User Profile

Kunnon tuuttaus aitoa menoa suomalaisen kaupungin ja maaseudun rumemmissa kolkissa. Ja kerrankin kirja, josta voi rehellisesti sanoa, että henkilöhahmot ovat toinen toistaan säälittävämpiä runkkareita. Takakannessa mainitun Arto Salmisen henkinen perintö on tässä niteessä vahva.

Mielenkiintoinen kirja, joka on samaan aikaan sukutarina, kertomus pienen taidekokoelman matkasta Euroopan historiassa ja kuvaus juutalaisen talousmahdin romuttamisesta maailmansodissa. Alkupuoli on hitaahkoa pohjustamista ja vauhdinottoa, mutta kun 1900-luvun myllerrykset alkavat, kirja vie mukanaan. Loppu onkin sitten, pienen ihmekäänteen jälkeen, pehmeää laskua nykypäivään ja juurille palaamisen pohdintaa.

Lintusen absurdin realistinen tarina kukkii niin soljuvaa kieltä, että lukija voi suorastaan tuntea hangen narskeen jalkojensa alla samalla, kun sielua viiltää.

Korkea-aho on kyllä kiistatta nyt suomenruotsalaisen kirjallisuuden kärkeä. Kirjan asetelma on varsin perinteinen: nuoruuden kaveriporukka palaa noin vuosikymmenen perästä yhden porukan jäsenen hautajaisiin ja käy läpi menneisyyden ja nykyisyyden haavojaan. Aiheen käsittely ei kuitenkaan ole lainkaan puisevaa eikä häiritsevän kliseistä, ja nurkissa väijyvä Raamtin varjo tuo tunnelmaan oman hyisen, mutta maagisen elementtinsä. Henkilöhahmot ovat eläviä, eivät lainkaan pakotettuja, ja ankkalammikon vesikin tuntuu vihdoin vaihdetun raikkaammaksi. Takakannessa povataan, että ”kirjan ahmii yhdeltä istumalta”, ja niin siinä melkein kävikin, kun viimeiset kolmesataa sivua tuli tankattua putkeen (aamuviiteenhän siinä meni).

Hyi kamala, mikä pahan mielen kirja! Alusta loppuun asti vastenmielistä ahdistavuutta, eikä edes kaltoin kohdeltu päähenkilö tuntunut sympaattiselta (tai no, sympatia kääntyi hänen puolelleen lähinnä siksi, että kaikki muut kirjan henkilöt olivat niin epäreiluja, mutta eipä hänessä silti mitään samastuttavaakaan ollut). Ei siinä, kirjan ihmiskuvaus oli kuitenkin ihan uskottavaa ja kerronta käypästä, joten kolme tähteä irtoaa, vaikka tämän lukeminen lähinnä tappaa pienen palan lukijan ihmisyydestä.

Tässäpä vasta reippaasti kirjoitettu kirja, joka tarraa otteensa ihan ekalta sivulta ja pitää tahtinsa yllä loppuun asti. Kuin maalaiskomedia, mutta useimmista muista lajityyppinsä edustajista poiketen hyvä maalaiskomedia. Kasarikoululaisten kovistelun ja pohjoispohjalaismurteen yhdistelmä saa tekstin tuntumaan erittäin eloisalta, eikä raskaisiin aiheisiin jäädä rypemään, vaan niistä edetään tarmolla kohti suurta maailmaa.

Jälleen kerran Murakamin teos saa olon sillä lailla hyvällä tavalla hämmentyneeksi, että sitä kokee olevansa ihmisenä jotakin enemmän kuin ennen kirjan lukemista. Tässä on siis samoissa kansissa Murakamin kaksi ensimmäistä lyhytromaania, näistä ensimmäinen vaikutti väkevämmin.

Ensin kirjassa ei tapahtunut oikeastaan mitään. Sitten kun siinä alkoi tapahtua (mutta vain vähän), se ei tuntunut mitenkään merkitykselliseltä. Tähänkö nyt piti melkein viikko turata?

Kun aloin lukea tätä kirjaa, minulle tuli heti hyvin kotoisa olo. Suomenruotsalaisen kirjallisuuden kanssa käy aika usein niin, se vie ajatukset utuisiin rannikkokaupunkeihimme ja ankkalammikon tunkkaiseen veteen. (Tosin tavoistani poiketen luin tämän suomeksi enkä ruotsiksi, koska suomenkielinen laitos oli hyllyymme päätynyt.) Yliopistomaailmaan sijoittuva, pitkä ja perusteellinen urbaanilegenda toi myös mukavan tutun ulkopuolisuuden tunteen, aivan kuin olisin itsekin palannut ahtaille käytäville välttelemään opiskelijarientoja ja esittämään tekeväni tutkimusta. Virkistävä elämys siis, pitää selvästi lukea enemmän Korkea-ahoa.

Erittäin luettavasti kirjoitettu kirja, vankisairaalaosaston arki tulee elävästi iholle ja asioita paljastuu Hautalalle ominaiseen tihkuvaan tahtiin. Onneksi en ottanut tätä sairaalalukemiseksi pari viikkoa sitten.

Tämä kirja onnistui pysymään kiinnostavana edellistä Shardlake-dekkaria paremmin. Viihdyttävää ja nopeatempoista luettavaa. Toisaalta kuitenkin loppuratkaisu itsessään on jopa sen verran pienimuotoinen, että sinne asti päästyään miettii, olikohan se nyt tosiaan 700 sivun väärti. Ja edellisen Shardlake-dekkarin tavoin tässäkin kirjassa paljastetaan vain tärkeitä vihjeitä. Siispä kun jotain mainitaan, sitä voi automaattisesti pitää merkittävänä, mikä vähän syö yllätyksellisyyttä. Ei siinä, kyllä minä voin lisääkin tätä sarjaa lukea.

Tasaisesti etenevä kertomus sodanaikaisista lapsuusmuistoista ja niiden kohtaamisesta myöhemmällä iällä. Ei mitään maata järisyttävää, mutta ei mitään pahasti pielessäkään, käypänen lukukokemus siis.

Hyvin mukaansatempaava, viihdyttävä ja vauhdikas trilogian kakkososa, josta ei kuitenkaan kannata suurta syvällisyyttä liikaa odottaa. Croninin luoma maailma yllättää joka käänteessä, paitsi yhdessä: Ihmisten erilaisuuden käsittely on hyvin pinnallista. Lähes kaikki henkilöt tuntuvat olevan valkoisia heteroita. Okei, apokalypsin jälkeen elossapysyminen on ykkösprioriteetti, mutta ei se silti poista ihmisiltä heidän ominaislaatujaan. Ja kun yhden ainoan kerran mainitaan sateenkaarikansalaiset, sekin tehdään loukkaavasti. No juu, siihen kirjan isot heikkoudet sitten jäävätkin, ja kyllä Cronin myös onnistuu tällä saralla: autistinen bussikuski Danny on niin ihastuttavan samastuttavasti kirjoitettu, että silmät kostuivat.

Kolmososaa odotellessa.