User Profile

Talventaian rinnakkaismaailmaan pääsevät vain sellaiset varhaisnuoret, joilla on välinpitämätön, väkivaltainen tai psykologisesti piinaava vanhempi.

Tällä kertaa tutustutaan Areen (Aurora Illusia Dragoniin), joka ei kuitenkaan ole kirjan päähenkilö, vaan ensimmäisen osan Greta jatkaa keskushahmona olemista. Välillä päästään kuitenkin myös Aren näkökulmaan. Greta haluaisi auttaa ystäväänsä Noelin tämän koetuksessa (vrt. Nevermoor-sarja), mutta päätyykin sattumusten kautta auttamaan Area.

Aren äiti on saanut tyttärensä itsetunnon nollaan ja hän pitää itseään kauhean rumana. Ei siis ehkä kuulosta kokemukselta kaikkein rankimmasta päästä, mutta vuosia kestävä vähättely jättää sekin hyvin syvät haavat psyykeen ja muuttaa kehokuvaa. Are joutuukin kohtaamaan nämä demoninsa oman seikkailunsa aikana.

Seuraava osa keskittynee Noeliin, mitä viimeisistä sivuista oli pääteltävissä.

Aivan kuten kirjaan tarttuessani aavistelinkin, tarjoili Cristal Snow jälleen mieletöntä tykittelyä! Aivan hurmaavaa kielileikittelyä, todella monipuolisia ja ihastuttavan samaistuttavia hahmoja sekä äärimmäisen tärkeiden aiheiden käsittelyä: mitä on pelätä, mitä on olla rohkea ja mitä tehdä, jos kaverin isä lyö lastansa.

Keijutyttö Pennistä kertovissa kirjoissa on vanhan ajan satujen henkeä, moderneja teemoja ja uskallusta tarttua vaikeisiinkin aiheisiin, mikä on ollut viime vuosina merkittävää lasten- ja nuortenkirjallisuudessa.

En malta odottaa sarjan seuraavaa osaa. ♥

En ole lukenut Etsiväkerho Hurrikaaneja aikaisemmin, mutta tämän uutuuden perusteella kyseessä on hyvin kiinnostava ja taidokkaasti kirjoitettu salapoliisikirjasarja alakoululaisille. Ilmeisesti alkuperäinen porukka on jo seiskaluokalla ja uudet lapset ovat jatkaneet kerhon pyörittämistä, nyt värikuvituksella (jota olisi voinut olla enemmänkin).

Tässä jouludekkarissa on 24 lukua, eli tarinan voi nauttia vaikka joulukalenterikirjana, joskin tapahtumat sijoittuvat hyvin lyhyelle aikavälille 29.11.-3.12.

Tästä tuli hyvin pitkälti mieleen Geoetsivät (samankaltainen touhottava opettaja puolisoineen ja sekä hyvin pikaisesti kasaan kyhätty näytelmä, nahkahousutkin on mainittu) ja tätä edellinen lukemani Kotikulman etsivät - Jouluporon arvoitus (samankaltainen juoni, eli joku varastaa hyväntekeväisyyteen kerätyt rahat, idyllinen joulumyyjäiskylä ja poroteema).

Sisäkannessa on kuvat keskeisistä hahmoista, mutta siinä on hukattu tilaisuus esitellä henkilöitä, etenkin jos ei ole aiempia osia lukenut.

Minulla on hieman ristiriitainen suhde Kotikulman etsivät -sarjaan. Väillä kirjoissa on todella mainioita kohtia ja välillä aivan uskomatonta höpöä. Niin tälläkin kertaa. Pidin tästä Jouluporon arvoituksesta eniten koko sarjasta (ja tämä on värikuvitettu!), mutta viimeinen sivu pilasi kaiken.

Lapset pääsevät tonttuilemaan kahvilan uuden poron saapuessa viimeistelemään taianomaisen joulun ihmemaan tunnelman ja ratkomaan kadonneiden hyväntekeväisyysrahojen katoamista. Syyllisellä on aikuisten dekkareista tuttu motiivi, joka lisää tarinan uskottavuutta. (Kuinka moni lapsi muuten hoksaa, mitä jalkarätit ovat puhuttaessa lumisateesta. Itselle ovat tuttuja siskoni käyttämä "nessut" ja puolisoni käyttämä "kinttaat".)

Mutta nyt siihen kohtaan, joka sai minut tiputtamaan vähintään kokonaisen tähden arvostelusta. Viimeisellä sivulla puhutaan "Korkeimman" tahdosta ja on pätkä joulusaarnasta. Ei. Kerta kaikkiaan ei. Jos noita muutamia viimeisiä rivejä ei olisi ollut, tämä olisi ollut neljän ellei jopa neljän ja puolen tähden kirja. Jokainen saa toki uskoa mihin haluaa, mutta tällainen uskonnollisuus lastenkirjoissa on minulla todella iso tunnelman latistaja.

Tämä pienoisromaani tai pikemminkin novelli sijoittuu Käärmeen kirouksen ja Korppikuninkaan väliin. Ruthin tytär Kate on vuoden ja kuukauden vanha, kun Ruth ostaa ensimmäisen joulukuusensa, mihin kirjan alkuperäinen nimikin viittaa.

En ymmärrä, miksi tämä pikkuinen lipare on edes päätetty julkaista omillaan, aivan hyvin olisi voinut olla jonkin kirjan lopussa. Asiaa ei tähän juurikaan mahdu (noh, Cathbad kertoo joulukuusen historiasta). Mysteerikin on tosi pintapuolinen, eikä syyllinen saa kuulla kunniaansa, sillä Ruth isoine käsilaukkuineen korjaa vääryyden vähin äänin.

Oudointa tässä on, että tarinaa kerrotaan vain 22. ja 23. joulukuuta, eli ei edes ehditä aattoon tai joulupäivään. Hyvin olisi siis voinut tuplata pituuden. En kyllä voi suositella tämän lukemista, sillä tämä ei lisää mitään tärkeää Ruth Gallowayn tarinaan, vaikka Griffithsin sujuvaa tekstiä tässä onkin.

Hengästyttävän vauhdikas ja yllätyksellinen päätösosa. Ehdottomasti trilogian paras kirja, joka piti otteessaan viimeiselle sivulle saakka. Ihmisten puolue rasistisine mielipiteineen ja ilmastonmuutosdenialismineen oli todella terävää nykyajan yhteiskuntakritiikkiä.

Pieni miinus sokean hahmon kuvailusta stereotyyppisine mustine laseineen ja opaskoirasta, joka nuuski erään hahmon kättä, vaikka ne on opetettu olemaan välittämättä muista kuin omasta ihmisestä.

En muistanut paljoa ensimmäisestä osasta ja se vaikutti vähän kirjasta nauttimiseen. Kannattaakin siis lukea koko sarja lyhyessä ajassa. Uhkaava, koukuttava loppu tuo mieleen Tarun sormusten herrasta.

Ei tämä kyllä niin huono ollut kuin kuulemieni kommenttien perusteella pelkäsin. Ihan sujuvasti kirjoitettu tarina tunteita syövistä demoneista tuo mieleen paljon The Promised Neverland -mangasarjan.

Päähenkilö on melkein puolet kirjasta kuusivuotias, mutta loppupuolella sankarimme kasvaa kymmenen vuotta vanhemmaksi ja kohtaa tunteensa varastaneet demonit. Loppu oli paljon tyydyttävämpi kuin Kellopelikuiskaajassa. Tunteethan eivät IRL ole yksiviivaisia, vaan jokaisessa niissä on paljon murusia eri tunteista - siksi en usko, että kukaan voisi koskaan poimia niitä yksitellen pois kuin kirsikoita kakun päältä.

Kuvitusta tässäkin on paitsi ulkokansissa, niin myös sisäkansissakin ja se on aivan 5/5. Lisääkin olisin mielelläni nauttinut.

Antologiassa käsitellään steampunkia monenlaisista näkökulmista. Osassa novelleista steampunk on erottamaton osa tarinaa ja sen maailmaa, osassa se on vain mausteena, eikä steampunk-elementtien poistaminen vaikuttaisi suuresti, jos ollenkaan tarinan kulkuun.

Muutama novelleista jatkaa elämistään mielikuvituksessa, sillä niiden hahmoista olisi halunnut lukea lisääkin ja viimeisten rivien jälkeen jäi tyhjä olo - nytkö se jo loppui. Pari novellia puolestaan oli sellaisia, jotka olisin mielelläni jättänyt lukematta.

Kokoelmasta löytyy höyrykoneiden, rattaiden ja viktoriaanisten vaatteiden lisäksi myös yliluonnollisia elementtejä, westerniä savuisine saluunoineen, feminismiä, erotiikkaa ja jopa kehokauhua. Omat suosikkinovellini olivat Sini Helmisen Rataskärmes, Eero Korpisen Satakielen laulu, Janina Kaihon Kuparilintu ja Pihla Tammiston Lintukoto.

@Stoori Tuo on niin totta. Jos tavaramerkiksi tulee tietynlainen juonen rakentaminen, etenkin kaiken päälaelleen kääntäminen, se ei aina ole hyvä asia. Yllättyvyys katoaa, jos sitä koko ajan odottaa tai toivoo. Toki R.L. Stinellä tällainen toimi lasten kauhukirjoissa, mutta kyllä nekin aika nopeasti muuttuivat toisteisiksi.

Periaatteessa ihan kiinnostava idea, mutta jotenkin hämmentävän tylsästi ja melankolisesti käsitelty. Sirpaleinen, tarkoituksella. Lukijaa yritetään harhauttaa alussa, mutta viimeistään 50 sivun jälkeen arvasin, mihin suuntaan tarina menee. Siinä piti sitten körötellä sunnuntaiajelulla lopputarinan ajan, jotta päästään tylsähkösti perille. Plus kaikki sivuhahmot olivat äärimmilleen vietyjä karikatyyrejä. Varmaan hyvin vaikuttava kokemus, jos ei ole koskaan lukenut mitään vastaavaa, itse olin lukenut jo muutama vuosi sitten lukenut yhden samankaltaisen teoksen, joka oli todella koukuttava. Rasi-Koskinen osaa kyllä kirjoittaa kaleidoskooppimaisia teoksia, kuten jo Auringon pimeä puoli näytti - muttei nyt ehkä toisen lanu-Finlandia ehdokkuuden verran.