User Profile

Tämä oli päiväkirjamainen kuvaus noin vuoden mittaisesta siirtymästä opiskelijamaailmasta työelämään. Paljon pohdittiin työn merkitystä ja sen suhdetta omaan identiteettiin. Kirjan takakannessa sanottiin, että kuvattu kasvutarina on ”epätavallinen”, mutta minun oli siihen helppo samaistua ja monet runoista puhuttelivat.

Vartiainen kirjoittaa hauskasti, leikkii paljon sanoilla. Välillä sanammuunnosten ja sanaleikkien kanssa tulee ähky (en viihtyisi kirjan kertojan kanssa samassa baaripöydässä), mutta Vartiainen kirjoittaa välillä myös naama peruslukemilla ja tarjoaa siten levähdyspaikkoja lukijalle.

Positiivinen lukukokemus, haluan lukea Vartiaisen runoja lisää.

Kirja alkoi vahvasti ja hetken ajattelin tässä olevan vuoden paras kirja. Sitten päähenkilön haahuilu jäi junnaamaan paikallaan ja kirja alkoi tuntua Röngän edellisen romaanin, Nocturnon, toistolta. Lopussa päähenkilö oli jonkin uuden kynnyksellä, ehkä, mutta sitten tarina loppuikin. Tämäkin loppuratkaisu on tuttu edellisestä kirjasta.

Valitulla tyylillä on kuitenkin pointtinsa, se sopii hyvin kuvaamaan rikotun mielen vaikeutta päästä eteenpäin, sarukirjaloppujen mahdottomuutta. Rönkä on kuitenkin kirjoittanut samasta teemasta jo kaksi romaania, joissa kaikissa aihetta lähestytään vielä hyvin samankaltaisesti. Onneksi hän myös kehittyy kirjailijana, ja Kiltti poika on kielellisesti laadukkain kolmesta romaanista. Jos en olisi lukenut hänen aiempiaan, tämä saisi varmasti viisi tähteä.

Kirjan esseet käsittelivät kolmea aihekokonaisuutta: raiskauskulttuuria, naisten välistä ystävyyttä ja äitiyden ja feminismin suhdetta. Tekstit koostuivat lyhyistä katkelmista, vähän kuin muistikirjamerkinnöistä. Tyyli toi mieleen jotkin Maggie Nelsonin kirjat (Wunker lainasi paljon Nelsonia), mutta tässä tyyli ei ollut yhtä viimeisteltyä kuin Nelsonilla. Kun lisäksi Wunker ei oikein tuntunut pääsevän aiheidensa kanssa mihinkään suuriin oivalluksiin, jäi lukukokemus vähän vaisuksi.

Onneksi kirjassa, kuten esseissä yleensä, oli kiinnostavia lainauksia muilta kirjoittajilta ja sillä tavalla tekstit vinkkasivat uutta luettavaa. Ainakin Sara Ahmedin kirjoituksiin täytyy tutustua.

Yksi niistä tapauksista, joissa elokuva on parempi kuin kirja, jonka pohjalta se tehtiin. Lynne Ramsayn elokuva oli hurja ja vaikuttava kuvaus rikkinäisistä ihmisistä. Tämä oli perinteisempi yksinäinen kostaja -tarina, joka tuskin jää lukukokemuksena mieleen.

Operaatio Punaisen ketun jatko-osa käsittelee edeltäjänsä tapaan Venäjän sotilaallista uhkaa Suomelle. Kirjassa painopiste siirtyy suorasta aseellisesta konfliktista sotilasvakoiluun, mutta kyllä tässäkin paljon taistellaan - niin Suomessa kuin Afganistanissakin. Käönteet, joilla päähenkilöt sotketaan suurvaltojen peliin tuntuvat vähän väkinäisesti keksityiltä, mutta ehkä se kuuluu tähän genreen.

Kuten sarjan aloittaneessa Operaatio Punaisessa Ketussa, myös Aavikkoketun paras koukku on sen sijoittuminen nykypäivän Suomeen.

Tämä oli 10-vuotiaana huikea lukukokemus, muistan miten pelottava oli lukea sankareiden matkaa Morian halki. Tämä toinen uudelleenlukukierros oli lähinnä nostalginen. Oli kyllä hyvä tuulettaa elokuvaversioita vähän pois mielestä, tykkään kirjan rytmityksestä ja painotuksista enemmän.

Vauhdikas ja viihdyttävä sotajännäri, jossa Suomi joutui Venäjän agression kohteeksi vuonna 2021. Kirjassa seurataan kolmesta näkökulmasta puolustusvoimien ja presidentin reaktioita Venäjän hybridioperaatioon.

Mukaansatempaava kirja. Sanoisin, että ajankohtainen, mutta eikö Länsirannalle ja Israeliin sijoittuva kirja ole aina ajankohtainen. Tässä kirjassa kiehtoi kaksi asiaa: Ensinnäkin kirja tarjosi mahdollisuuden kurkistaa mahdollisuus kurkistaa herätys/fundamentalistikristityn mielenmaisemaan (aina treffailusta Israelinpolitiikkaan). Toiseksi se tarjosi mahdollisuuden nojatuolimatkalle paikkoihin, joissa olen itsekin käynyt. Oli hauska peilailla omia muistoja ja kokemuksia kirjan kerrontaan.

Katkeransuloinen kahden nuoren kasvukertomus. Lukiosta yliopistoon siirtyvät päähenkilöt etsivät itseään ja paikkaansa maailmassa, välineenä erityisesti heidän välinen suhteensa. Kirjailija kuljettaa tarinaa ja kehittää hahmojaan taiten, eikä kirjaa meinannut malttaa laskea käsistään.

Pidin erityisesti kirjan lempeydestä hahmoja kohtaan. Tässä tavoitettiin jotain nuoruuden kipuilun herkkyydestä.

Perushyvää kasarikauhua, jonka Stephen King kirjoitti salanimellä. Tässä on oikeastaan kaikki, mitä muistan lapsuuden kauhukirjoista ja -elokuvista: Pikkukaupungin ydinperheen perheenisä joutuu omien hölmöilyidensä vuoksi pulaan, ja elämä murenee ympäriltä. Lisäksi vielä tuntematon, kiehtovan uhkaava muukalainen ja rappiolliset pikkukaupungit. Oli hyvä nostalgiatrippi.

Aivan ihana kirja, joka lumosi kauniilla kielellään ja tarjosi paljon mietittävää. Uskomattoman taitavasti sai kirjailija näin pieneen määrään tekstiä upotettua moniulotteisen ja elävältä tuntuvan tarinan.