Parvi rastaita lehahtaa lentoon, omenapuun oksat kevenevät hedelmistä. On vaikea sanoa mitä oikeastaan on menettänyt.
Kaikkialla muoto nielee ainetta. Joka vuosi on mahdollista, ettei lumen alla ole enää mitään.
This link opens in a pop-up window
Parvi rastaita lehahtaa lentoon, omenapuun oksat kevenevät hedelmistä. On vaikea sanoa mitä oikeastaan on menettänyt.
Kaikkialla muoto nielee ainetta. Joka vuosi on mahdollista, ettei lumen alla ole enää mitään.
Aina välillä, jopa yllättävän usein huomaan että jaa, Nghi Vo on taas ehtinyt julkaista uuden osan tätä sarjaa. Se on yllättävää, koska nämä on aina kauhean huolellisesti valmistellun tuntuisia. Ja vaikka periaatteessa formula on aina sama, Chih kulkee jossain ja saa uuden tarinan kokoelmiinsa, varsinainen sisältö on aina uudella tavalla yllättävä. Twisti tulee tarinan muodosta.
Toisaalta tunneskaala on usein aika samanlainen: jotain inhimillisen koskettavaa, mutta myös tavalla joka ainakin minulla leijuu jossain käsityskyvyn rajamailla. Mikä tästä oli unenomaista taikaa, mikä vain ihmiselämän runollisuutta? Yleensä kirjan lopussa jään miettimään, ymmärsinkö nyt todella mistä tässä kerrottiin. Useamman kuin kerran olen viimeisen luvun jälkeen välittömästi lukenut ensimmäisen uudestaan. Niin kävi taas.
Jos joskus huomaat olevasi hyvin varma siitä millaisia ihmiset oikeasti ovat tai väittäväsi kiven kovaan että silloin ennen kapitalismia ja maanviljelyä ihmiset elivät juuri tällä tavalla, tämä kirja on juuri sinua ja sinun uskomuksiesi tuhoamista varten.
Hyvin kirjoitettu perusteos. Jos vertailen tätä muihin lukemiini zen-kirjoihin, ehkä ensimmäinen ajatus että tämä on hyvinkin maanläheinen, eikä eksy esoteeriseen kikkailuun niin kuin joskus zenkirjat vahingossa tekevät. Sen sijaan tämä yrittää parhaansa mukaan kuvata konkreettisesti miltä käytännön zenharjoitus näyttää ja tuntuu. Muita painotuksia on zenin historia ja siteet laajempaan buddhalaisuuten, sekä sitten tekstistä läpi paistava kirjailijan oma innostus erityisesti koan-harjoitukseen.
Tässä ainakin minulle näkyi hauska kontrasti paikoin aika maalailevan ja jopa hempeän kirjoitustyylin ja sitten toisaalta aika terävän ja radikaalin sisällön välillä. Oli yllättävää, joskin zenille aivan tavallista, lukea tällaisessa Otavan kustantamassa suomalaisessa kirjassa, että on sallittua todella painia elämän suurten kysymysten kanssa, ja että niihin on myös todella mahdollista löytää vastauksia. Samoin virkistävää oli kuulla sanottavan suoraan, että vaikka tästä totta tosiaan on hyötyä, sitä ei tavoita vain "näillä muutamalla helpolla vinkillä jotka voit heti ottaa elämääsi", vaan että zenin hedelmät kypsyvät hiljaisuudessa ja vaativat kärsivällistä työtä istumisharjoituksen kanssa. …
Hyvin kirjoitettu perusteos. Jos vertailen tätä muihin lukemiini zen-kirjoihin, ehkä ensimmäinen ajatus että tämä on hyvinkin maanläheinen, eikä eksy esoteeriseen kikkailuun niin kuin joskus zenkirjat vahingossa tekevät. Sen sijaan tämä yrittää parhaansa mukaan kuvata konkreettisesti miltä käytännön zenharjoitus näyttää ja tuntuu. Muita painotuksia on zenin historia ja siteet laajempaan buddhalaisuuten, sekä sitten tekstistä läpi paistava kirjailijan oma innostus erityisesti koan-harjoitukseen.
Tässä ainakin minulle näkyi hauska kontrasti paikoin aika maalailevan ja jopa hempeän kirjoitustyylin ja sitten toisaalta aika terävän ja radikaalin sisällön välillä. Oli yllättävää, joskin zenille aivan tavallista, lukea tällaisessa Otavan kustantamassa suomalaisessa kirjassa, että on sallittua todella painia elämän suurten kysymysten kanssa, ja että niihin on myös todella mahdollista löytää vastauksia. Samoin virkistävää oli kuulla sanottavan suoraan, että vaikka tästä totta tosiaan on hyötyä, sitä ei tavoita vain "näillä muutamalla helpolla vinkillä jotka voit heti ottaa elämääsi", vaan että zenin hedelmät kypsyvät hiljaisuudessa ja vaativat kärsivällistä työtä istumisharjoituksen kanssa.
Itselleni kaikista vaikuttavinta oli kirjan lopun haastattelut, joista varsinkin viimeiset pisimpään harjoittaiden tarinat olivat sekä inspiroivia että koskettavia. Myös hyvin kuvaavaa ja tahattoman hauskaa oli, että haastattelujen alkupäässä oli jotain kolme eri koodaajaa peräkkäin vähän eri titteleillä.
Tämä kattaa nyt sarjan molemmat osat, luin ne aika putkeen niin en ihan osaa erotella päässäni.
Ihan söpö ja miellyttävä lukea. Teemunkit ja filosofirobotit sopii omiin esteettisiin mieltymyksiin. Vähän ehkä jätti kylmäksi, kun tuntui että tässä ei menty lopulta mihinkään. Joskin se tavallaan olikin tarkoitus, että ihmiset joskus vaan tarvitsee pysähtymistä ja pieniä iloja. Kovasti tätä myytiin solarpunkkina, mutta ei tämä kovin punk ollut.
Kun jumalat loivat ihmiskunnan, he säätivät kuoleman ihmisen kohtaloksi. Olet unta vailla; mitä se sinua auttaa? Voimasi valuvat valvoessa, täytät murheella lihaksesi,
tuot vain lähemmäs kuoleman päivän. Ihminen on kuin ruovikon ruoko; niin hänen nimensä katkeaa kohta. Komea nuorukainen, kaunis neito, kumpikin lankeaa kuoleman kynsiin.
Ei kukaan voi kuolemaa nähdä, ei nähdä kuoleman kasvoja, ei kuulla kuoleman ääntä - raivoisa kuolema ihmiset kaataa!
Me rakennamme talon ja teemme pesän, veljet jakavat perintönsä, toisinaan viha vallitsee maassa.
Joki nousee ja nostaa tulvan, korento ajautuu virran myötä kääntäen kasvonsa auringon puoleen ja äkkiä - ei ole enää mitään.
Nukkuva ja kuollut ovat kuin veljet, mutta kuka on piirtänyt kuoleman kuvan? Ketä on kuollut tervehtinyt?
Anunnakit, suuret jumalat, kokoontuivat, Mammitu, kohtaloiden säätäjä, päätti heidän kanssaan. Kuoleman ja elämän he asettivat, mutteivat kertoneet kuoleman päivää.
Minulla on mielessäni ollut hiukan tavoitteena pysyä kartalla kaikesta nykyaikana julkaistusta kalevalamittaisesta runoudesta, aika paljon koska tykkään kirjoittaa sitä itse ja on kiva saada uutta inspista poljennolle. Ei kyllä ole aivan helppo tehtävä, koska mikään ei ole nyt niin suosittua ja painokset perin pieniä.
Mutta joo, piti sanoa: aika pitkälti tämän alustuksen motivoimana poimin tämän kirjan kavereineen Finnconilta.
Arvoin aika paljon että montako tähteä klikkaisin tälle. Ehkä muutin sitä vielä ennen kuin painoin julkaise-nappia. Eihän tämä tarinana mitenkään erikoinen ole, mutta eihän sen tarkoituskaan ole olla. Eikä miksi tämä ylipäätään kiinnosti. Niin loppuarvostelu on sitten ehkä pitkälti mitallista pohdiskelua.
Kojulla kuulin kerrottavan että tämä ensimmäisenä kirjoitettu trilogiastaan on ehkä muita enemmän mitallista kikkailua, ja erityisesti tavoitteena oli saada mahdollisimman paljon säerakenteellista varianssia (jos olet joskus pelannut trokeemankelilla, niin puhutaan siitä vasemman palkin numeroilla kuvatusta rakenteesta ja MITVA-luvusta).
No onnistuuko se sitten? Nähdäkseni ihan hyvin, mutta kääntöpuolena (minusta, nämä on kai …
Minulla on mielessäni ollut hiukan tavoitteena pysyä kartalla kaikesta nykyaikana julkaistusta kalevalamittaisesta runoudesta, aika paljon koska tykkään kirjoittaa sitä itse ja on kiva saada uutta inspista poljennolle. Ei kyllä ole aivan helppo tehtävä, koska mikään ei ole nyt niin suosittua ja painokset perin pieniä.
Mutta joo, piti sanoa: aika pitkälti tämän alustuksen motivoimana poimin tämän kirjan kavereineen Finnconilta.
Arvoin aika paljon että montako tähteä klikkaisin tälle. Ehkä muutin sitä vielä ennen kuin painoin julkaise-nappia. Eihän tämä tarinana mitenkään erikoinen ole, mutta eihän sen tarkoituskaan ole olla. Eikä miksi tämä ylipäätään kiinnosti. Niin loppuarvostelu on sitten ehkä pitkälti mitallista pohdiskelua.
Kojulla kuulin kerrottavan että tämä ensimmäisenä kirjoitettu trilogiastaan on ehkä muita enemmän mitallista kikkailua, ja erityisesti tavoitteena oli saada mahdollisimman paljon säerakenteellista varianssia (jos olet joskus pelannut trokeemankelilla, niin puhutaan siitä vasemman palkin numeroilla kuvatusta rakenteesta ja MITVA-luvusta).
No onnistuuko se sitten? Nähdäkseni ihan hyvin, mutta kääntöpuolena (minusta, nämä on kai makukysymyksiä) se tapahtuu aika paljon vähän väkisin monessa kohdin. 9- ja 10-tavuisi säkeitä on paljon enemmän kuin mikä tuntuu luonnolliselta, varsinkin kun todella monelle niistä olisi luonnollisempi muoto "tylsemmällä" säerakenteella. Usein kuule väitettävän että ylipitkät säkeet on ihan normaali osa kansanrunoutta, mikä onkin ehkä totta, mutta suullisella runoudella on tässä etulyöntiasema: lukiessa lukijan täytyy aina välillä ottaa takapakkia huomatessaan että alkoi lukea riviä väärällä painotuksella, kun säe alkoikin eri kohdasta rytmiä kuin tavallisesti (olen vähän sitä mieltä että painetussa runomitassa voisi käyttää jotain typografista jekkua, kuten käänteis-sisentää parin merkin verran pidennettyjä rivejä, niin lukijalla olisi joku merkki niistä).
Ehkä tässä tapauksessa tämä kuitenkin oli ihan perusteltavaa, jos tämän näkee nimenomaan tutkimuksena säerakennevarianssin laajentamiselle. Ihan mielenkiintoista nähdä miten tämä tasapaino muuttuu muissa trilogian osissa.
Pitäisikö sitä sanoa vielä tekstistä jotakin. Tämä toimii maailmansa puolesta aika hauskana peilikuvana "oikealle" kansanrunouden maailmalle. Tässä on selkeät vastineet sen hahmoille, mutta omilla nimillään ja viboillaan mikä antaa pelivaraa niiden luonnon suhteen. Tbh tämä on ratkaisu jota ehkä toivoisin enemmänkin "moderneissa kalevala tulkinnoissa" ja muussa sellaises sälässä. Tässä on myös paljon kohtia jotka alkavat kalevalaisilla vakiofraaseilla ja -rakenteille, mutta sitten vievät tilanteen omaan suuntaansa. Tämä on minusta todella luontevaa kaunomitan käyttöä, tykkään.
Jäin miettimään olisiko tämä enemmän vai vähemmän vaikuttava jos aihe olisi vähemmän tuttu. Itselle tämä oli kokemusmaailmaltaan hyvin läheinen, ja koskettavinta oli se positiivinen ote jolla tämä pyörittää tarinaa jota tavallisesti saa lukea kyllästymiseen asti aika synkissä sävyissä.
Voi olla että jollekin toiselle lukijalle tästä voisi jäädä käteen jotain konkreettisempaa ja ajatuksia herättävämpää. Itse vaikutuin kuitenkin tämän kerronnan tavasta, sen herkkyydestä ja rehellisyydestä.
Satuin näkemään lyhyen arvion tästä Mastodon-syötteelläni juuri juhannuksen maissa niin otin tämän sitten luettavaksi. Ja hyvä onkin, onhan tämä kuitenkin ihan minun kirjojani. Hyvä ettei mennyt ohitse.
Usein tällaiset "moderni ote kalevalaan"-koitokset vähän pelottaa, kun ne niin helposti sortuu väkisin vääntämiseen ja/tai sitten kompastuu omaan hottiin moderniuteensa. Varsinkin runomittaan on helppo kompastua jos sitä ei hallitse, ja pelkkä kalevalan säkeiden lainaaminen jättää hyvin helposti kylmäksi.
Tämä onnekseni ei kuitenkaan kompastellut, vaan kukin novelli oli itsessään hyvä teksti, ja ne tuntuivat itseasiassa välillä hämmästyttävän luontevilta konseptien ja aikakausien yhdistelmiltä. Erityisesti jäi mieleen jonkun näistä alku, jossa oltiin hyvin kalevalaisessa metsämaisemassa jonne sitten kuvattiin moottoritien ääniä - enkä oikeastaan edes kyseenalaistanut sitä vaan mietin että joo, siltähän täällä pitääkin kuulostaa.
Pidin myös siitä tavasta millä nämä eivät olleet sidottuja toisiinsa. Tässä on muutama, ainakin kolme eri tulkintaa Louhesta. Ja kun kahden ensimmäisen novellin välillä kiinnitin huomiota että Louhen tyttärillä oli eri nimet, …
Satuin näkemään lyhyen arvion tästä Mastodon-syötteelläni juuri juhannuksen maissa niin otin tämän sitten luettavaksi. Ja hyvä onkin, onhan tämä kuitenkin ihan minun kirjojani. Hyvä ettei mennyt ohitse.
Usein tällaiset "moderni ote kalevalaan"-koitokset vähän pelottaa, kun ne niin helposti sortuu väkisin vääntämiseen ja/tai sitten kompastuu omaan hottiin moderniuteensa. Varsinkin runomittaan on helppo kompastua jos sitä ei hallitse, ja pelkkä kalevalan säkeiden lainaaminen jättää hyvin helposti kylmäksi.
Tämä onnekseni ei kuitenkaan kompastellut, vaan kukin novelli oli itsessään hyvä teksti, ja ne tuntuivat itseasiassa välillä hämmästyttävän luontevilta konseptien ja aikakausien yhdistelmiltä. Erityisesti jäi mieleen jonkun näistä alku, jossa oltiin hyvin kalevalaisessa metsämaisemassa jonne sitten kuvattiin moottoritien ääniä - enkä oikeastaan edes kyseenalaistanut sitä vaan mietin että joo, siltähän täällä pitääkin kuulostaa.
Pidin myös siitä tavasta millä nämä eivät olleet sidottuja toisiinsa. Tässä on muutama, ainakin kolme eri tulkintaa Louhesta. Ja kun kahden ensimmäisen novellin välillä kiinnitin huomiota että Louhen tyttärillä oli eri nimet, mietin että olisi ehkä ollut hauskaa luoda näille vähän yhtenäisempi maailma ja sitoa tuollaisilla yksityiskohdilla enemmän yhteen. Mutta muutin kuitenkin mieleni: oikeastaan on juuri päinvastoin: se että nämä kaikki ovat hyvin erilaisia tulkintoja aiheestaan, vahvistaa enemmänkin tunnelmaa kuin nämä olisivatkin vain kokoelma otteita laajemmasta myyttien kudelmasta, eikä varten vasten kokoelmaa varten kirjoitettuja.
Kuten novellikokoelmissa usein on, ensimmäiseksi ja viimeiseksi oli valikoitu joukon parhaat. Ensimmäisestä (Louhi) ei varmaan edes voi sanoa muuta kuin sen mikä tämän kirjan varmaan lainatuin lausahdus on.
Viimeinen (Ilmatar) taas menee niin scifiksi äärettömine aikoineen ja avaruuksineen, että melkein tuntui kuin se olisi vaatinut novellia laajempaa käsittelyä. Jätti kyllä vaikutuksen.
Eivätkä muut näistä paljoa häviä, mainittakoon vielä "Tuurin vaimo" ja "Tuonen tytti" joista pidin paljon. Myönnettävä tosin on että mahtui tähän kokoelmaan toki myös myös muutama vähemmän mieleenpainuvat novelli, mutta niissäkin oli ihan kelvollinen ja viihdyttävä ydinidea.
Content warning Juonipaljastuksia i guess
Njaa-a. Tässä oli esteettisessä mielessä paljon asioita mistä pidin: urbaani fantasia noituudella on asiasta josta automaattisesti kiinnostun ja siksi tätä aloinkin lukea. Noituutta lähestytään tässä minusta ihan hauskasti: siinä on selvästi ammennettu vahvasti tämän ajan somenoitakulttuurista, mutta toisaalta yhdistelty elementtejä aika omalla tavallaan, ettei ole vain suora toisinto mistään.
Juoneltaan aika yksinkertainen teinidraama, eikä siinä sinänsä ole mitään väärää, olen minä huonompiakin kirjoja lukenut. Viihdytti.
Mutta sitten tässä on yksi aika iso ongelma joka minua jäi vaivaamaan ja minkä vuoksi en ole ihan osannut olla varma mitä mieltä olen tästä.
Tässä on aika vahva poliittinen energia, mutta vähän oudolla tavalla. Tässä siis selvästi noidat on homoja ja luontokriisi tapahtuu ympärillä. Perusasetelma on että noidat pakenee maaseudulta kaupunkiin suvaitsemattomuuden vuoksi, mutta kaupungista onkin sitten noitien tarvitsema luonto katoamassa hurjaa vauhtia. Mutta itseasiassa kaupungeissakin on aika pahat noitavainot menossa, joten kaikkialla oikeastaan on vaikeaa. Mikä ok on järkevää koska homoudesta tässä puhutaan.
Sen päällä on sitten se luontokato, jota ihmisten ahneus ajaa. Metsät ja puistot kaadetaan kaupunkien lähistöiltä jne. Joten tässä on jonkinlainen noidat vs. ihmiset asetelma luonnonkin suhteen. Paitsi että ei oikeasti, koska myös noitien näytetään suhtautuvan luontoon täysin välinearvollisesti. Noitien esim kerrotaan poimineen tiettyjä yrttilajeja sukupuuttoon kaupunkiseudulta, aivan samoin kuin ihmisetkin tekevät.
Ja silti tarinan loppuratkaisu viittoo siihen että ehkä maailma pelastetaan niin että useampi ihminen ryhtyy noidiksi.
Jotenkin tuo kuvio jossa noidat on samaan aikaan homoja ja noitia tekee tästä teematasolla tosi ristiriitaisen? Yhdessä kohtaa vertauskuva on näin päin ja toisessa aivan vastakkain, ja se raastoi aivojani.
Ja sitten tässä on sekin että vaikka kirja on jatkuvan poliittinen, se tuntuu ideologialtaan olevan aika individualistinen ja apaattinen minkään muutoksen suhteen. Vaikka kaupungitkin ovat äärimmäisen noitavastaisia, jää hyvin epäselväksi millaisesssa poliittisessa järjestelmässä siellä eletään. Toisaalta yhteiskunta vaikuttaa aika modernilta, ja byrokratiaa on selvästi olemassa, mutta esim. vaaleja tai puolueita ei mainita ollenkaan. Ainakaan ne eivät kiinnosta noitia. Joku voisi tulkita tämän ehkä based antiparlamentarismina, mutta noitia ei kyllä kiinnostaa mitkään muutkaan poliittisen vaikuttaminen keinot. Missä on stonewall ja elokapina. Ei kaikkien tarinoiden tietenkään tarvitse kertoa poliittisesta aktivismista, mutta tässä se jättää aukon maailmanrakennukseen jota minun on vaikea olla lukiessa huomaamatta.
Vaihtoehtoinen luenta on tietenkin että tämä on hyvin autenttinen nykyhetken nuorison poliittisen tunnemaailman tulkinta. Vähän masentavaa, mutta tiukemmalla fokuksella siihen tämä olisi aika erilainen ja ehkä parempi kirja.
After rocking the cosmos with her deathly debut, Tamsyn Muir continues the story of the penumbral Ninth House in Harrow …