User Profile

Mihail Šiškinin näkemys Venäjän tilasta ja tulevaisuudesta on äärimmäisen pessimistinen: koko Venäjän historia on orjuuden historiaa, kansa ei osaa olla muuta kuin vallan pelokas palvelija. Demokratiaa ei Venäjällä ymmärretä eikä haluta, eikä valtaapitäviä kiinnosta muu kuin valta itsessään.

Šiškin synkkä näkemys lienee tarpeellista ravistelua; Venäjään on ennen sen Ukrainassa aloittamaa sotaa suhtauduttu naiivisti ja tietoisesti silmät suljettuna .

Kirja käy läpi sitä, miten venäläinen mentaliteetti on muovautunut eri historian samankaltaisina toistuvien vaiheiden kautta. Kirjakin kyllä toistaa ajoin tarpeettomasti itseään.

Vasta viimeisissä luvuissa nousee esille edes pientä optimismia: ehkäpä nuorisossa on kuitenkin tulevaisuus. Kaiken pessimistisen tylytyksen jälkeen tämäkään toivo ei kuitenkaan kuulosta kovin uskottavalta.

@Stoori Tämä on minulla usein sienireissuilla korissa mukana, ja erikoisen sienen nähdessäni teen parhaani sen tunnistaakseni. Ei ihan helppoa, sieniä on niin valtava määrä ja tässäkin kuvatuissa vielä monenlaista varianttia.

En ole ennen Risto Isomäkeä lukenut, ja tämä osui aika sattumalta kirjaston valikoimista äänikirjaksi ajomatkalle. Kun ehdin päästä kotiin ennen äänikirjan loppumista, luin sitten loput perinteisesti paperilta.

Isomäki kuvaa kiinnostavasti ekspansivistisen ihmiskunnan kohtaamista aivan toisenlaisen - samaan aikaan tutulta vaikuttavan, mutta silti tuntemattoman - elämänmuodon kanssa. Onko outoa planeettaa hallitseva jättimäinen puu tietoinen, entä mitä tapahtuu jos se leviää muille planeetoille?

Tämä oli kevyttä, viihdyttävää lukemista, samalla sopivasti mielikuvitusta kutkuttavaa.

Olen itse ajatellut Bachin passiot musiikillisiksi katedraaleiksi: niillä on paitsi oma jylhä muotonsa vaikuttavana kokonaisuutena, mutta lähempää tarkastellessa niistä paljastuu loputtomasti kiinnostavia yksityiskohtia. Vähän samanlaista vertausta käyttää myös Topi Linjama tässä mainiossa pienessä kirjassaan, jossa musiikin ja sen merkitysten kautta avautuu myös monenlaisia elämään ja maailmaan liittyviä havaintoja ja pohdintoja.

Kirjaa nyt tuskin kannattaa lukea ihan vain sellaisenaan, vaan kohteena olevan musiikin kanssa nautittuna. Siinä riittää kuunneltavaa useammaksikin kuuntelukerraksi, kuten kirja tekee selväksi.

Kuuntelen vain aika harvoin äänikirjoja, mutta onnekkaasti tämä sattui kirjaksi, jonka kuuntelin ajomatkalla Helsingistä Lappiin. Ja kuinka sopiva kirja olikaan juuri kuunneltavaksi: kerronta on ystävänsä kuolemasta järkyttyneen ja koko ajan enemmän järkkyvän, syyllisyyttä kantavan miehen sisäistä monologia, kuin tehty juuri kuunneltavaksi!

Saision kieli on upeaa ja tarina kiehtova ja kiertyvä mysteeri: ovatko karmeat nuoruusmuistot totta vai sairastuvan mielen keksimää painajaista? Vaatiiko syyllisyys rikoksen sovittamista vai eikö olisikin parempi ettei vanhoista rikoksille tule enää uusia uhreja?

Haahtelan kieli on kaunista, runollista ja mietiskelevää, ja tarina liikkuu taitavasti toden, harhan ja mystis-maagisen välimaastossa. Kirja vie lukijansa tunnelmaan, jossa todellisuudessa on enemmän kerroksia kuin miltä pintapuolisesti näyttäisi, ja jättää jättää jälkeensä henkisesti ravitun olon.

Parhaat kirjat usein ovat tarttuneet matkaani kirjaston poistohyllystä, niin tämäkin.

Mauno Koiviston vuonna 2001 julkaistu erinomainen kirja Venäjän historiasta ja Venäjän ideasta tuntuu tällä hetkellä erityisen ajankohtaiselta. Se mitä Venäjällä nyt tapahtuu asettuu Koiviston käsittelyssä sitä selittävään kontekstiin: putinismi ei ole mitään poikkeuksellista, vaan se voisi olla vain yksi uusi luku Venäjän monipolvisessa ja sekavassa historiassa. Vähän tähän suuntaan Koivisto kirjansa päätösluvussa aavisteleekin: Venäjällä tuolloin vallinnut erityinen sekavuus ja idean puute oli Koivistonkin arvion mukaan vain tilapäistä: Venäjä Koivistonkaan arvion mukaan tuskin muuttuu kansalaistensa onnea ja hyvinvointia tavoittelevaksi länsimaiseksi valtioksi, vaan ammentaa perusteita olemassaololleen samoista historian syövereistä kuin aina ennenkin.

Kirjasta tekee erityisen kiinnostavan luettavan myös Koiviston henkilökohtainen ote: melkein jokaisessa luvussa Koivisto onnistuu kytkemään historian käänteet oman uransa vaiheisiin, ja kertoo näihin kytkeytyviä kiinnostavia anekdootteja vuosien varrelta.