User Profile

Välillä täytyy lukea klassikkoja. Kuten kaikki tietävät, Oscar Wilde on eittämättä yksi kirjallisuushistorian suuria sanan säilän mestareita. Tämäkin teos sisältää kuolemattomia onelinereita lähes joka sivulla. Jaana Kapari-Jatan suomennos välittää tässä hyvin Wilden kielen sujuvuuden.

Tarinana sen sijaan koin teoksen lähinnä luotaan työntävänä. Yläluokkaisten kusipäiden tunnontuskailut ja tekosyvälliset filosofoinnit lähinnä ärsyttivät. Tarina on olevinaan moraliteetti, mutta se ei oikein vakuuta, kun suoranaiset henkirikoksetkin näyttäytyvät lähinnä abstrakteina esteettis-moraalisina ongelmina. Luokkanäkökulma loistaa kokonaan poissaolollaan; alempaan yhteiskuntaluokkaan kuuluvien ihmisten kohtelua roskaväkenä ei juurikaan problematisoida. Hedonistisia filosofisia näkemyksiään sivukaupalla lateleva Lordi Henry on yksi vastenmielisimmistä hahmoista, joihin olen kaunokirjallisuudessa törmännyt, enkä ole aivan varma, oliko tämä Wilden tarkoituskin. Sinänsä uskon, että kirja kuvaa viktoriaanisen Englannin yläluokan arvomaailmaa jokseenkin realistisesti, mutta olisin tarvinnut kriittisempää suhtautumista siihen, että kirja olisi alkanut innostaa.

Olen huomannut pitäväni Høegin kirjoista, ja tästä tykkäsin vielä enemmänkin kuin aiemmin lukemistani. Tuttuun tapaan erityislahjakkaat ihmiset selvittävät jotain koko Tanskan yhteiskuntaa läpäisevää salaliittoa, ja vaikka asetelma ja juoni sinänsäkin ovat kiinnostavat, niin Høegin kirjoissa parasta on kuitenkin odottamattomissa paikoissa kukkiva huumori ja absurdit, ihmisen suorituskyvyn rajoja koettelevat yllätyskäänteet. Jotenkin tuntuu, että Keltainen kirjasto on hiukan liian siloteltu sarja näin rosoisille kirjoille, mutta ehkä rosoisempi käännös jonkin toisen kustantamon julkaisemana ei tekisi aivan samaa vaikutusta, josta osa tosiaan syntyy tästä muodon ja sisällön ristiriidasta.

Nuoruuden itsevarmuudella kirjoitettu tunteita, sukupuolirooleja, etuoikeutettua asemaa, isän varjossa kasvamista ja muita aiheita käsittelevä esseekokoelma, jonka kirjoittaja sentään ymmärtää oman etuoikeutetun positionsa ja sen vaikutukset hänen omaan näkökulmaansa. Siihen nähden ihan hyviä esseitä, jotka sinällään eivät tuoneet minulle uutta ajateltavaa, mutta on toisaalta huomattava, että kokoelma on sentään julkaistu jo viisi vuotta sitten eli ns. vanhassa maailmassa.

Cisheteroiden mustasukkaisuus- ja suhdesotkuja, taustalla eteläisen Atlantin tulivuorisaari. Ei erityisen kiinnostava.

Lou Marin rezensiert „We shut shit down“ von @ende_gelaende@climatejustice.global in den „Libertären Buchseiten“ der @Graswurzelrevolution@dju.social:

Bewegung für Klimagerechtigkeit

Ende Gelände und der Zivile Ungehorsam

Das Jahr 2015 war das Jahr des großen Aufbruchs des Anti-Braunkohle-Bündnisses „Ende Gelände“ (im Folgenden: EG), das in den folgenden Jahren mit Massenaktionen zivilen Ungehorsams (im Folgenden: ZU) die Klimagerechtigkeitsbewegung mitgeprägt hat. Es war im Tagebau Garzweiler, wo sich 2015 rund 1.500 Menschen an der ersten großen Kohlebaggerblockade von „Ende Gelände“ beteiligten. Anschließend erhöhten sich die Teilnehmerinnenzahlen, Medienberichte über Kohlegrubenbesetzungen und Blockaden von Kohlezügen sowie des riesigen Abbau-Baggers durch in Weiß gekleidete Aktivistinnen gingen um die Welt. In dem Buch „We Shut Shit Down“ werden Geschichte und Verständnis dieses ZU sowie die verschiedenen Aspekte des Bewegungsbündnisses EG dargestellt. Es geht immer wieder um die Widerstandszentren Garzweiler, Hambacher Forst, Lausitzer Braunkohlerevier, zuletzt Lützerath und deren Aktionscamps. […]

www.graswurzel.net/gwr/wp-content/uploads/2023/10/LibusPDF.pdf#page=8

#EndeGelände #Klimagerechtigkeit #ClimateJustice

Ecomaiseen tapaan jos jonkinlaisia sivujuonia rönsyilevä, maailmankäsityksiä vertaileva ja historiallisille diskursseille irvaileva kertomus hylätylle laivalle haaksirikkoutuneesta nuoresta aatelismiehestä, jonka fyysisten avujen puutetta paikkaa ehtymätön mielikuvitus. Itse juonessa sinänsä ei ole suurta päätä eikä häntää, mutta tässä kirjassa olennaista onkin matka, tulevan odotus ja menneen märehtiminen — sekä tietenkin jatkuva filosofinen jaarittelu. Pääosin hauska, mutta vähän rupesi hyytymään loppua kohti.

Mosambikin rannikolla vanhassa siirtomaa-ajan linnoituksessa toimii vanhainkoti. Vanhainkodin johtaja murhataan, ja murhaa tutkimaan saapuu poliisi, jonka ruumista asuttaa vanhuksena syntyneen lapsen kuolematon sielu... tai jotain. Poliisi kuulustelee kutakin vanhusta vuorollaan, jokainen tunnustaa syyllisyytensä, ja samalla kerrotaan sodan arpeuttamasta maasta, rotuvihamielisyyksistä, vanhoista uskomuksista ja kaikesta sellaisesta, mitä vanhainkodissa tapahtuu vaikka ei oikeastaan pitäisi. Mmh, ei tämä nyt ihan onnistunut tekemään vaikutusta minuun, ja ajatus harhaili koko ajan muualle.