos. Mutta ei hullumpi tämäkään, ja kokonaisuutena sarja nousee kyllä todella hyväksi.

No tässähän sitä sitten oli palkintoa sarjan lukemisesta tähän asti. Jos pari edellistä ovat olleet yhdenpäivänromaaneja, tässä taidetaan viivähtää sotavuosien huvilatunnelmissa peräti parin päivän ajan – mutta kummasti tämä lyhyen, vähän irtonaisen hetken kuvaaminen vain toimii.

Tässä ei enää takakannessa puhuta itsenäisestä osasta mitään ja hyvä niin, ei tästä varmasti saisi mitään tolkkua, jos ei olisi koko sarjaa lukenut. Henkilöiden taustat on tunnettava, mutta sitten tämä avautuukin hienosti. Hietakehto kuvaa erityisesti lapsinäkökulmaa, oppikoululaiseksi varttuneessa Juhossa varsinkin näkyvät sodan vaikutukset rumalla tavalla.

Hieno sarja, hieman jännittää nyt miten Tankkien kesän hyppäys 1960-luvulle toimii.

Unohtuipa tämäkin kirjasarja pitkäksi aikaa. Nyt kun olen Kuopio-sarjaa lukenut läpi, palasi mieleen että Tampere-trilogiakin oli vielä kesken. Tai mikä trilogia – tästähän kyllä puhuttiin trilogian päätösosana, mutta niin vain sarjaan tuli vielä toiset kolme osaa.

Ollaan 1910-luvun Tampereella, missä lakot kuohuttavat kansaa. Tehtailla herrat insinöörit ja työväki taistelevat toden teolla vallasta. Pätösten perheessä taas kuohuu ihan omasta takaa, kun Himmun miehen Huugon sisko Aino aiheuttaa melkoisen skandaalin saamalla aviottoman lapsen. Vielä kun Aino ottaa ja kirjoittaa kirjan, jossa kertoo oman näkökulmansa, niin johan saavat tamperelaiset pohdittavaa.

Hieno sarja sen kun jatkuu. Lakanasiivet on yhdenpäivänromaani, joka kuvaa ainoaa päivää jatkosodan aikana, jolloin Kuopiota pommitettiin. Tunnelma on kesäinen, mutta painostava, kun kabareetaiteilija Mizzi Unruh saapuu pienen lapsen kanssa aamuvarhaisella kaupunkiin ja ravistelee useammankin ihmisen tilannetta päivän aikana.

Pommejakin putoilee, mutta enemmän kuvataan ihmisiä ja heidän tuntemuksiaan, sitä miltä sota tavallisen ihmisen näkökulmasta tuntuu. Mainio kirja, tästä sitten kohti seuraavaa osaa.