Reviews and Comments

Kirja tarjosi ikkunan syömishäiriön kanssa taistelevan nuoren elämään. Päiväkirjamuotoon kirjoitettu teos tempaisi mukaansa ja oli alusra loppuun mielenkiintoista luettavaa. Kaunokirjallisena teoksena tämä jäi kuitenkin vähän vajaaksi: päiväkirjassa oltiin, ehkä oikeiden henkilöiden yksityisyyden turvaamiseksi, välillä turhan salailevia, mikä häiritsi lukukokemusta. Ymmärrän ratkaisun, mutta ehkä fiktion lisääminen ja omakohtaisuuden häivyttäminen olisi tarjonnut keinon kuvata esim. päiväkeskuksen keskusteluita, tai päähenkilön ystävien kokemuksia, tarkemmin ja siten laajentaa aihepiirin käsittelyä yleismaailmallisemmaksi.

Ensimmäisen kolmanneksen ajan kuvien pimeys häiritsi lukukokemusta ja tarinaan oli vaikea päästä sisään. Albumin viimeisen kolmanneksen luin naama lähes sivuissa kiinni, teoksen ahdistavaan pimeyteen vajonneena.

Sami Makkosen Hevosjumala oli jo hyvä, tämä oli vielä parempi. Ehkä paras lukemani kauhusarjakuva.

Kokoelma 80-luvun kotimaisia scifinovelleja. 33 novellia oli laatuun nähden liikaa, mutta ajankuvana tämä on arvokas. Plussaa tieteiskirjallisuuden laajasta määritelmästä, tämä on oikeastaan spefikokoelma. Ja olihan tässä monta hyvää novellia

Mielenkiintoinen mutta hämmentävä lukukokemus. Kirjailija joutuu yksityisetsivän hommiin ja omaksuu samalla erilaisia identiteettejä. Taustalla kummittelee halu paeta omaa menneisyyttään.

Yllä oleva kuulostaa kliseiseltä amerikkalaiselta yksityisetsiväromaanilta, mutta Austerin, ilmeisesti postmoderni, versio tarinasta on hyvin omintakeinen.

Vaikuttava ja valmis esikoisromaani, odotan innolla trilogiab toista osaa.

Ensimmäinen novelli oli hyvä ja oikeastaan juuri sitä mitä toivoin taikakoulutarinoita sisältävältä kokoelmalta: opiskelijaelämän fiilistelyä suomalaisessa taikakoulussa. Muissa tarinoissa teemaan otettiin vähän erilaisia, itseäni vähemmän kiinnostavia näkökulmia. Niissäkin tarinoissa oli hetkensä, mutta kun tarinoiden tapahtumaympäristö ei ollut juuri itseä kiinnostava, päällimmäinen tunne lukiessa oli tylsistyminen.

Kaikkien kokoelman kirjoittajien tekstejä luen kyllä mielelläni lisää, jos niitä tulee muissa kokoelmissa vastaan.

Liikaa tylsiä sivujuonia, liian vähän joulufiilistelyä. Mainio tapahtumapaikka.

Tämä oli päiväkirjamainen kuvaus noin vuoden mittaisesta siirtymästä opiskelijamaailmasta työelämään. Paljon pohdittiin työn merkitystä ja sen suhdetta omaan identiteettiin. Kirjan takakannessa sanottiin, että kuvattu kasvutarina on ”epätavallinen”, mutta minun oli siihen helppo samaistua ja monet runoista puhuttelivat.

Vartiainen kirjoittaa hauskasti, leikkii paljon sanoilla. Välillä sanammuunnosten ja sanaleikkien kanssa tulee ähky (en viihtyisi kirjan kertojan kanssa samassa baaripöydässä), mutta Vartiainen kirjoittaa välillä myös naama peruslukemilla ja tarjoaa siten levähdyspaikkoja lukijalle.

Positiivinen lukukokemus, haluan lukea Vartiaisen runoja lisää.

Kirja alkoi vahvasti ja hetken ajattelin tässä olevan vuoden paras kirja. Sitten päähenkilön haahuilu jäi junnaamaan paikallaan ja kirja alkoi tuntua Röngän edellisen romaanin, Nocturnon, toistolta. Lopussa päähenkilö oli jonkin uuden kynnyksellä, ehkä, mutta sitten tarina loppuikin. Tämäkin loppuratkaisu on tuttu edellisestä kirjasta.

Valitulla tyylillä on kuitenkin pointtinsa, se sopii hyvin kuvaamaan rikotun mielen vaikeutta päästä eteenpäin, sarukirjaloppujen mahdottomuutta. Rönkä on kuitenkin kirjoittanut samasta teemasta jo kaksi romaania, joissa kaikissa aihetta lähestytään vielä hyvin samankaltaisesti. Onneksi hän myös kehittyy kirjailijana, ja Kiltti poika on kielellisesti laadukkain kolmesta romaanista. Jos en olisi lukenut hänen aiempiaan, tämä saisi varmasti viisi tähteä.

Kirjan esseet käsittelivät kolmea aihekokonaisuutta: raiskauskulttuuria, naisten välistä ystävyyttä ja äitiyden ja feminismin suhdetta. Tekstit koostuivat lyhyistä katkelmista, vähän kuin muistikirjamerkinnöistä. Tyyli toi mieleen jotkin Maggie Nelsonin kirjat (Wunker lainasi paljon Nelsonia), mutta tässä tyyli ei ollut yhtä viimeisteltyä kuin Nelsonilla. Kun lisäksi Wunker ei oikein tuntunut pääsevän aiheidensa kanssa mihinkään suuriin oivalluksiin, jäi lukukokemus vähän vaisuksi.

Onneksi kirjassa, kuten esseissä yleensä, oli kiinnostavia lainauksia muilta kirjoittajilta ja sillä tavalla tekstit vinkkasivat uutta luettavaa. Ainakin Sara Ahmedin kirjoituksiin täytyy tutustua.

Yksi niistä tapauksista, joissa elokuva on parempi kuin kirja, jonka pohjalta se tehtiin. Lynne Ramsayn elokuva oli hurja ja vaikuttava kuvaus rikkinäisistä ihmisistä. Tämä oli perinteisempi yksinäinen kostaja -tarina, joka tuskin jää lukukokemuksena mieleen.

Operaatio Punaisen ketun jatko-osa käsittelee edeltäjänsä tapaan Venäjän sotilaallista uhkaa Suomelle. Kirjassa painopiste siirtyy suorasta aseellisesta konfliktista sotilasvakoiluun, mutta kyllä tässäkin paljon taistellaan - niin Suomessa kuin Afganistanissakin. Käönteet, joilla päähenkilöt sotketaan suurvaltojen peliin tuntuvat vähän väkinäisesti keksityiltä, mutta ehkä se kuuluu tähän genreen.

Kuten sarjan aloittaneessa Operaatio Punaisessa Ketussa, myös Aavikkoketun paras koukku on sen sijoittuminen nykypäivän Suomeen.