Reviews and Comments

Jungarin taru on seikkailukertomus uskollisuudesta, sukukirouksesta ja poliittisesta juonittelussa katolisuuden loppuaikojen Suomessa. Rautakylän vanha paroni on kohellushuumorilla ryyditetty kertomus perintöhuijareista. Sumutarinoita on kehyskertomuksen sisään puettu kymmenen novellin kokoelma, jonka aiheet ja tyylilajit vaihtelevat varsin paljon, mutta erityisen paljon joukossa on kauhutarinoita. Etenkin Ikuinen ylioppilas jäi mieleen.

Ihan kiinnostava asetelma: myöhäiskeskiaikaiset käymättömät korpimaat Savon ja Karjalan rajalla, ja suomalaisen muinaisuskon haltijat, loitsun sun muut ovat totta. Ilokseenhan tätä luki. Mutta ihan suosikikseni tämä ei noussut. Kirjassa ei ole oikein vahvaa pääjuonta, vaan päähenkilöinä vuorottelevat kolme saman perheen nuorukaista vain suksivat sidequestista toiseen. Tällainen nopeasti ratkeavasta ongelmasta toiseen hyppiminen on vähän puuduttavaa luettavaa. Ja paitsi että päähenkilöt ovat nuoria, myös koko kirjan ote on aika nuortenkirjamainen, missä ei sinänsä ole mitään vikaa mutta se ei ole sitä mistä minä tykkään. Muutenkin tuntuu, että kirjaa on kirjoitettu vähän kansanperinteen tarkistuslista kädessä. Mutta noin muuten tämä kyllä herättää muinaiset järviseudut mukavasti eloon.

Selkeästi enemmän tietokirja kuin kaunokirja. Mukana olevat tarinat on suomennettu enemmän dokumentaarisen tarkkuuden kuin kaunokirjallisen vetävyyden näkökulmasta, ja kutakin tarinaa edeltää joskus pitkäkin selittävä johdanto. Niinpä tätä ei oikein voi lukea kauhun tunteita tavoitellakseen.

Mäjäytetään Kummisetä ja Sons of Anarchy yhteen, siirretään tapahtumat Utsjoelle eikä jätetä yhtäkään kummankaan genren kliseetä käyttämättä. Ei sillä, vetävästi kirjoitettu, muttei tosiaan mitään korkeakulttuuria. Erikoiskiitos kuitenkin siitä, miten miesten välinen veljellinen fyysinen läheisyys näytetään myönteisessä valossa (paitsi tietenkin jos sillä nahan narinalla yritettiin jotenkin pahat mielessä viitata Tom of Finlandiin).

Tämä oli hyvin inspiroiva. Kirjassa käytettiin jonkin verran kirjoittajan teoreettiseen viitekehykseen pohjaavia semanttisia kaavoja, mutta ne eivät varasta päähuomiota ja kirja on suositeltavaa luettavaa myös muille kuin teoreettisille semantikoille.

Psykoanalyysissa käyvä Marjaana kelailee seitsemän vuoden ajan äitisuhdettaan ja miessuhteitaan sekä varsin paljon myös suhdettaan analyytikkoon. Jotenkin en jaksanut innostua tällaisesta vatvomisesta.

Heikkisen railakkaassa romaanissa saamenmaalaiset lähtevät sisällissotimaan Helsingin herroja vastaan ja saavat puolelleen ensin koko Pohjois-Suomen ja sotaretken edetessä loputkin suomalaisista. Tosielämässähän tällaista juntti-Suomen sisällissotaa on käyty jo pitkään politiikan saralla ja hallitus Helsingissä on saatu miehitettyä, mutta eivät sitä valitettavasti saamelaiset johda vaan hekin ovat häviäjien puolella. Mutta joo, kyllähän tämän räväkän voimafantasiakirjan parissa viihtyi.

Tätä voisi ehkä luonnehtia unenomaisesti eteneväksi. Kontekstina lienee kutakuinkin Portugalin neilikkavallankumous ja sitä seurannut siirtomaista vetäytyminen, ja päähenkilöinä (sikäli kuin heistä saa otetta) on Angolasta Lissaboniin muuttaneita portugalilaisia. Unenomaista on se, että koko vuosisatainen siirtomaahistoria on limittynyt samaan hetkeen, ja Lissabonin räkäisillä kujilla ja roskaisilla rannoilla seikkailee ties mitä tutkimusmatkailijaa ja aristokraattia, ja kertoja vaihtuu jopa kesken kappaleen hänestä minäksi ja takaisin. Noh, naistyyppejä kirjassa on oikeastaan vain yksi eli huora. Noin kokonaisuudessaan sanoisin, että kirjasta ei oikein saa irti, jos Portugalin historia ja sen merkkihenkilöt eivät ole tuttuja — kuten ne minulle eivät oikein ole. Tietty kirja on sitä suurempi trippi mitä vähemmän tietää, mistä on kyse, kait.

Hyvin kirjoitettu, selkeä ja käytännöllinen opas kouluttajalle. Näkökulma on lyhyessä työelämäkoulutuksessa, mutta kyllä tätä minun nähdäkseni pystyy soveltamaan muuhunkin aikuiskoulutukseen.

Ykkösosan tavoin vauhdikas seikkailu yliluonnollisten voimien mylläämässä Turussa. Käänteet ovat teräviä ja nörttihuumori akateemista, ja päähenkilöt onnistuvat pelastautumaan mahdottomalta tuntuvista tilanteista kerta toisensa jälkeen ihan kirjaimellisesti ihmeen kaupalla. Nautinnon kruunasi se, että tässä kirjassa palaset eivät edes tyytyneet loksahtamaan kliseisesti kohdalleen.

Perheensä surmaajien mielenmaisemaa luotaava pienoisromaani, joka seuraa yhden onnettoman perheen viimeistä päivää. Jotenkin ohueksi henkilöt ja heidän yhteinen menneisyytensä jäävät. Tai ehkä tässä luodataankin perhesurmien ympärillä pyörivää keskustelua ja sitä, miten pinnalliseksi se yleensä jää.

Murakamin kirjat ovat luotettavia lukukokemuksia: tarina on aina käytännössä sama ja tunnelma aina mukavasti nyrjähtänyt. Tällä kertaa salariman-elämää vieroksuvan kolmikymppisen miehen vaimo katoaa yhtäkkiä, ja katoamisen selvittäminen ei tietenkään ole mitenkään suoraviivainen tai looginen prosessi. Tapaus tuntuu myös jollain tavalla kietoutuvan Japanin sotaoperaatioihin Kiinan mantereella, ja sitä kautta teos laajeneekin japanilaisen machokulttuurin kommentaariksi.

Ryhdyin kirjaan kovin odotuksin: aiemmat Kytömäet olivat erinomaisia lukukokemuksia ja tämän aihe on vieläpä nyt erityisen ajankohtainen. Mutta voi, ensimmäiset 200 sivua eli ensimmäinen kolmannes kirjasta on aivan käsittämättömän puuduttavaa luettavaa ja pahimman luokan tiskirättirealismia. Lukeminen eteni hitaasti ja tuskailin, että montako viikkoa tähän kirjaan saa tuhraantumaan.

Noh, sen jälkeen se sitten lähti paranemaan, ja puolivälin jälkeen kirja oikein imaisi otteeseensa ja tarjoili yllättäviä käänteitä juuri niin kuin Kivimäen kirjoilta voi odottaakin. Erinomaisen jälkipuoliskon luinkin sitten parissa päivässä.

Pienimuotoinen kertomus Iranista Hollantiin muuttaneesta Arghavanista ja hänen suhteistaan neljään ihmiseen. Iraniin jäänyt isä oli lapsuuden sankari, joka opetti näkemään luontoa ja lukemaan runoutta mutta retkahti sitten oopiumiin, eikä Arghavan osaa päästä tapahtumasta yli. Amsterdamissa Arghavanin pyörittämässä second hand -kaupassa käy kaikenlaisia asiakkaita. Tanssija Anna ostaa aina värikkäimmät mekot ja houkuttelee iloitsemaan elämästä. Eksentrinen Johan juttelee puiden kanssa ja on suorasanaisuudessaan helposti lähestyttävä ystävä. Huilisti Mees valloittaa Arghavanin sydämen mutta huomaakin pian valloittaneensa liikaa. Ja kaupunki on perhana vieköön kaatamassa huonoon kuntoon päässeitä puita juuri Arghavanin kaupan edestä.

Ihan hauska ja melko suoraviivainen siipale ulkopuoliseksi itsensä tuntevan luonnonlapsen elämästä vieraassa maassa.

Periaatteessa hyvä ja nokkela seikkailukirja, joka pelaa loputtomilla anakronismeilla ja intertekstuaalisilla viittauksilla ja käsittelee niin kolonialismia, globalisaatiota kuin muovisaasteongelmaakin. Mutta kirja on valitettavan ranskalainen, ja tarkoitan tällä sitä, että kirja on valitettavan rasistinen, misogyyninen ja tavassaan käsitellä kväärejä lähinnä iljettävä. Siksi en suoranaisesti halua suositella tätä kenellekään.