Reviews and Comments

Tieto on tärkeintä, mutta totuutta ei kerro kukaan

Satu Piispa-Hakalan Debytantti kertoo nuoresta tutkijanalusta nimeltään Ennen. Ennen elää ympäristötuhon jälkeisessä maailmassa, missä ihmiset kasvatetaan elämään omissa yhteisöissään, toteuttamassa tiettyä ennalta määrättyä roolia. Tieto on tärkeää ja tiede niin arvostettua, että yleisöluennoille osallistuminen on suosittu ajanviete. Ennen ei kuitenkaan ole tyytyväinen omaan syntymässä määrättyyn osaansa perinteiden vaalijana, vaan haluaa ryhtyä tutkijaksi.

Kirjassa seurataan Ennenin matkaa opintojen alusta kohti ensimmäisen artikkelin julkaisua. Tarina on perinteinen nuoren ihmisen kasvutarina, jossa otetaan etäisyyttä synnyinpaikkaan ja etsitään omaa paikkaa vieraassa uudessa maailmassa. Kuten niin usein, tässäkin tarinassa säästyttäisiin monilta vaivoilta, jos henkilöt kertoisivat toisilleen asioita ajoissa, sen sijaan että niiden pimittämisestä seuranneita harmeja ratkotaan jälkikäteen pidemmän kaavan mukaan. Nämä ratkaisut tietysti tuovat tarinaan sitä kuljettavia jännitteitä, mutta lopussa totuuksien paljastuessa niistä jää kliseen maku suuhun.

Kirjan kaksi suurinta ansiota ovat taustalla pikku hiljaa paljastuva tulevaisuudenkuva ja Ennenin tutkijantyön kuvaus. Piispa-Hakalan kehittelemäm tulevaisuudenkuva paljastuu pikku hiljaa tarinan edetessä, eikä se suostu asettumaan dystopia-utopia-asteikon kumpaankaan päähän. Pidän siitä, ettei kirjassa luennoida pitkästi maailman taustoista, mutta paljastuvista pilkahduksista syntyy silti kuva monimutkaisesta ja realistisesta todellisuudesta kaiken taustalla. Tässä maailmanajassa on kiinnostavaa lukea erilaisia kuvauksia siitä, miltä ihmiselämä voi näyttää maapallon lämpenemisestä seuraavien mullistusten jälkeen.

Kirjan kuvausta laadullisesta aineistoanalyysistä oli kiinnostavaa lukea. Piispa-Hakala kuvasi tutkimusproesseja taitavasti ja selkeästi, mutta erityisesti pidin hänen tavastaan kertoa Ennenin kokemuksista ja epävarmuuksista liittyen hänen asemaansa akateemisessa maailmassa. Myös Ennenin ja vanhemman tutkijan Baobabin välinen suhde oli rakennettu hienosti ja koskettavasti.

Kirjan lopussa paljastuu, että tietoa arvostavassa maailmassa kukaan ei ole vaivautunut kertomaan toisilleen totuutta. Aivan lopuksi Ennen joutuu tekemään omat valintansa liittyen siihen, miten tärkeää totuus hänelle on. Hahmojen taustoihin liittyvät totuudet ovat tosiaan vähän turhan kliseisiä, mutta sen sijaan Ennenin viimeiset ratkaisut, ja hänen aineistoanalyysinsä lopulliset käänteet jäivät mieleeni pitkäksi aikaa kirjan loputtua. Ne saavat myös miettimään, onko kirjassa sittenkin kyse dystopiakuvauksesta – tai ehkä pikemminkin: onko ihmisluonto tuomittu dystopiaan.

Vauhdikas ja sekakäytön värittämä kauhuseikkailu. Pääjuonessa kolme 1990-luvun nuorta matkaa Tampereelta Ilomantsin korpeen etsimään sodanaikaista läökevarastoa. Tämän lisäksi kirjassa seurataan neuvostojoukkojen erikoisoperaatiota samaisessa korvessa jatkosodan aikaan. Kolmas juonikaari liittyy päähenkilö Niinan menneisyyden aaveisiin.

Päätarina oli oikein hauska, neljän tähden humoristinen kauhuseikkailu: Anttila osasi kuljettaa tarinaa sujuvasti eteenpäin ja hahmojen matkassa viihtyi. Mukava lukea välillä tällaista Suomen kontekstiin sovitettuna.

Neuvostomajurin näkökulmasta kirjoitetut pätkät tarjosivat kontekstia kirjan kauhulle ja tapahtumapaikoille sodan jatkosodan ajalta. Majuri ei hahmona kuitenkaan ollut kovin kiinnostava, eikä sodanaikainen konteksti niin monimutkaista tai kiehtovaa, ettei näiden historiapätkien lukeminen olisi käynyt toisteiseksi ja tylsäksi.

Päähenkilö Niinan taustaan liityvä kummitustarina ei sekään puhutellut minua. Se tuntui kauhuelementtinä liian erilaiselta kuin kirjan muu suoraviivainen splattertoiminta. Näiden välille syntyi ristiriita, joka latisti molempien tehoa. Niina hahmona ei myöskään herännyt niin hyvin henkiin, että hänen paykologiseen kauhuunsa olisi saanut kunnon otetta.

Lopputoteamana täytyy sanoa, että olipa hauska lukea ysäri-Suomeen sijoittuvaa nuorisokuvausta. Pääkolmikon roadtripistä Suomen poikki olisin voinut lukea pidemminkin ilman mitään kauhuelementtejä. Samuli Anttila kuvasi myös hienosti luontoa, ja Ilomantsin maisemista oli helppoa muodostaa kuva oman pään sisään.

Straniuksen kirja 1,5 astetta parempi arki tasapainoili tietokirjallisuuden ja self helpiin lipsuvan itsensäkehittämiskirjallisuuden rajapinnalla. Onneksi tässä oli tarpeeksi tieto-osuuttakin, sillä jälkimmäinen genre ei itseäni niinkään kiinnosta.

Kirjan ehdottomasti kiinnostavin anti oli henkilökohtaisten hiilidioksidipäästöjen (eli hiilijalanjäljen) vähentämisen konkretisointi. Stranius on onnistunut pudottamaan oman hiilijalanjälkensä noin kahteen tonniin vuodessa. Tavoitetaso, jolle kaikkien suomalaisten pitäisi päästä vuoteen 2030 mennessä on 2,5 tonnia (oma hiilijalanjälkeni oli Sitran testin perusteella 3,8 tonnia). Stranius käy läpi asumiseen, kuluttamiseen, ruokavalioon ja matkustamiseen liittyviä ratkaisuitaan, esitellen erilaisten hiilidioksidilähteiden suuruusluokkaa.

Puhuessaan kirjan nimen mukaisesti "paremmasta arjesta", Stranius tarkoittaa sitä, että hiilijalanjälkeä pienentävät ratkaisut eivät ole hyväksi pelkästään ympäristölle, vaan myös jalanjälkeään pienentävälle yksilölle. Osa näistä esimekreistä on selkeitä: syömällä terveellistä kasvis- tai vegaaniruokaa voit paremmin kuin syömällä epäterveellistä, ilmastolle haitallista ruokaa. Liikkumalla jalan tai pyörällä saat arkiliikuntaa, joka on sinulle hyväksi - toisin kuin auton ratissa tai kyydissä istuminen.

Välillä perustelut menevät kuitenkin sellaisiksi, etten ole varma miten suuri osa ihmisistä saa niistä nautintoa. Omaa ajankäyttöään ja elämäänsä mielellään laskentataulukkojen avulla optimoivat ihmiset voivat hyvinkin saada iloa vinkeistä, joissa kehotetaan luopumaan televisiosta (2-3 tuntia jotka keskimäärin istutaan TV:n edessä voi käyttää hyödyllisemminkin) tai vaihtamaan auto polkupyörään, koska auton ylläpitokuluista säästyvän rahan voi muuttaa ajaksi, jonka aikana opiskelee vaikka uuden tutkinnon. Straniuksen vinkit tuntuvat myös olettavan lukijan hyvintoimeentulevaksi, perusterveeksi ihmiseksi, jolla on mahdollisuus ohjata elämäänsä vapaasti. Esimerkiksi asuinpaikka kehotetaan valitsemaan siten, että kotoa on helppoa liikkua ilman autoa tai julkisia.

Kirjan loppupuolella katse siirretään vielä yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Stranius antaa paljon vinkkejä, miten voi toimia ympäristön puolesta lahjoittamalla aikaansa tai rahaansa. Myös työpaikkansa kannattaa mahdollisuuksien mukaan valita siten, että tekee työtä ilmaston hyväksi eikä sen tuhoksi. Tämä osuus on tärkeä, sillä vaikka kaikki arjessa tehdyt omaa hiilijalanjälkeä pienentävät toimenpiteet ovat tärkeitä, on suurten päästövähennysten tapahduttava kansallisella ja kansainvälisellä tasolla.

Lopuksi vielä mieleenjäänyt lainaus kirjasta:

"Hoemme, että Suomi on niin pieni maa ja että vastuu on aina jossain muualla. Muistutamme, ettei Suomen päästöillä ole merkitystä, kun Kiina ja Yhdysvallat ovat suurimpia saastuttajia. Mutta mitä järkeä on verrata 1,4 miljardin asukkaan kiinan ja 5,5 miljoonan asukkaan Suomen päästöjä keskenään? Emmehän argumentoi niin, että kainuulaisten ei tarvitse maksaa veroja, koska siellä on niin vähän asukkaita verrattuna pääkaupunkiseutuun." Tämä on tietyllä tapaa koko kirjan idea: on tärkeää, että me toimimme yksilöinä omien päästöjemme vähentämiseksi, vaikka esimerkiksi teollisuuden päästöt ovat moninkertaisia omiimme verrattuna. Samaan aikaan on kuitenkin myös tärkeää toimia yksilönä sen eteen, että yhteiskunnan päästötkin vähenevät. Demokraattisessa maassa meillä on valta ja vastuu toimia myös itseämme suurempien ratkaisuiden eteen.