User Profile

Tää on nyt semmosta Tyäväenkirjallisuutta. Köyhän perheen sukutarina, tai oikeastaan kronologisesti etenevä anekdoottikokoelma. Mitään sen kummempaa juonta tästä ei oikein löydy, ja kerrontatyylikin korostaa tapahtumien irrallisuutta. Työ on raskasta, asuinolot surkeita, lapsia sikiää ja huutolaisiksi joudutaan, sitten sorrutaan ryyppäämään, agitoidaan luokkataistelua ja urheillaan. Eli semmoista aika tavanomaista, ei oikeastaan mitään yllättävää.

Kokonaisuus, joka jää hyvällä tavalla hämmentäväksi. Toisen maailmansodan jälkeen saksalaisillekin työskennellyt ja rotuoppeihin edelleen uskova islantilaistoimittaja pääsee uuden tanskalaisen kauppalaivan matkassa Norjaan hakemaan Välimerelle vietävää sellulastia. Matka ei erinäisten syiden vuoksi hirveästi pääse etenemään, mutta onneksi ruoka on hyvää (joskin kumma kyllä hyvin niukkakalaista) ja laivan toinen perämies osaa viihdyttää kertomalla vanhalta puulastulta kuulemiaan antiikin tarinoita. Lopulta tapahtuu... jotain... ja päällimmäiseksi mieleen jää kysymys: ”Hä?”

Lähitulevaisuuteen sijoittuva romaani, jossa jo pari vuosikymmentä sitten näkyvissä olevia kehityskulkuja kaiken kaupallistamisesta, kaiken šokeeraavan ja törkeän arkipäiväistymisestä ja luokkaerojen syvenemisestä on kehitetty eteenpäin niin, että ne melkein ovat saavuttaneet jo nykypäivän todellisuuden. En voi muistaa, olisivatko kirjassa esitetyt ajatukset kuulostaneet liian pitkälle menevyydessään epäuskottavilta 20 vuotta sitten, mutta nykyään ei tosiaan mikään enää yllätä. Valitettavasti Krohnin kerrontatyyli on niin unenomaista (minkä tietenkin voisi katsoa olevan tämän kirjan kohdalla teemoja tukeva tietoinen valinta, mutta kun Krohnilla on sama tyyli muissakin kirjoissa), että kaikki etääntyy ja menettää kiinnostavuuttaan ja osaset tuntuvat toisistaan irrallisilta.

Kirjallisuuden professori, jonka avioliitto on niin väljähtänyt että sulaa itsekseen pois alta ja jonka opetusmonisteetkin kaipaisivat vähän päivittämistä. Kirjallisuuden opiskelija, joka on hyvin säntillinen ja jota tietoisuus jatkuvasti vaanivasta epilepsiasta on kasvamaan aikuiseksi opiskelutovereita nopeammin. Totta kai he kohtaavat ja lopulta saavat toisensa. Nolkytluvun alun ihmissuhdekirjallisuus ei kuulosta tässä ajassa siltä kaikkein freeseimmältä, mutta Hämeen-Anttilan esikoisromaani on säilyttänyt ryhtinsä ja on jäntevistä teemoistaan huolimatta mukavan kepeää ja viihdyttävää luettavaa.

Kirja alkaa kuin shitpostaus. Seuraavaksi vaikuttaa siltä kuin olisi lukemassa teinidraamaa. Mutta lopulta päähenkilöt kasvavat aikuisiksi, ja lukija odottaa koko ajan, milloin he saavat toisensa. Lopulta kirja on nimensä mukainen. Oikeastaan aika hyvä ja jää kutkuttamaan mieltä vielä lukemisen jälkeenkin.

Olen lukenut tämän vuoden puolella kolme 1600-luvun Islantiin sijoittuvaa kirjaa, ja täytyy sanoa, että alkaa käydä puuduttavaksi, koska kuvio on jokaisessa pitkälti sama.

"Imperialism without colonies"

"More than their chains to lose"