User Profile

Oletetaan, että maailma on niin kuin se on.
Kutsutaan tätä todellisuudeksi.

Alkaako näin runokokoelma vai filosofinen traktaatti? Miksei molemmat. Matti Kangaskoski (s. 1983) on paitsi runoilija ja kirjailija, myös tutkija, joka tohtorinväitös käsitteli digitaalista runoutta. Ei siis ihme, jos runoudessakin on akateemista makua. Pohjimmiltaan Johdatus pimeyteen käsitteleekin hyvin perustavanlaatuisia kysymyksiä olemisen, katsomisen ja kokemisen luonteesta.Alkuun kysymystä pohdiskellaan vain oman pään sisällä, mutta onhan maailmassa muutakin, kuten naapurit, jotka "rikkovat tavaroitaan ja nyhtävät toisistaan kaiken irti". Naapurit ovat näkymättömissä, mutta naapurien äänet eivät pysy seinän oikealla puolelle, vaan vuotavat sieltä runojen minän pään sisään.

Miten voin rakastaa mitään, jos en opi rakastamaan pimeää naapuriani?
Juuri tämän kanssa minun on oltava tekemisissä.

Lopulta on vain pimeys.Mitenkään itsestäänselvää ei ole, että runokirja on fyysisenä esineenä viehättävä. Tämä on. Runoilijan sisko Leena Kangaskoski on vastannut teoksen graafisesta suunnittelusta. Ilme on varsin minimalistinen, mutta pelkistetyn mustat kannet sopivat aiheeseen erinomaisesti. Takakannen pieni, yksinäinen pim on piste i:n päälle.Johdatus pimeään voitti Tanssiva karhu -palkinnon vuonna 2020. Palkinto tuntuu perustellulta, sen verran kiinnostavalla tavalla teos luotaa olemassaolon kysymyksiä ja on samalla tyylikkään vähäeleistä ja kielellisen ilmaisun rajoja ja mahdollisuuksia kokeilevaa tekstiä. Kysymyksiä ei tarkastella vain ulkoa ja ylhäältä, vaan heittämällä runon kertojaminä vääntämään niiden kanssa, täynnä inhimillisyyttä, pohdiskelua ja myös vastustusta. Runon minä ei ota järkeä ja kieltä annettuina, vaan kyseenalaistaa koko prosessin.

tietäminen järjestää,
voiko tietää tietämättä mitään?
voiko tätä karusellia pysäyttää?
voiko tätä karusellia ohjata?
voiko tätä karusellia aloittaa uudestaan?
voiko tästä karusellista astua ulos.s

Valtaosa Tanssiva karhu -voittajista on ollut sinänsä melko suoraviivaista runoutta. Säkeitä toisensa perään, enimmäkseen suoraan aseteltuna, korkeintaan vähän sisennyksillä tulkintaa ohjaten. Vaikeimmillaankin on saanut lukea sanajonoja, joissa sanojen keskinäiset merkityssuhteet ovat jääneet epämääräisiksi.

Mutta entä kun sanat itsessään hajoavat täysin?

vakava. Mä olen siitä RRRpahoillani pahoillani! Erittäin? ripustanut,
jonnekin. Hän vannoi meidän kautta. O, OK. Lastensa kautta?
OOK. Mä en löydä itsestäni mitään sellaista pienintäkään mentaalista
osaa, joka olisi pystynyt sellaiseen! Olisi pystynyt ,. Mä olen siitä aivan
vaaaRRRma!jos sut saisi jotenkin Kaikki, siis ihan kaikki
riippuu siitä miten mikä sun hyvinvointi Ei tätä tilannetta voi
selvittää kukaan muu kuin minä muu kuin minä

Stina Saaren runoissa syntaksi ja semantiikka säröilevät, välillä vähän, välillä täysin. Osa runoista on tulkittava ihan vain ääninä. Taustalla on seksuaalisen väkivallan ja vallankäytön tematiikkaa, runokokoelma kommentoi osaltaan #MeToo-liikettä. Nimeltä mainitaan "billcosby (joka sarjaraiskasi)". Yhteisöä unohtamatta: "Kiusaantuuko joku? Tällaisissa olosuhteissa". "Ja niin heidät käskettiin tuomioistuimen eteen"-runon yhdistelmä evankeliumitekstin sävyä ja yhteiskunnan rakenteiden jargonia kuvaa hvyin sitä, millaisen muurin edessä seksuaalista väkivaltaa kokenut herkästi on.

Tässä yhteiskunnallinen ongelma johtokeskus palvelin verkosto raportti
seksuaalinen ahdistelu vagina oikeusistuin tuomari sukupuolten
välinen vapaa johtopäätös penetraatio uhkaava tasa-arvo hiukkanen
raiskaus varpaankynsi suoli kiertorata valtuutettu esitutkinta ehdollinen
yhteiskunnallinen, aah.

Saaren kieli on myös leikkisää, kuten puhumisen ja kirjoittamisen rajoja tökkivä kieli herkästi on. "oooooooohhh, / totuuden lyhyt määritelmintä." Runoilija itse toivoo, että lukijat tulkitsisivat miten haluavat: "Minä en omista tätä kirjaa. Se on kenen tahansa kirja. Jos se tuntuu omalta, niin sitten sen saa ottaa omaksi", Saari sanoo YLE:n haastattelussa. Tätä vapautta tarvitaankin: ei näistä tekstinsirpaleista mitään yhtä totuutta ja oikeaa tulkintaa saa liimattua kasaan, vaikka kuinka yrittäisi.

Se isoin kysymys on sitten ylittääkö Änimling jonkun epämukavuuskynnyksen kaikessa vaikeaselkoisuudessaan. Onko siinä sanoma, vai onko se vain epämääräistä sanahälinää? On se helppo niinkin nähdä. Ensivaikutelma oli omalta kohdaltani vaikea, mutta kuten usein, aika auttaa. Kun en vain lue, vaan myös pureskelen ja kirjoitan, joudun pysähtymään ja pohtimaan. Tällä kertaa pohdinnan tulos on, että Äninminling on epämukavuusalue, jota on mielenkiintoista tutkailla.

Turkulaisen runoilijan Juha Kulmalan (s. 1962) neljäs kokoelma Pompeijin iloiset päivät tuntuu äijämäiseltä runoudelta. Siinä on rujoa karheutta, beat-runouteen viittaavaa sykettä, ehkä jotenkin yleisdarrainen vaikutelma: maailma näyttäytyy kokoelman nimen iloisten päivien sijasta sarkastisena, synkkänä ja epäreiluna vyörynä.

Vyörytystä Kulmalan teksti ainakin on. Pitkät runot valuvat pitkin sivuja vaihtelevin sisennyksin, rivi toisensa perään. Sisällysluettelon mukaan teos jakautuu erillisiksi runoiksi, mutta lukiessa rajat ovat häälyviä, aiheet liukuvat runosta toiseen, eikä otsikoita ole.

"Antoivat minulle rahaa"-runossa kuvataan apurahan saanutta runoilijaa Etelä-Euroopassa luovuudentuskissaan, havainnoiden yhteiskunnallista eriarvoisuutta, jossa "afrikkalaiset kellokauppiaat seuraavat sisään ravintolaan / kauppoihin, uniin, minne tahansa saadakseen / mafian määrittelemän päiväkiintiönsä täyteen", samalla kun runoilija vaeltelee turistina. Yleistä tyytymättömyyttä: "me teemme liikaa tuhoa ja turhaa".

tämä on YK:n raportti, tässä ei ole järkeä, kaksi prosenttia
ihmiskunnasta omistaa yhteensä yli puolet
planeetasta, puolet ihmiskunnasta omistaa yhteensä
alle prosentin siitä, tässä tilanteessa
omistaminen ei enää tarkoita mitään ja se
tarkoittaa kaikkea

Kun "kaikki on laserohjattu päin / helvettiä", mitäpä muuta kuin odotella "sylit täynnä viinaa ja pullaa / valmiina diktatuuriin". Pikkuisen hönkii nihilismiä, tämä. Oma julma viehätyksensä Kulmalan tekstissä on. Tanssiva karhu -raati kiitteli karheiden ja puheenomaisten runojen kuvastoa. Minun makuuni Kulmala on kuitenkin vähän turhankin karhea. Nousi tämä silti ensivaikutelmaani kiinnostavammaksi.

Vuonna 2013 Tanssiva karhu -palkinto voitettiin ensimmäistä kertaa esikoisteoksella. Palkinnon voitti silloin Maria Matinmikko (s. 1983). Valkoinen aloittaa väritrilogian, jonka myöhemmät osat ovat Musta (Mahdollisen kirjallisuuden seura, 2013) ja Värit (Siltala, 2017).

Valkoinen on pääasiassa proosarunoa, toteavaa ja tarkasti havainnoivaa tekstiä. Kuvasto on omituista, vähän kuin joku kirjaisi unia muistiin. "Unien pensasmaisuus, unien totuus – muinainen villi kristalli", sanotaan. Osassa runokokoelman osioista on runomaisempia, lyhyitä tekstejä, sitten palataan taas pidempien kuvausten pariin.

Päivän ruusukkeet, yön linna. Siro kameli matkallaan niiden ympäri. Kamelin tuntematon tehtävä. Järvet ja kraaterit.

Vesiputous ylläni laahaa käytävää. Vastaan tulee lentokenttävirkailijoita. Onko jo myöhäistä?! Kukaan ei vastaa.

"Kirjoitan, jotta päivä tulisi näkyviin." Sitähän tässä tapahtuu: jotain maailmaa kirjoitetaan todeksi. "Ajattelu muuttuu kirjoitukseksi, kirjoitus muuttuu ajatteluksi." Tekisi mieleni siteerata paljon, koska se tuntuu jotenkin parhaimmalta tavalta käsitellä tätä; omat sanat tuntuvat riittämättömiltä. Valkoisuus ja siihen liittyvät mielleyhtymät ovat teema, johon palataan toistuvasti. "Kirjoitan, koska en ole hevonen."

Valkoinen on kiehtova taideteos, joka herättää paljon kysymyksiä. Sen logiikkaan on hauska uppoutua, hämmästellä, mitä tässä nyt itse asiassa halutaan sanoa. Matinmikon teksti on hyvin visuaalista ja piirtää vahvoja, selviä kuvia. Tervetuloa nyrjähtämään tämän kanssa. Laitoin oitis trilogian muut osat varaukseen kirjastosta.

Toivon kanteen on kuvattu perhosista muodostuvia kuvioita. Perhoset ovatkin toinen teoksen pääteemoista. Toivo alkaa ja loppuu kehtolauluilla, jotka koostuvat perhosten nimistä. Suomalainen perhosnimistö onkin kaunista ja kiehtovaa, kun siihen näin uppoutuu.

Toiveikkaasta nimestä huolimatta toinen pääteema on menetys. Kokoelman toinen osa, "Toivo", kertoo läheisen menetyksestä ja siihen liittyvästä surusta. Voimakkaita tunne-elämyksiä kuvataan sanoilla ja sanojen asettelulla, sivuille jäävällä tilalla, säkeiden hajanaisella sekamelskalla.

Tämä on eräänlainen pyhäinhäväistys.
Tarkoituksenani on sotkea raja elävien ja kuolleiden välillä.
Tarkoituksenani on sutata tuo viiva ihan sotkuiseksi.
Minä yritän saada sinuun vähän eloa.
Minä kirjoitan sinulle jotta sinäkin tulisit käymään
minun luonani. Minä muistan niin vähän asioita.

Henriikka Tavi (s. 1978) voitti tällä runokokoelmalla sekä Kalevi Jäntin palkinnon että Tanssivan karhun. Tanssiva karhu -raati kehui teosta moniaineksiseksi ja sitä se onkin, perhoskuvaston lisäksi Tavi on lainannut saduista ja loruista, Saima Harmajan päiväkirjoista, muotoilee murrerunoja ja veistelee lastuja.

Tavin Onnimanni-riimittely pureutuu Suomen historian kipupisteisiin. "Oli kerran Lappeenranta, / Lappeenrannasta lahtari, / lahtarista rautakanki, / rautakangesta kiwääri, / kiwääristä väkijuoma, / väkijuomasta jupakka, / jupakasta korttipakka, / korttipakasta kuolema." Myös Kymenlaakson murreilmaisu taittuu Tavilta notkeasti.

Pidin myös lopun perhosrunoista. Niissä on kauniita säkeitä, joissa Tavi leikittelee rytmillä, toistolla, sanojen merkityksillä ja samankuuloisilla sanoilla. Varsinkin pääkallokiitäjä on saanut kauniin runon:

Hukkakaura ja miten helppo meistä kitkeä!
oli kiintymys kuin "mineraali", "tulva", "jano"
jonka janoon jano hukkuu

Jos lapsi sanoo: "Mekin olimme kerran lapsia",
vastaa metsä:
"Kuinka lapsia, kuinka vanhempia
toisillemme olemmekaan."

Toivo on mielenkiintoinen runokokoelma, jossa on paljon aineksia pureskeltavaksi, runoissa vähän haastetta, mutta samalla melko helppotajuinen kehys, jota kautta lähteä tulkitsemaan.

Marko Hautala on tällä hetkellä Suomen huomattavin kauhukirjailija. Tähän asti Hautala on julkaissut pääasiassa romaaneja ja vain muutaman novellin. Novellikokoelma on kuitenkin perinteinen kauhukirjallisuuden formaatti – mieleen tulee oitis Markku Sadelehdon 1990-luvulla toimittamat kauhuantologiat. Hautalan Kuolleiden valssi kumartaakin näille perinteisille antologioille kansillaan: tyylikkäästi kuluneen näköisiksi tehdyt kannet ovat kuin 1990-luvulta kotoisin. Pisteet kansitaiteilija Mika Tuomiselle!

Itse kokoelma tarjoaa herkullisen kattauksen kauhunovelleja genren eri laidoilta. Kokoelmassa on monenlaisia omituisia tarinoita, joita kaikkia yhdistää jollain lailla epämiellyttävä, häiritsevä ja kammottava tunnelma. Hautala onnistuu novellimitassakin luomaan selkäpiitä karmivia tarinoita, aivan kuten romaaneissaankin.

Avausnovelli "Pitkä kuuma kesä" sijoittuu 1980-luvulle ja kuvaa nuorten kesäistä automatkaa, joka pysähtyy bensan loppumiseen keskellä ei mitään. Bensan saaminen osoittautuu vaaralliseksi. "Saurin hiljaisuus" ottaa lähtökohdakseen Pekka Saurin Yölinja-ohjelman yleisökysymykset ja pojan, joka kuuntelee lähetystä yksin kotonaan, vailla vanhempiaan. "Maanalainen Niili" vie joukon suomalaisia turisteja harvinaisemman nähtävyyden äärelle. Kun joku kysyy "Haluatteko koskettaa muumiota?", vastausta kannattaa näemmä harkita kerran jos toisenkin. "Koskaan ei täyty se kaipuu" kertoo siivoojasta, joka saa lahjaksi harvinaislaatuisen vanhan kotimaisen elokuvan.

Tiedättehän korvamadot? "Käärmetaajuus" kertoo, millaisia kauhuja niihin voi liittyä. "Teurastajan paradigma" kertoo yliopistomaailmasta ja kirjallisuudentutkimuksen professoria vainoavista kauhufantasioista. "Morsionsalmi"-novellissa nuori kesätyölinen joutuu raivaamaan kaislikkoa kesämökillä paikassa, joka on saanut nimensä 1700-luvulla sattuneesta traagisesta tapaturmasta. Rankka urakka saa karun lopun. "Hänen vihansa päivä" kertoo maailmanlopusta Twitter-viestiketjun muodossa. "Loki" on kuvaus pariskunnasta, joka menettää lapsen ja hankkii sitten koiran. Rescuekoirasta muodostuu melkoinen painajainen. Valkoiset varpaat -kokoelmasta tuttu "Varpaat" vie sekin turistit harvinaislaatuisen nähtävyyden äärelle. Tämä suosikki ja Shirley Jackson Awards -ehdokas toimii edelleen.

Kokoelma on kaikkiaan tasalaatuista tavaraa ja aihepiirit ja tyylilajit ovat mukavan monipuolisia. Mukana on Hautalalle epätavallisesti myös jälkisanat, joissa Hautala avaa tarinoita novellien takana. Se on kiinnostavaa se; romaanit eivät selittelyjä kaipaa, mutta tällaisessa novellikokoelmassa jonkunlainen jälkipuhe on paikallaan. Jos Marko Hautalan tuotanto ei ole vielä tuttua, tämän kokoelman parista on ihan hyvä aloittaa sukellus laadukkaan kotimaisen kauhukirjallisuuden maailmaan.

Tyttöystävä tarkastelee ihmissuhteita terävästi. Se on kirjoitettu nimettömältä kertojalta lukijaa puhutellen. Lukija joutuu asettumaan kertojan kumppanin nahkoihin, halusi tai ei. Kertoja, tyttöystävä, on suomalainen, vaikka sitä ei suoraan sanotakaan, ja kumppani on ulkomaalainen, vaikkapa britti.

Suhteessa on melko lailla hankausta kulttuuri- ja luonne-eroista johtuen. Kumppani tuntuu olevan tasaisen tyytymätön tyttöystävän pidättyväiseen luonteeseen, etäisyyden pitämiseen, huonoon yhteydenpitoon omaa perhettä kohtaan ja niin edelleen, kaikkeen siihen, mikä kohteliaalle ja hyvinkasvatetulle britille on helppoa, luontevaa ja vaivatonta.

Tiesin että äitisi oli joskus kuvaillut minua sinulle sanalla enigmatic. Olet kai hänestä jotenkin salaperäinen, kiinnostava, sinä olit sanonut, eihän se mikään huono asia ole. Mutta arvelin että äitisi tarkoitti vain että en osannut puhua. Hän yritti kohteliaasti ilmaista, ettei saanut minusta mitään irti, ei onnistunut tutustumaan minuun tai kokemaan kanssani läheisyyttä.

Enni Vanhatapio valuttaa suhteen tapahtumia vähän kerrassaan, sieltä ja täältä, ja tekee tarkkoja havaintoja suhteen yksityiskohdista. Kirjan toinen osa kertoo sitten siitä, kun suhde on ohi. Jos suhteessa tunsikin kiitollisuuden ja läheisyyden sijasta lähinnä ulkopuolisuutta, entä sitten kun suhdetta ei ole? Suhde pyörii silti mielessä, kertoja puhuttelee silti entistä kumppania, mutta katselee elämässään myös muualle.

Tyttöystävä oli mainio kirja. Se kuvaa hienosti sitä, miltä tuntuu olla ikään kuin lavasteena toisen ihmisen elämässä, esittää tyttöystäväroolia, koska niin kuuluu tehdä. Kirjan toisessa osassa kertoja päätyy työskentelemään statistina elokuvissa ja tv-sarjoissa, siis hyvinkin konkreettisesti ihmislavasteena. Aiheensa puolesta Tyttöystävä vertautui mielessäni Saara Turusen Järjettömiä asioita -romaaniin, molemmat edustavat myös tyyliltään samanlaista viileää tarkkailua. Jos siis pidit siitä, kannattaa tähänkin tutustua.

Eikö sinusta ikinä tunnu siltä että tämä on kaikki jotenkin vähän ällöttävää, kysyin. Että täytät Tomin elämässä jotain naisenmuotoista kohtaa, hän on laittanut siihen itselleen lapun että tähän joku nainen, ja sitten sinä esität sitä? Ja kun hän puhuu sinulle, niin hän oikeastaan puhuu sille mielikuvitusnaiselle ja katsoo sitä ja panee sitä, eikä sinun varsinaisilla piirteilläsi ole niin väliä?

Aloitetaan Harry Harlow'sta (1905–1981), amerikkalaisesta psykologian professorista. Jos nimi onkin vieras, olet saattanut kuulla Harlow'n resusapinoilla tekemistä kokeista. Niissä apinanpoikasille luotiin keinoemoja rautalangasta ja villasta. Harlow tutki kiintymyssuhteen merkitystä ja kasvatti apinanpoikasia myös eristyksissä.

Harlow'n apinakokeet tuottivat huomattavia tuloksia sekä kasvatuspsykologian että käytännön kasvatuksen kannalta. Harlow'n kokeiden sanotaan myös vaikuttaneen Yhdysvaltojen eläintensuojeluliikkeen syntyyn ja koe-eläinten humaanimpaan kohteluun liittyviin vaatimuksiin.

Ei siis ihme, että Harlow on näyttäytynyt Sanna Karlströmille (s. 1975) mielenkiintoisena kohteena. "Ei niin kuin runoilija joka sanoo rakkauden olevan mittaamatonta." Karlström on aikaisemmissakin runokokoelmissaan kirjoittanut erilaisista rooleista käsin. Tällainen merkittävä kiintymyksen ja pohjimmiltaan rakkauden tutkija on kiitollinen näkökulma kirjoittaa runoja rakkaudesta ja ihmissuhteista.

Sanotaan että minä olen irstas mies
piirtoheittimeni takana.

Tutkimusteni mukaan
nainen on pehmeää kangasta
ja jollei ole, otan toisen samanlaisen.

Karlström kuvaa runoissaan tiedemiestä ja tämän naisia, ensimmäistä vaimoa Claraa ja toista vaimoa Peggyä. Mikään lavea elämäkerta tämä runokokoelma ei ole, Karlströmin tyyli on tiivis ja ytimekäs. Kokoelmassa on monia todella lyhyitä runoja, joissa kuitenkin on paljon kaunista.

Katson mieluummin kuinka muista eristetty yksilö
menettää vähitellen järkensä.
Kun kasvot katoavat muisista, se lyyhistyy häkin pohjalle.
Sydän lakkaa hitaasti lyömästä, kaipaukseen voi kuolla,
siihen loppuu se iskelmä.

Harlow'ssa on hyvä perimmäinen ristiriita: näissä tutkimuksissa ei ole mitään rakkaudellista, vaikka niillä rakkauden ja kiintymyksen suhteen merkittäviä edistysaskelia saavutettiinkin. Mitä Harlow lopulta tiesi rakkaudesta? "Olen kuvassa tiedemies, kohta vanha / ja unohdan mitä olen sanomassa käsi koholla: / minua ravistelee valokuvan pysäyttämä Parkinson".

Kaikkiaan tämä on oikein oiva runokokoelma mielenkiintoisesta aiheesta.

Tanssiva karhu -voittajissa on selvästi tapahtunut jonkunlainen sukupolvenvaihdos. Aki Salmela (s. 1976) on jo kolmas peräkkäinen 1970-luvulla syntynyt voittaja. Salmelan ura alkoi vuonna 2004 Kalevi Jäntin palkinnolla palkitulla esikoiskokoelmalla Sanomattomia lehtiä.

Salmela on paitsi suhtkoht tuottelias runoilija, myös ahkera runouden suomentaja. Tässäkin kokoelmassa on mukana muutama suomennettu runo proosarunon pioneerilta Aloysius Bertrandilta. Ne enteilevät viisi vuotta myöhemmin ilmestynyttä Yön Kaspar -suomennosta Bertrandin ainoaksi jääneestä runokokoelmasta.

Proosaruno on Salmelankin pääasiallinen laji, suurin osa kokoelman runoista levittäytyy yksittäisten säkeiden sijasta pidemmiksi kappaleiksi. Yksittäiset virkkeet voivat sitten olla koko kappaleen (ja runon) mittaisia, kuten tässä "Ylikypsä hedelmä"-runossa:

Tietysti tämä on vain ylikypsä hedelmä, josta puu tahtoisi vielä kaikin voimin pitää kiinni, vaikka syksyn tuulet riisuvat jo oksia yksitellen, paritellen kuolleittein lehtien kanssa, muistojen kanssa, jotka hiljaa pakenevat oksien päistä syvälle maan alle, juurten silmättömiin verkkoihin, joihin mikään olevainen tuskin voisi takertua kiinni, kuiva puu kukkulalla jota kylmät tuulet kiertävät, puu metsää ja lintua vailla, syksyn perällä talven kalpeita kasvoja vasten, kun talvi viimein tahtoo omistaa sen, omistaa tämän, puun ainoan omaisuuden.

Tässä on Salmelalle ominaista rytmiä ja kevyttä sanaleikkiä ("riisuvat jo oksia yksitellen, paritellen"). "Liikkuva mieli"-osiossa on lyhyempää säettä. Niissä Salmela harrastaa irtonaisia ajatuksia, merkitysten säkeenylityksiä. Runo "Osa ja arpa" on yksi suosikkejani kokoelmasta:

raaputa vasemmalta, jokainen arpa voittaa
uuden osattomuuden kuvan, päästä naurun nopea lintu
hampaittesi aidan takaa, tai jos aita
lopullisesti sulkee veräjänsä, älä jätä

nopeasti haarautuvaa kieltäsi väliin
tiedät millä hampailla se, elämä, puraisee sinusta
mieleisensä palasen, sinun vastakuoriutunut
mielikuvituksesi kohoamassa omille siivilleen

Hauska kokonaisuus on "Makuasioita", jossa on kuvaukset rakkauden, surun, levottomuuden, muiston, lupauksen, kaipauksen, vihan ja hiljaisuuden mausta. Runot ovat oivaltavia ja kiehtovia, ja lähtevät usein toteutumattomista odotuksista ("Jonkin etäisen homofonian vuoksi odottaisi, että suru olisi jollain tavalla suolaista, että se itsessään maistuisi hyvinvoivan ihmisen kyyneliltä. Näin ei ole.").

Tyhjyyden ympärillä on monipuolinen kokonaisuus mielenkiintoisia runoja. Ei siis ihme, että se palkittiin.

Luin aikaisemmin paljon englanninkielistä scifiä, mutta se harrastus on sittemmin jäänyt muun lukemisen jalkoihin. Nyt tuli ystävältä sen verran vakuuttava suositus uudesta scifikirjailijasta, jota ei ole vielä suomennettu, ja kun kirjoja oli vielä kirjastosta saatavilla, niin täytyihän Becky Chambersiin tutustua.

Romaanit voi jaotella karkeasti päämotivaatioltaan ainakin juonivetoisiin, tunnelman vuoksi luettaviin ja kielellisesti uraauurtaviin. Scifin puolelta löytyy paljon myös ideavetoista kirjallisuutta: monissa kovempaa scifiä edustavissa kirjoissa on paperinohuet henkilöt ja juoni vähän sinne päin, ja pääosassa on joku mielenkiintoinen idea. To Be Taught, If Fortunate lukeutuu vankasti tähän ryhmään, olkoonkin, että sen pieni henkilögalleria on mielenkiintoinen ja kaikkea muuta kuin paperinohutta.

Kirja kertoo Lawki 6 -tehtävästä, joka on avoimen avaruushankkeen Open Cluster Astronauticsin kansalaisrahoitettu, valtioista ja sotavoimista riippumaton tutkimusprojekti, jossa kartoitetaan maailmankaikkeutta kartoittamisen ilosta, ilman suunnitelmia siirtokunnista tai sotilasprojekteista. Lawki 6 on lähetetty tutkimaan neljää asumiskelpoista planeettaa punaisen kääpiötähti Zhenyin ympärillä: jäistä kuuta Aecoria ja maankaltaisia Mirabilis-, Opera- ja Votum-planeettoja.

Kirjan kertoja on Ariadne, tehtävän insinööri. Kaikkiaan matkalla on tiivis neljän hengen porukka, joka viettää lentomatkat keinotekoisessa horroksessa ja herää perillä tekemään tutkimustyötä. Yksi OCA-tehtävien oivalluksista on tehdä terraformauksen sijasta somaformausta, eli sen sijaan, että muutettaisiin ympäristöä ihmisille sopivaksi, muutetaankin ihmiset perillä odottaviin elinympäristöihin sopiviksi käyttäen entsyymejä, jotka esimerkiksi muuttavat tilapäisesti veren sisältämään jäänestoainetta, ihon kimaltamaan heikomman valaistuksen vuoksi ja elimistön kykeneväksi käyttämään kosmista säteilyä ravinnoksi.

Ariadne kertoo retkikunnan vaiheista neljällä planeetalla. Matkan varrella on paljon mielenkiintoisia näkökulmia. OCA:n tehtävät eivät ole yksisuuntaisia matkoja, niiltä palataan aina kotiin, mutta kun matka kestää vuosikymmeniä, on selvää, että perheenjäseniään tai kotiaan ei enää näe. Miltä se tuntuu? Miltä tuntuu kohdata maapallon ulkopuolista elämää? Millaista on nähdä jotain todella vierasta?

Tällaisessa kirjallisuudessa pakollinen osa on tiedon tarjoaminen, joka voi tapahtua joko informaation kaatamisena kurkusta alas väkisin, tai sitten tyylikkäämmin. Becky Chambers osaa tyylikkään infodumppaamisen taidon: huomasin moneen kertaan ilahtuvani siitä, kun Chambers kertoo jotain oivalluksia herättävää informaatiota. Tieteestä innostuvalle To Be Taught, If Fortunate on hyvää luettavaa. Juoni ei ole kirjan vahvuuksia, mutta napakan mittainen tarina sisältää sentään käänteitä, eikä ole vain tylsä matkakuvaus.

Henkilöt ovat perinteisissä scifikirjoissa monesti heikkoja. Tässä ei ole niin, vaan jokainen kirjan neljästä henkilöstä on omanlaisensa, ilmeikäs ja mielenkiintoinen hahmo, jolla on omat heikkoutensa ja voimavaransa, jotka tulevat kirjan aikana tyylikkäästi ilmi. Nykyaikaa on myös se, ettei henkilökaarti ole automaattisesti valkoinen miehistö. Suhtautuminen ulkoavaruuden elämään on samalla tavalla raikas: aluksen henkilökunnan avoimen utelias, kunnioittava ja nöyrä suhtautuminen on todella miellyttävää.

Toivottavasti Becky Chambers pääsisi jonkun kustantamon suomennoslistalle. Aion itse ehdottomasti seuraavaksi tarttua Chambersin arvostettuun Wayfarers-trilogiaan.

Suomenruotsalainen Catharina Gripenberg (s. 1977) on runoilija, jota kehutaan kansiliepeessä yhdeksi Pohjoismaiden kiinnostavimmista nykylyyrikoista. Ainakin hänen runoutensa on kovasti palkittua. Tämä Ottaisit käteni, kummallista voitti Tanssiva karhu -palkinnon vuonna 2007 ruotsinkielisenä (Ta min hand, det vore underligt, Schildts 2007), Kristiina Lähde suomensi sen sittemmin kokonaisuudessaan.

Moniosainen kokoelma liikuskelee kirjallisten ja mytologis-uskonnollisten aihepiirien ympärillä. Ensimmäinen osa käsittelee Edith Södergrania, myöhemmistä osioista löytyy kreikkalaisen mytologian muodonmuutoksia, Virginia Woolfin ja Robert Walserin kaltaisia kirjallisia hahmoja ja uskonnollista puheenpartta.

Hankaluuteni suomenruotsalaisen runouden parissa jatkuvat. Gripenberg ei ole yhtä etäällä merkityksistä kuin Eva-Stina Byggmästar eikä yhtä kryptisen läpitunkematon kuin Peter Mickwitz, mutta ei tämä silti minulle auennut riittävästi. Tai aukeni ja aukeni, en vain oikein saanut otetta Gripenbergin runokielestä.

"Eläkäämme"-osion keskustelu jumalanpalvelusliturgian kanssa sentään huvitti:

Uskomme häneen joka syntyi, eli, kuoli ja haudattiin.
Asteli ulos äidistä, ruumiseen, maahan.
Astui jaloilleen, yli maan
pöytätapoihin, kohti tulevaistaan.
Keittiöstä kylpyhuoneeseen, eteisestä olohuoneeseen,
makuuhuoneesta apukeittiöön, eli, jne.
Astui pihalle. Ja sanoi: "Kun mennään mennään, kun jäädään jäädään."

Todetaan siis, että on tässä jotain, ja mitä enemmän kirjaa käsissäni pitelen ja kääntelen ja luen sieltä ja täältä, sitä enemmän huomaan saavani tästä irti. Ei siis aivan toivoton tapaus. Ehkä tälle pitää vain antaa aikaa.

...Ja on sieltä tuleva
pyhäin yhteydelle
rakennetaan pyhempi yhteys
ja pyhemmälle yhteydelle
rakennetaan pyhin yhteys
ja sen päälle rakennamme
tuiki tavallisen yhteyden. Mutta!

Talonrakentaja ja dramaturgi Tuomas Timonen edustaa Tanssiva karhu -voittajien joukossa nuorempaa sukupolvea. Vuonna 1975 syntynyt Timonen on ensimmäinen 1970-luvulla tai myöhemmin syntynyt voittaja. Siinä missä palkinto on monesti mennyt kokeneelle runoilijalle, jolla on takanaan pitkä ura, Oodi rakkaudelle on Timosen toinen runokokoelma, eikä Timoselta ylipäänsä ole ilmestynyt kuin neljä kokoelmaa.

Kokoelman nimi kertoo heti, mistä on kyse, mutta romanttista hempeilyä Timonen ei lukijoille tarjoa. Kokoelman avaava nimiruno alkaa näin:

Luuletko ettei hänen ole tuskallista vierailla vanhempiesi luona?
Luuletko että hän nauttii ystäviesi horinoista?
Luuletko että hän pitää varauksetta siitä kun ehostat itsesi lähes tunnistamattomaksi mennessänne syömään tai elokuviin?
Luuletko että hän pitää mielipiteistäsi?
Luuletko että intiimi kosketus kanssai on hänen mielestään kerrasta toiseen taivaallista?

Tästä käy hyvin ilmi paitsi Timosen ivallinen ja synkkä sävy, myös Timosen suosikkitehokeino numero yksi: toisto. Myös jatkuva kyseleminen on teemana useammassakin runossa. Rakkaudesta ja etenkin sen puutteesta on paljon puhetta, mutta minut tämä oodi jättää kyllä valitettavan kylmäksi. Runojen maailman väkivaltaisuus, rujous ja jopa rivous eivät puhuttele.

Ei tämä ensimmäinen kerta ole, kun tällainen kuvasto saa runokokoelman vaikuttamaan tympeältä. En siis voi kuin ihmetellä, mikä tässä on viekoitellut Tanssiva karhu -palkintoraatia.

Kari Aronpuro (s. 1940) on, tietysti, näin tamperelaiselle tuttu mies. Pitkän uran niin runoilijana kuin kirjastonhoitajana tehnyt Aronpuro voitti Tanssiva karhu -palkinnon tällä 19. runokokoelmallaan vuonna 2006. Monenlaista palkintoa Aronpurolle on lastattu muuten vuosien varrella, niin yksittäisistä teoksista kuin koko tuotannosta.

Tämä Gathandu on mutkikas juttu. Kannessa ilmeilee hentakoi, Nikobaareilta kotoisin oleva pelotuspatsas. Gathandu puolestaan on Kokian pääkaupunki, 1230 metriä merenpinnan yläpuolella, sade-, pinta- ja pohjavesi yksityistetty. Nämä löytyvät runokokoelmasta samalta aukeamalta. Toinen on oikeasti olemassa, toinen ei, mutta onko väliä sillä, kumpi? "Gathandussa sadut ylittävät uutiskynnyksen, / lööpit lätisevät: YLLÄTYSKÄÄNNE! / HANNU JA KERTTU PALASIVAT KOTIIN!"

Aika paljon liikutaan kyllä Tampereellakin. Kirkossa "alttarista oikealle lehterin / alla Kuoleman puutarha / maalaus laastissa // Se joka sanoi jyksi / ammuttiin / Se joka sanoi yksi / leiriin säästettiin". Isoisä saa lapsenlapselle muistella, mitä oli ennen missäkin. "Isoisä, mistä ennen alkaa? / Nykyisyydestä, menneen ja tulevan vatsassa."

Gathandu tulvii monenlaisia viittauksia ja kaikkea ovelaa. Se on vähän vaikeaselkoinen välillä, jotenkin niin vanhanaikaisen korkeakulttuurinen, ettei tällainen tavallisen sivistymätön lukija ihan aina pysy kärryillä. Lopussa on onneksi viitteitä ja selityksiä, saisi olla enemmänkin. Mutta ei Gathandu mikään lävitsepääsemätön kivimuuri ole, kunhan vain sellainen arvovaltaisen fiksu.

"Kielessä piilee hirviö, se tekee puhujastaan / orjan ja herran." Aronpuro on kielen runoilija. Kokoelmassa on mukana semiotiikan verkkoyliopiston avajaisjuhlassa pidetty runo, sankkanaan merkityksiä, ja merkityksillä Aronpuro paljon operoi. Runoissa yhdistyy monenlainen materiaali, filosofeista neljävuotiaisiin, kaikki sulassa sovussa. "Hän lumoutuu nimettyjen hyödykkeiden ja raaka-aineiden kadonneista merkityksistä, merkityksettömyyden merkityksestä, poissaolon täyttämästä läsnäolosta."

Kiehtova, haastava runokokoelma, joka kuitenkin onnistuu puhuttelemaan. Tämä "Pajulaulu", vaikkapa, on kaunis, ja sattuneesta syystä merkityksellinen:

Vuoden
koivuvaloisin
aamu

pajujen
pakkasenpuremat lehdet
istuvat lujassa

lokakuun kymmenes
halavien
helinä tuulessa

voittaa
moottoritien
melun

Korento sijoittuu tulevaisuuteen, jossa maailma on mullistunut. Merenpinta on noussut huomattavasti ja se on tuonut mukanaan muutoksia. Siellä, missä ennen oli Japani, on pienempi saari, jota hallitsee Itäisten Kauppaliittojen Unioni. Siellä kirjan päähenkilö Satomi asuu pienessä internointikylässä, koska hän on ulkokansalainen. Ulkokansalaisilla ei ole juuri mitään: ei oikeuksia, ei vapauksia, ei lukutaitoa tai muuta koulutusta, vain työtä, rajoituksia ja nöyrtymistä.

Satomilla on sentään paras ystävänsä Mai, kunnes ei enää ole. Alueen hallintoon kuuluva komentaja Rafikov on iskenyt silmänsä Maihin ja haluaa tämän Nymfikseen, siis jonkinlaiseksi prostituoidun ja seuraneidin yhdistelmäksi. Mai ei voi kuin suostua, koska ulkokansalaisilla ei oikeasti ole valinnanvaraa, ainakaan sellaista, missä toisena vaihtoehtona ei olisi kuolema. Suostumalla Main perhe saa sitä paitsi lisää ruokaa. Main lähtö repii kuitenkin Satomin elämästä merkityksen.

Anne-Maija Aalto piirtää Korennossa hyvin lohduttoman dystopiamaailman, jossa katastrofien jälkeinen maailma on jaettu tiukkoihin kerroksiin, joissa koko-, puoli- ja ulkokansalaisilla on kovin erilaiset oikeudet. Näennäisesti kaikki on ihan hyvin – ulkokansalaiset saavat sentään asua internointikylissä, eikä heidän tarvitse enää asua vankileireillä, kiitos ulkomaiden painostuksen vankileirin tilanteen vuodettua ulkomaiden tietoisuuteen.

Internointikylissäkin elämä on kuitenkin hyvin rajoitettua. Vanhaa äidinkieltä ei kuitenkaan saa puhua, lapsia ei kouluteta, kaikki naiset on steriloitu ja nuoret miehet viety muualle sotimaan Unionin puolesta. Mitä muuta tämä on kuin hidasta kansanmurhaa? Samalla internointikylien asukkaat ovat lamautuneet hyväksymään asiat sellaisina kuin ne ovat. "Kaikkihan on kuitenkin ihan hyvin" on valheista pahin.

Tämä ei siis ole mikään iloinen kirja, vaan itse asiassa aika laillakin odotuksiani synkempi. Hieman mietin, miksi tätä on niin kovasti nuortenkirjana markkinoitu. Johtuuko se siitä, että Satomi ja Mai ovat nuoria? Lasten- ja nuortenkirjaskaalalla tämä on minusta enemmän nuorten aikuisten (ja aikuisten) kirja kuin nuorempien lukijoiden, sen verran synkkiä viittauksia sortoon, kidutukseen ja seksuaaliseen väkivaltaan tarinassa on, jos ei sinänsä kovin suorasukaista kuvailua olekaan.

Itse en tätä kyllä lapsilla luetuttaisi, nuorilla kylläkin, eikä toisaalta aikuisten dystopioiden ystävien kannata tätä kirjaston nuortenhyllylle unohtaa. Ei tämä nyt niin kaukana vaikkapa Emmi Itärannan Teemestarin kirjasta ole, samankaltainen ilmastonmuutoksen jälkeinen aasialaisvaikutteinen dystopiamaailma molemmista löytyy.

Markkinoinnista viis, Korento oli oikein mainio kirja ja on mukavaa, että scifi ja nuortenkirjallisuuskin saa näkyvyyttä. Finlandia Junior -palkittu jatko-osa Mistä valo pääsee sisään pääsee kyllä tämän myötä ehdottomasti lukulistalleni.

Kieli roikkuu, pitempänä kuin tappajakoiran läähätys.
Aivan niin,
on runoutta siksi ettemme jäisi
hampaisiin.

Olen tanssinut karhujen kanssa jo vuoteen 2005, jolloin Tanssiva karhu -palkinto myönnettiin Ilpo Tiihosen (1950–2021) runokokoelmalle Largo. Tanssiva karhu ei ole ainoa palkinto, jonka tämä kokoelma voitti: se palkittiin myös Savonia-palkinnolla ja kirjallisuuden valtionpalkinnolla.Mikäpä siinä. Largo asettuu pitkän runollisen uran loppupäähän. Tiihonen aloitti Sarkunmäen palolla vuonna 1975 ja tämä vuonna 2004 ilmestynyt Largo jäi toiseksi viimeiseksi. Siihen väliin mahtuu monta runokokoelmaa ja runsaasti näytelmiä ja kuunnelmia – Tiihonen oli tuottelias kirjailija."Largo" on musiikkitermi, hitain aikamitta, vain 40–50 iskua minuutissa. Se voi myös tarkoittaa hidastempoista sävellystä. Tiettyä lempeää rauhallisuutta tässä kokoelmassa onkin, se ei kiiruhda ja ryntäile paikasta toiseen.Tiihosen Largo yllättää loppusoinnuillaan: ne ovat olleet lukemissani runokirjoissa harvassa. Tiihonen sen sijaan riimittelee notkeasti ja oivaltavasti. Se on hauskaa vaihtelua, ja huomaan nauttivani Largon runoista runsaasti. Tekstit koskettavat ja naurattavat. Largo on paras tähän asti lukemani runokokoelma, rohkenen sanoa. Ansiosta palkittu!Jakso "Lue vielä", "Lue kauniita sanoja", "Lue minulle karvoistasi", "Sotilas" ja "Biblio" etenkin on upea kokonaisuus lukemisen ja kirjallisuuden ylistystä. "Biblio" kävisi kirjastoväen kansallishymnistä:

Ja virkailijoilta he kysyvät
Millä hyllyllä ovat tänään hevoset?
Minä haluaisin tietää kaiken rahasta!
Voisinko saada romaanin joka vähentää painoa?
Miksei Punahilkka ole täällä?
Löytyykö teosta 'Pärehöylät ja periaatteet'?
Oliko Vivaldilla viidettä vuodenaikaa?
Missä on Tiihosen runo jossa puhutaan minusta?
Tuokaa minulle Paraguayn kasvit, tykistöjen historia
tyrannosaurukset, tyylioppi ja tautien syyt,
tuokaa kubismi, Kuhmon kartta, herrat Luther ja Marx
ja kurdien kaunein musiikki
ja kaikki kukkivat roudan maat

Tiihosen runouteen tulen tutustumaan laajemminkin, ja Largon kohdalla nousi houkutus saalistaa tämä jostain omaankin hyllyyn, sen verran lujaa tämä nyt iski.