User Profile

Clarke on onnistunut luomaan maailman, joka on täynnä vaikuttavia elementtejä. Mutta ah ja voi, kirjassa on sellainen suuri puute, että se ei ole lainkaan mukaansatempaava. Lukija odottaa vain, milloin luku loppuu ja kirjan voi laskea käsistään. Lisäksi tapahtumien kulku on hyvin poukkoilevaa eikä lukujen välinen yhteys aina käy kunnolla selväksi. Noh, sainpa nyt kuitenkin luettua.

Kahdessa ajassa liikkuva tarina, jossa päähenkilö etsii kahta kadonnutta: isosiskoaan sodanjälkeisessä Englannissa ja ystäväänsä muistisairaana vanhuksena. Fragmentaarinen tarina, jonka kertojaan ei aina voi luottaa ja jossa osa kysymyksistä jää lopulta auki, aivan niin kuin elämässä yleensä.

Nyt on kunnollista Suomi-noiria.

Mitähän minä nyt sanoisin... No, jos kirjasta jää päällimmäiseksi mieleen, että kustannustoimittaminen on tehty vähän hutiloiden, niin se ei ehkä ole kovin mairitteleva seikka. Lausetason kömpelyyksien ja systemaattisten pilkkuvirheiden (puhun nimenomaan virheistä, en mistään tyylipilkutuksesta — ellei sitten tyyli ole todella pahasti hakusessa) lisäksi rakenteessa on paljon keskeneräisyyttä: asiat eivät seuraa toisiaan mitenkään jouhevasti tai dramaattisesti, vaan niitä pullautellaan melko latteastikin yksi toisensa perään. Laiska kustannustoimittaminen on tietenkin sääli kirjailijan kannalta, olisihan tässä panoksia ollut.

Vähitellen aukeava sukumysteeri on toki rakennettu omintakeisesti, mutta ehkä minä sukuignoranttina lukijana en sitten ole ihan kirjan kohderyhmässä.

Satu kirjan nimessä on vain hämäystä; oikeasti tämä on pelkkää työmiesrealismia. Monin paikoin kuvaus toi mieleen suorastaan Arto Salmisen inhorealismin, jos kohta tässä oli pyritty vähän taiteellisempaan tyyliin. Henkilökohtaisia pienen ihmisen tragedioita yhteiskunnallisella pohjavireellä siis.

Pitkään kesti, että sain luettua, mutta vika ei niinkään ollut kirjassa, vaan yleisessä lukuvireessä. Ehkä pitkän lukurupeaman vuoksi myös kokonaiskäsitys tapahtumista jäi vähän repaleiseksi.

Ehti loppua ennen kuin huomasi edes alkaneen. Synkähkö välipala.

Kirja alkoi uskomattoman vahvasti, ja ensimmäiset parisataa sivua olivat ehdottomasti vähintään viiskauttaviis. Mutta sitten, niin, tyyli muuttui, jos ei nyt täysin, niin ainakin varsin paljon. Viiltävän sanataituruuden sijaan tuli tusinaluentoja, kuin itseään toistavien opiskelijabileiden nousuhumalaisia mukasyvällisyyksiä tai vuodesta toiseen kehää kiertäviä foorumikeskusteluja. Siellä välissä sitten vielä pilkisteli sitä alun autuaaksitekevää kerrontaa riittävän runsaasti, jotta kokonaisuus ylsi vaikuttavalle tasolle.

Erika, jotenkin niin tarkkanäköisesti kerrottu. Annukka, ihanan elävä henkilö, juuri täydellinen tarinaa kuljettava veijari. Ja sitten Tuovi, siis täh, miksi kirjailija on päätynyt antamaan miehelle naisen nimen? Missään vaiheessa kummallisuuden syy ei käynyt ilmi, siihen ei edes vihjattu millään tavalla. Muutenkin kolmikon ohuimmaksi jäänyt henkilö.

Viktoriaaninen Lontoo, taikuuden ja teatterin maailma — mikä voisi mennä pieleen? Ilmeisesti ainakin tunnelman luonti. Vähänkin useamman sivun lukeminen yhtäjaksoisesti alkoi puuduttaa. Aineksia olisi kyllä ollut: itsenäisyyttä tavoitteleva ura- ja perhenainen, ryysyistä rikkauksiin kohoava traaginen maalaispoika, veriveljien välisen jännitteen purkautuminen karuna eripurana, ja mitä vielä. Mutta hohhoijaa.

Nuorimmaiselle luin tämän iltasaduksi, ja kohdeyleisö piti kovasti. Tässä on hyvin vauhti päällä, ja lopetus on aika napakka. Mutta tosiaan, en oikein osaa itse viihtyä lastenkirjojen parissa, mutta kyllä näitä muille ihan ilokseen lukee.

Vuosien tauon jälkeen innostuin taas pelaamaan shakkia, mutta eihän siitä tullut yhtään mitään. Niinpä luin kertaukseksi tämän jo entuudestaan tutun oppikirjan, ja eikös vain pelin taso parantunut heti, kuten on aiemminkin käynyt.

Sentimentaalinen (kuten monet toisen maailmansodan aikaan sijoittuvat kertomukset ovat) kertomus brittiystävyksistä sisällissodan ja toisen maailmansodan aikaisessa Espanjassa. Mukaansa tempaavaa jännitystä ja kyyninen pohjavire, josta en valitettavasti voi spoilaamatta enempää kertoa. Usko ihmiskuntaan ei ainakaan tämän lukemisesta vahvistu.

Totisesti, minä sanon teille: niin kuin on kirjoitettu, se Saarnaajattarelle on mieleen. Mutta tutkimattomat ovat herra kirjailijan tiet, ja se kapea portti, josta tulen läpi olisi pitänyt kulkeman ja tämä kirja mestariteokseksi kohottaman, se jäi herra kirjailijan katseelta piiloon. Mutta niin kuin jäi viimeinen tuomio saapumatta, niin palasi tämäkin kirja maalliseen maailmaan ja jäi vaille lopullista täyttymystään. Siitä huolimatta väkevästi todistettu, amen.