User Profile

Viidestä toisiinsa nivoutuvasta tarinasta koottu romaani, joista vahvin on puolet koko kirjasta vievä avaustarina. Kokonaisuudessaan ihan hyvä, vaikkakin rakenteensa vuoksi hiukan hajanainen kertomus 1960-luvun valkoisista yhdysvaltalaislapsista, joiden oli tarkoitus aikuistua Vietnamin sodan aikaan. Siis juuri niistä, joita nykykeskusteluissa kutsutaan buumereiksi. Tältä kannalta kirjan toiseksi viimeisen tarinan sukupolviyhteenveto onkin itse asiassa varsin osuva, vaikka onkin kirjoitettu jo parikymmentä vuotta sitten. King kirjoittaa niin vahvalla rutiinilla, että tällaiset vähemmän tunnetutkin kirjat ovat sulavaa luettavaa. Ai joo, varsinaista kauhua tässä ei oikeastaan ole.

Vanhanaikaisia romanttisia novelleja. Niin vanhanaikaisia, että romantiikkaa on suurimmaksi osaksi vaikea tunnistaa, tai jos sen tunnistaakin, mahdotonta pitää romanttisena. Mutta on kirjassa yksi sitaatin arvoinen viisaus, jonka ansiosta voin antaa tälle kaksi tähteä: ”Jos voitte istua toisen ihmisen seurassa vaiti puoli tuntia ja tuntea olonne mukavaksi, teistä ja tuosta ihmisestä voi tulla ystävät. Jos ette voi, teistä ei tule koskaan ystäviä, eikä teidän kannata tuhlata aikaa yrittämiseen.”

Tämä oli hyvä! Sopivan tarmokkaita lapsia, päähenkilönä vieläpä lapsinero, johon on varmasti mukava samastua, ja lopussa kaikille ilkeille ja pahoille käy ansionsa mukaan eli köpelösti. Mutta voi jestas mitä julmuutta! Alusta asti on rankkaa systemaattista henkistä väkivaltaa, mutta sitten kun päästään kouluun, kohdataan rehtori, joka paitsi solvaa ja nöyryyttää lapsia myös käyttää kaikkia mahdollisia fyysisen väkivallan muotoja oppilaisiin. Rehtori (joka todennäköisesti on myös murhannut veljensä saadakseen perinnön) on kylässä arvostettu eivätkä muut aikuiset tietenkään puutu asiaan, eikä minun ole vaikea uskoa, että tällaista se meininki on takavuosikymmeninä ollut muun muassa Britanniassa (väkivallan määrää on tietenkin liioiteltu ihan samalla tavalla kuin lapsineron neroutta, mutta väkivalta ilmiönä on ollut niin olennainen osa opetusmetodeja, että itse valtakuvio on uskottava). Kirjahan ei ole enää mikään tuore, joten tämä aivan ylitsevuotava brutaalius tuntuu minusta mahdollisesti paljon brutaalimmalta kuin 1980-luvun vanhemmista, mutta en minä ehkä näin julmia kouluväkivaltakuvauksia haluaisi nykylapsille lukea.

Miksi luin tämän? Ai niin, tämä oli pisimpään lukujonossa lojuneiden joukossa. Eipä ole enää.

Tässä oli ihan hauskoja ja söpöjäkin otuksia.

Vähän sekavan oloinen minun makuuni.

Voi jestas miten väsynyttä kuraa. Luulin saavani lukea hauskaa velopunk-henkistä seikkailua, mutta eihän tässä mitään sellaista ollut. Pääosan kirjasta vain ladeltiin stereotypioita saksalaisista, ja jos jotain äksöniä välillä olikin, se oli ihan tekemällä tehtyä typeröintiä.

Tämä oli jotenkin väsyttävä tarina. Siis sillä tavalla, että jouduin koko ajan pitämään taukoja, kun en vain jaksanut lukea. Myös Dahlin lastenkirjoille ominaiset jäyhät sukupuoliroolit korostuivat tässä jotenkin silmiinpistävän kovasti. En myöskään hirveästi innostunut loppuratkaisusta, jossa raha ja kuuluisuus hyvittivät kaikki aiemmat kärsimykset.

Hupsuja detaljeja ja hupsu tarina.

Mnäh, ei ihan minun makuuni.

Mahtavan ronskia kieltä. Ilahduttavaa lukea tämä näytelmä heti Kerjäläisromaanin jälkeen, kun näytelmässä kaikki olennainen on saatu mahtumaan niin pieniin puitteisiin ja harvoihin kohtauksiin. Eiväthän nämä tarinat toki yksi yhteen edes ole, mutta tässä ei tosiaan antauduttu turhiin jaarituksiin niin kuin romaanissa. Loppuratkaisu oli ehkä vähän yllättävä siksi, kun se tuntui jäävän hiukan vaille perusteluja, mutta ehkä sitä varten pitäisi lukea vähän tarkemmin.

Avausruno eskaloitui tosi vikkelään ja hulvattomasti ja loi vahvat puitteet teoksen loppuosan lukemiselle. Pääosin oivaltavia eikä huonoja, mutta välissä myös hieman tyhjäkäyntiä ja tunkkaisia asenteita.

Ihan perus novelleja. Antologian pointtina on esitellä ”kvääriyttä” eli homoja ja lesboja. Sinällään tämä on myös kiinnostava aikamatka parinkymmenen vuoden taakse, koska kvääriys nähdään tässä kuitenkin edelleen hyvin cissukupuolisena. Ns. kiintiöhomoista taisi tulla ilmiö vasta jokusen vuoden myöhemmin. Että sinällään niistä ajoista on jo päästy paljon eteenpäin.

Nokkeluudesta toiseen poukkoileva tavanomainen tarina huonosti kohdistuneesta rakastumisesta ohuelti eläinsaduksi verhottuna.

Djali! <3 Ihana pikku vuohi! Mutta muuten aika onneton kirja. Välissä on paljon historiallisia ja kaupunkimaantieteellisiä esseitä, jotka rikkovat kaunokirjallisen tyylin tosi pahasti ja ovat myös läpeensä anakronistisia. Pääjuoni on vastenmielinen ja henkilökuvaus juuri niin smoothia kuin 1800-luvun alun seikkailukirjalta voi odottaakin. Mutta Djali! <3