User Profile

Olen lukenut Powersin aiemman mestariteoksen Ikipuut, josta pidin kyllä kovasti. Siinä oli toisiinsa kietoutuvien elämäntarinoiden salaperäinen kudelma, jossa riitti intohimoa etenkin metsiin ja niiden suojeluun liittyen. Loppuratkaisu jätti tilaa monenlaisille tulkinnoille.

Joten kun tartuin Alkumereen, en voinut olla mielessäni vertaamatta sitä Ikipuihin. Tämäkin teos kertoo monen eri henkilön toisiinsa kytkeytyvät elämäntarinat aina toisen maailmansodan jälkimainingeista lähitulevaisuuden teknoutopiaan/dystopiaan. Päähenkilöiden tarinat ja tunteet tulevat iholle ja etenkin meribiologi Evelynen kautta aukeaa valtamerten uskomattomien ilmiöiden aarreaitta. Silti tuntui, että jokin osa Ikipuiden intohimoa jäi tällä kertaa saavuttamatta. Loppuratkaisu on tässäkin teoksessa hiukan monitulkintainen. Onnistuiko tekno-oligarkki Toddin tekoälyutopia selättämään kuolemankin? Vai kuivuiko unelma kasaan ja jäikö sittenkin jäljelle trooppinen idylli, jota edes ryöstökolonialistinen menneisyys ei onnistunut täysin nujertamaan?

Kirjassa käsitellään monia aikamme polttavia kysymyksiä ilmastonmuutoksesta, tekoälystä, luontokadosta ja merien säälimättömästä tuhoamisesta. Silti tuntui, että näistä elementeistä olisi voinut koota vieläkin hienomman mestariteoksen, joten viides tähti jäi nyt saavuttamatta.

Tämä scifinovellikokoelma on osa sarjaa, joka on koottu virolaisessa Reaktor-lehdessä julkaistuista novelleista. Olen aiemmin lukenut pari muutakin osaa tätä sarjaa.

Tässäkin oli hyvin erilaisia tarinoita synkistä avaruusdystopioista zombisplatterseikkailuihin ja villasukkakauhusta absurdiin fantasiatarinaan mustaksi enkeliksi itsensä tuntevasta sateenkaarenvärisestä yksisarvisesta. Joistain sai paremmin otteen kuin toisista, kuten aina tällaisessa kokoelmassa. Nämä eivät muodostaneet oikein mitään kokonaisuutta, mutta näitä oli hauska lukea pieninä palasina julkisissa kulkuvälineissä ja samalla kehittää viron kielen taitoa.

Fantasiatarina, joka sijoittuu talonpoikaisajan Viroon. Fantasiaelementtejä on lainattu toisaalta kansainvälisestä fantasiakirjallisuudesta, mutta myös Viron kansanperinteestä, josta myös esimerkiksi Andrus Kivirähk on ammentanut.

Tarinan päähenkilö on teini-ikäinen Kärppä, orpolapsi, jolla on terävät aistit. Hän lähtee hieman vastahakoisesti salaperäisen, taikavoimia käyttävän kulkurin matkaan ja yhdessä he ryhtyvät metsästämään voimakiviä. Keskeiseksi muodostuu isännän ja rengin suhde, joka määrittää päähenkilöiden suhdetta, mutta myös suhdetta muihin. Päähenkilöistä avautuu uusia puolia ja monet asiat kääntyvät yllättäviin asentoihin.

Tarinan loppupuoli meni minusta vähän liian villiksi. Taikavoimia käytettiin niin paljon, että käänteet muuttuivat täysin ennustamattomiksi.

Pienistä puutteistaan huolimatta erinomainen esikoisteos hienosti rakennetussa, sopivan omintakeisessa maailmassa. Toivottavasti tähän tulee jatkoa.

Virolaisten nuorten scifi-kirjailijoiden yhteisteos, joka sijoittuu yhtenäiseen universumiin, jonka he suunnittelivat yhdessä. Tarinat itsessään ovat toisistaan riippumattomia ja tyyliltään ja tunnelmaltaan vaihtelevia, mutta täydentävät toisiaan hienosti.

Tarinat sijoittuvat dystooppiseen tulevaisuuteen, jossa vaurain osa Maan väestöstä on paennut avaruuteen pakoon lähestyvää jättiasteroidia jättäen jälkeensä B-luokan väkeä, jotka pian alkavat tuhoa odotellessaan sotia keskenään. Ovelat virolaiset järjestävät salaa kiertoradalle Ippolit-tekoälyn, joka satelliittiensa kautta vahtii Maan tapahtumia ja pyrkii tuhosäteillään estämään sodat alkuunsa. Seuraa ihmiskunnan taantumus ja uudenlaisia maailmanjärjestyksiä.

Tarinat sijoittuvat osin Maahan, osin Kuuhun tai avaruuteen. Jotkut ovat humoristisia, toiset synkkiä. Mukana on eri alagenrejä ja tyylejä. Pidin siitä, miten novellit kietoutuvat yhteen eri tavoin. Kovin vakavasti tätä ei pidä ottaa, mutta viihdyttävää scifiä tämä oli.

Käihkö on arvostetuimpia sotatieteilijöitämme ja hänen erittäin asiantuntevia lausuntojaan on kuultu mediassa erittäin usein Venäjän suurhyökkäyksen jälkeen. Tähän kirjaan on koottu hänen näkemyksiään ja selityksiään.

En itse ole mikään sotatieteilijä, en edes ole käynyt armeijaa, mutta Ukrainan tilanteen seuraamisen kautta esimerkiksi Clausewitzin perusopit ovat kyllä tulleet jossain määrin tutuksi. Tämä kirja syvensi teemoja todella paljon.

Kirja on jäsennetty 10:ksi teemaksi, ja jokaista niistä Käihkö tarkastelee erikseen ja lähestyy niitä esimerkkien kautta, usein Ukrainan tapahtumiin liittyvien. Valitettavasti tällainen rakenne johtaa tapahtumien osalta melkoiseen toistoon: esimerkiksi Venäjän hyökkäyksen alkupäivien tapahtumat, kuten epäonnistunut yritys vallata Hostomelin lentokenttä ja kaapata tai surmata Zelenskyin hallitus, käsitellään yhä uudelleen vain hiukan eri teeman valossa. Tämä alkoi muuttua vähän puuduttavaksi.

Kenties paremmilla taustatiedoilla tästä olisi saanut enemmän irti. Vähän jäi lopuksi sellainen olo, että jäiköhän tästä lopulta mitään päähän, mutta syynä saattoi myös olla joululomapöhnä ja keski-ikä.

Olen pitänyt Kivirähkin aiemmista teoksista. Erityisesti Rehepapp (Riihiukko) ja Mees, kes teadis ussisõnu olivat mainioita satiireja myyttisestä Viron menneisyydestä.

Tämä novellikokoelma sisältää nimensä mukaisesti kansansadun muotoa mukailevia tarinoita, jotka sijoittuvat Kivirähkin jo tutuksi tulleeseen historiallisen maagisen realismin maailmaan. Valitettavasti useimmat tarinat olivat varsin mitäänsanomattomia enkä oikein keksinyt, miksi ne oli kirjoitettu. Joukossa oli kuitenkin pari kolme minulle selvästi mieleisempää tarinaa, joille yhteistä oli hieman mystistä kauhua sisältävä tunnelma ja tarinan moniselitteisyys, joka jätti tilaa erilaisille tulkinnoille. Myös vanhan keijumuorin ja tämän tirskuvien lastenlasten näkökulmasta kerrottu klassinen satu hölmöstä pariskunnasta, joka sai palkinnoksi kolme toivetta, oli mainio kiepautus. Valitettavasti taso jäi siis kovin epätasaiseksi.

Lähestyin tätä suurin odotuksin, koska olen pitänyt Leinon aiemmista teoksista. Erityisesti Yliaika oli loistava.

Alku oli lupaava, ja pidin utopistisesta maailmasta, johon tapahtumat sijoittuvat. Sitten tarina alkoi mennä vähän kummalliseksi. Tunnelma alkoi muuttua painostavaksi, ahdistavaksi ja agathacristiemäiseksi jännitykseksi,. Tämä sinänsä vain kasvatti odotuksia siitä, että lopussa kiitos seisoo. Vaan ei, sepäs lässähtikin kokonaan ja lopputuloksena oli huijattu olo.

Ehkä tämä olisi toisella lukukerralla parempi, kun osaisi vähän paremmin valita tarkastelutavan ja löytää nyansseja, jotka kenties jäivät ekalla lukukerralla huomaamatta. Toisaalta maailmassa on niin paljon kirjoja, että valitsen mieluummin jonkin muun.

Kirjan keskeinen teesi on, että epädemokraattiset autokratiat (mm. Venäjä, Iran, Venezuela, Kiina) muodostavat löyhän yhteenliittymän ja auttavat tarpeen vaatiessa toisiaan demokratian ja avoimuuden tukahduttamisessa sekä korruption mahdollistamisessa ja toisen maailmansodan jälkeisen sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen (joka sekin on kaikkea muuta kuin täydellinen) horjuttamisessa. Kylmääviä tarinoita kansainvälisestä juonittelusta.

Vuoden 2026 alkupäivinä tätä lukiessani tuli sellainen olo, että sisältö on jo hiukan ehtinyt vanhentua. Trumpin toinen valtakausi, veljeily Venäjän kanssa ja Maduron kaappaus sotkevat kuviota. Jako autokratioiden ja liberaalien demokratioiden välillä hämärtyy. Tätä ei tietenkään voi pitää kirjan virheenä, maailma vain muuttuu kovin nopeasti.

Applebaum on tehnyt huolellista tutkimustyötä ja selittää kuvioita erittäin hyvin ja melko helppolukuisesti. Käännös oli sujuva.