User Profile

Etymologia on aivan huippukiinnostavaa. Siksi tartun innolla kaikkiin kirjoihin, jotka pureutuvat kielen rakenteisiin ja sanojen takana piileviin selityksiin ja taustoihin. Toimittaja-kielenhuoltaja Ville Elorannan ja tutkija Lotta Jalavan Sana sanasta : Suomen kielen jäljillä on tällainen teos, ja miten mielenkiintoinen se onkaan!

Kirja on täynnä hyvää kansantajuista selitystä siitä, mistä ja miten suomen sanat ovat vuosituhansien aikana muotoutuneet. Suomen monimuotoiset sukulaissuhteet niin Uralin suuntaan kuin eurooppalaisiin kieliin tulevat perinpohjin selviksi. Suomi on Euroopan kielten joukossa omanlaisensa, mutta silti vahvasti kytköksissä: lainatavaraa on liikkunut molempiin suuntiin. On myös kiehtovaa, miten suomi on ollut eräänlainen pakastin, joka on säilyttänyt germaanisia lainasanoja vanhemmassa muodossaan. Esimerkiksi ruotsissa å on myöhemmin korvannut pitkän aa-vokaalin ja ö au-yhdistelmän. Niinpä ruotsin skön on säilynyt suomen sanassa kaunis lähellä alkuperäistä germaanista skauniz-muotoa ja valkosipulin toinen nimi kynsilaukka näyttää, miten lök on aiemmin ollut lauk (ja on edelleen islannissa laukr).

Sana sanasta on tulvillaan mielenkiintoisia esimerkkejä ja anekdootteja. Sain esimerkiksi selityksen sille, mistä Kangasalan Vesijärvi on äärimmäisen lattean nimensä saanut: arvellaan, että taustalla olisi kahta vesialuetta yhdistävää välijokea tarkoittava sana viksi tai veksi. Vesijärven ja Längelmäveden välissä on järviä yhdistävä lyhyt Vääksynjoki, joten ehkäpä Vesijärven alkuperäinen nimi on ollut Veksijärvi ja kun veksi-sanan merkitys on unohtunut, järven nimeksi on tullut ajan mittaan Vesijärvi. Tismalleen sama asetelma toistuu myös Asikkalassa Päijänteen ja Vesijärven välissä.

Kirjailijat ovat halunneet jakaa tuoretta, ajankohtaista tutkimustietoa suurelle yleisölle. Tämäkin on aihe, jossa sellaiselle on kysyntää, erilaisia enimmäkseen hakoteillä olevia kansanetymologioitahan on viljalti. Suomesta puuttuu onneksi englannissa tavanomainen taipumus selittää vanhoja sanoja lyhenteiksi; harmi vain, että lyhennekieli – vaikkapa sellaiset sanat kuin radar ja laser – yleistyi vasta toisen maailmansodan jälkeen ja minkään sitä vanhemman sanan selittäminen lyhenteenä on lähes varmasti väärin. Sana sanasta on enimmäkseen erinomaisen luettavaa ja kiinnostavaa tekstiä maallikollekin, kielitieteellistä asiantuntemusta ei paljoa vaadita.

Nyt kun tätä kirjoittaakseni haeskelin kirjasta tiettyjä kohtia, kirjan rakenne osoittautui aika hajanaiseksi, samanlaisista asioista puhutaan monessa eri kohdassa. Nimiä käsitellään esimerkiksi monessa kohtaa eri kanteilta, mutta missäs kohtaa siitä Vesijärvestä nyt sitten puhuttiinkaan? Sain selata kirjan läpi kolme kertaa ennen kuin löysin. Tässä kohtaa olisin kaivannut hakemistoa! Luettaessa rakenne ei kuitenkaan haitannut, ahmin kirjan innokkaasti. Vaatiihan tämä ison annoksen innostusta etymologiaan ja kieleen, mutta jos sitä löytyy, niin onhan tämä huikeaa herkkua.

Nuorille kirjoitetaan paljon dystopiakirjallisuutta, mutta kyllä utopiakirjallisuudellakin on paikkansa. Sellaista tarjoilee nyt kokenut ja moneen kertaan palkittu Siiri Enoranta, jonka Maailmantyttäret kuvaa romahduksen jälkeistä maailmaa todella ihastuttavalla tavalla.

Tapahtumat alkavat yksinäisille nuorille suunnatulta Sopusointu-leiriltä, joka järjestetään Maailmankodissa. Entisen Euroopan alueelle levittäytyvä Maailmankoti on lähellä Pontus Purokurun esittelemää täysin automatisoitua avaruushomoluksuskommunismia. Purokuru tiivistää näin: "Kommunismi tarkoittaa ylenpalttisen rikkauden lahjoittamista. Se on lahjataloutta, jossa olennaista ei ole yksityisen rikkauden kasaaminen vaan yhteisen runsauden kierrättäminen". Tämän toteutuksesta Maailmantyttäret antaa oivan esimerkin. Ihan koko maailma ei tietenkään ole tällaista utopiaa. Maailmankodin vieressä on Saarivaltio, jossa pidetään tiukasti kiinni vanhasta järjestelmästä ja vastustetaan Hourumantereeksi kutsutun Maailmankodin aivopesupropagandaa viimeiseen asti.

Leirille on kokoontunut nuoria, joista kirja ottaa huomionsa kohteeksi viisi hyvin erilaista nuorta naista. Lise-Lotte on leirillä ystävänsä Joselinan kanssa. He eivät ole tyystin yksinäisiä, onhan heillä toisensa, mutta Lise-Lotte on menettänyt vanhempansa ja Joselina veljensä. Kaia on hiljainen, omituinen ja tuntuu kantavan salaisuuksia sisällään. He kolme ovat Maailmankodista kotoisin; Zerinda ja Ritva ovat tulleet Saarivaltiosta. Zerinda on poissaoleva ja saa näkyjä ja kohtauksia, mutta hänen päässään onkin jotain ylimääräistä. Ritva taas on nuori kapinallinen, joka on tottunut Saarivaltiossa paljon kovempaan elämänmenoon ja on jatkuvasti epäilemässä Maailmankodin hyväntahtoisuutta ja avoimuutta. Hän saa pitkin kirjaa olla ääni, jonka kautta Maailmankodin erityispiirteitä kyseenalaistetaan.

Maailmankodissa kaikki on täydellistä, paitsi pari juttua. Sairaudet on hoidettu, lukuunottamatta Lise-Lotten vanhemmat vienyttä nunezia-kuumetta. Lisäksi ihmiset joutuvat silloin tällöin mekaanisten feizhong-tappajahyönteisten hyökkäysten kohteeksi; tällaisessa hyökkäyksessä kuoli myös Joselinan veli. Hyönteisrobottien hyökkäys yhdistää kirjan päähenkilötkin toisiinsa: kukaan ei tiedä, mistä feizhongit tulevat, vaikka Maailmankodissa muuten vallitseekin erinomainen avoimuus. Tämä mysteeri alkaa kiinnostaa siinä määrin, että tytöt lyöttäytyvät yksiin selvittämään feizhongien salaisuutta.

Maailmantyttäret on seikkailu- ja mysteerikertomus, jossa ystävysten saattue vaeltaa pitkin poikin Maailmankotia selvitellen feizhongien salaisuutta. Se on myös tyttökirja, joka kertoo epätodennäköisten ystävysten välisistä suhteista, kehityksestä ja kasvusta yhteisen matkan aikana. Maailmantyttäret on myös uskalias utopiakertomus, joka maalaa lukijalle mahdollista tulevaisuutta, jollainen meilläkin voisi olla ja jossa monet asiat olisivat paremmin. Dystopiasävyiltäkään ei ihan täysin vältytä: kirjassa kuvataan myös kehityskulkuja, jotka johtivat meidän ajastamme suureen romahdukseen, jonka tuhkista uusi, parempi maailma sitten nousi.

Siiri Enoranta on onnistunut oivallisesti. En pahastuisi ollenkaan, jos nuortenkirjallisuudessa olisi tarjolla kaiken dystooppisen synkistelyn seuraksi enemmänkin tällaista reipasta maalailua paremmista tulevaisuuksista. Tällaista hyvän ja oikeudenmukaisen maailman kuvausta on aina ilo lukea ja unelmoida, josko joskus voisi olla tällaistakin. Yhteiskuntien rakentumisessa on kuitenkin paljon kyse myös valinnoista, ei vain välttämättömyyksistä.

Veera Antsaloon tutustuin sattumalta kirjaston hyllystä löytyneen Pölyn historian myötä. Sittemmin olen lukenut myös romaanin Fernanda. Antsalon tuorein runokokoelma on tämä vuonna 2018 ilmestynyt Imago.

Tyyli on tuttua Antsalon muista teoksista, mutta on siinä jotain tuorettakin. Imago on monipuolinen runokokoelma: osin se soljuu proosarunon pitkinä kappaleina, osin taas on lyhyempää säettä sisennyksiin ja runsaine tyhjän tilan käyttöineen. Välillä se nojaa visuaaliseen kikkailuun ja typografisiin oivalluksiin. Ne ovat toimivia: teoksen sivuilla kohtaa muutaman ilahduttavan tavan ilmaista asioita. Yleisestikin kirja on kaunis, kiitos Jenny Saaren.

Mitähän tässä sitten tapahtuu? Sepä onkin hyvä kysymys. Ainakin kokoelma on täynnä toistuvia motiiveja ja teemoja. Henkilöt putoavat hihoistaan, asiat periytyvät ja keriytyvät, ne ovat, olisivat voineet olla, eivät ole. Kohinaa, lasia, heinää, flanellia, kvintessenssiä.

Nimi on jonkinlainen vihje: "imago" on erityisesti perhosista puhuttaessa muodonmuutosten ketjun lopullinen vaihe. Teoksessa esiintyy kolme päähenkilöä, "tyttö", Filmitähti ja Kuningatar, jotka voi niin halutessaan nähdä saman henkilön eri rooleina ja kehitysasteina. Jokaisella roolilla on omat puitteensa: "tyttö" asuu sukutalossa, jonka linnut valtaavat, Filmitähti puutarhan ympäröimässä villassa seuranaan loputtomiin flanellikerroksiin kääriytynyt puutarhuri ja Kuningatar monen tuhannen neliömetrin palatsissaan.

Taustalla humisee tasainen maailmanlopun tunnelma: kaikki on jatkuvasti vinksallaan, tektonisen liikkeen kohteena, romahduspisteessä, muuttumassa pulveriksi. Kokonaisuus on kaikkiaan hurmaava muodonmuutos. Antsalo on kiehtova kirjailija; täytyypä kaivella luettavaksi vielä Antsalon esikoiskokoelma Sähkökatkoksen aikaan.

Viiden miljardin vuoden kuluttua vety loppuu Auringon keskustasta, ja tähti alkaa hiljalleen laajentua ja muuttua punaiseksi. Määrätyllä hetkellä, joka on protoni ja neutroni ja elektroniverho, kaikki rakennelmat raukeavat, ikkunat, ovat ja peilit, joista valoa nyt yleensä tulee, haihtuvat. Hulmuavat osat menevät seinänrakoon, joka ei mitään kerro, ei sitäkään että seinä on jo kadonnut: ",,:.;,,,;;;;;;;;;;;;...";,:."

"Ensilumi ja kuukautiset tulivat molemmat etuajassa." Tällä aloituslauseella mielenkiinto herää!

Olin kyllä tietoinen Iida Raumasta jo silloin, kun Seksistä ja matematiikasta ilmestyi vuonna 2015, mutta silloin tietoisuus ja loiva kiinnostus ei vielä muuttunut kirjaan tarttumiseksi. Vaadittiin nerokas Hävitys, joka pakotti tutustumaan myös Rauman aikaisempiin teoksiin.

Seksistä ja matematiikasta on järeä teos, lähes 500 sivua vyörytystä ja painavia teemoja. Kirja alkaa Berliinistä, jossa suomalainen huippumatemaatikko Erika joutuu hyökkäyksen kohteeksi. Hyökkäys horjuttaa hänen perusturvallisuuttaan ja valmiiksi heikkoa terveyttään. Erika valitsee paeta vuosien maailmalla kiertelyn jälkeen koti-Suomeen, vaikka Saksaan jää erinomainen työpaikka korkean tason matematiikan parissa.

Siitä alkaa sukellus Erikan lapsuuteen ja opiskeluvaiheisiin. Miten käy ilmi, että Erika on jo aivan pienenä lapsena matemaattinen poikkeusyksilö, millaista elämä lapsuudenkodin hyvin sekavissa oloissa on, miten Erika päätyy yliopistoon; paljon seksiä ja matematiikkaa ja lopulta epätoivoa matematiikan lipuessa kauemmaksi ja kauemmaksi.

Samalla Rauma kuvaa paljon muutakin. Kirja on tulvillaan kritiikkiä elämäntapaamme kohtaan. Sitä symboloi öljytankkeri, joka ajaa Suomenlahdella karille ja levittää mereen tappavan öljykuorrutuksen. Biologiopiskelija Tuovi tuskailee lajikadon, ilmastonmuutoksen ja maailman hajoamisen äärellä. Mitä ihminen voi näissä puitteissa tehdä? Pieniä tekoja, mutta entä kun niistä ei ole mitään iloa? Maailmantuskaa lapioidaan niskaan kaksin käsin, paikoittain aika alleviivaavasti, mutta tämä on aihe, jossa perinpohjainen rautalangasta vääntäminen ei minua yleensä häiritse.

Eikä siinä vielä kaikki. Heitetään sekaan vielä itsetuhoisuutta, kummittelevia koiria, unihalvauksia, kehitysvammaisten kohtelua ja mitä muuta – Seksistä ja matematiikasta käsittelee paljon muutakin kuin seksiä ja matematiikkaa. Iida Rauma on vuodattanut kirjaan runsaasti katastrofin aineksia. Sikäli tämä tuntui siis Hävityksen jälkeen tutulta: samanlainen lopunajan tunnelma tässäkin koko ajan häälyy niskassa. Ei kuitenkaan hätää: Seksistä ja matematiikasta on myös lohdullinen kirja, joka ymmärtää päähenkilöitään ja välittää heistä. Tarinassa on myös lämpöä. Hieno kirja!

Liputettu päivä (Teos, 2008) on Silja Järventaustan (s. 1977) toinen runokokoelma. Muodoltaan se on enimmäkseen lyhyttä proosarunoa täynnä lyhyitä lauseita.

Järventaustan kieli on hyvin elliptistä. Lauseista jää lähes aina puuttumaan jotain. "Edessä on varmasti. Kokeneesti joku toinen käskee.", "Hän on aina vähitellen". Omaperäistä on myös sanojen rakentelu, runoissa esiintyy sanoja kuten "liimautettu" ja "turhaajat". Tekstissä on tekemisen tuntua, sillä verbejä on paljon.

Runoissa yhdistyy vahvasti arkinen ja absurdi. Sanasto on hyvin tavanomaista, on oloasuja, kukkalapioita ja talouspaperirullia. Toisaalta runoihin rakentuu odottamattomia yhteyksiä, kun asioista toiseen hypätään aika pitkiäkin loikkia.

Hän tarkasti halusi. Hän halusi koota soljet ja mittarit kaikesta lukemastaan ja monista paikoista. Hän tarkasti halusi. Ei mitenkään osannut. Hänellä oli kotona jalakset. Niiden kanssa hän kahlasi. Hän kahlasi vuonna ja vuoden mukana. Hänellä oli kahluulahkeet jalassa, mutta pää painui.

Aina runokokoelmien kieli ei omiin mieltymyksiin osu. Näin kävi Liputetun päivän kohdalla. Kokoelma muodostaa siivon, yhtenäisen kokonaisuuden, mutta runot eivät osu minun makuuni sitten ollenkaan. Jään haromaan merkitysten perään, heikolla menestyksellä. Tässä ei nyt oikein toiminut merkitys, rytmi tai kielellinen tyylittely.

Oletko kiinnostunut runoudesta, mutta aihe tuntuu vaikealta? Ei hätää: runoudesta on tietysti kirjoitettu paljon opastavaa kirjallisuutta. Tommi Parkon Runoilijan työkalupakki on uusi versio Parkon ensimmäisestä tietokirjasta, vuonna 2011 ilmestyneestä Kirjoita runo – opas aloittelevalle runoilijalle -kirjasta. Kymmenen vuoden aikana Parkko on toiminut monipuolisesti runouden kentällä, opettanut, julkaissut, kirjoittanut kirjoja, ja tämä kertynyt viisaus on nyt tiivistetty tähän aiemman kirjan päivitettyyn laitokseen.

Parkon omien sanojen mukaan kirja soveltuu sekä kurssikirjaksi että itsepoiskeluun. Luovan kirjoittamisen yliopisto-opinnoissa se kattaa lyriikan perus- ja aineopinnot. Paljon on siis asiaa! Kirja aloittaa runouden ominaispiirteistä. Mitä on runous? Suora määritteleminen on mahdotonta, runoutta ei voi tyhjentävästi selittää, voi vain luetteloida runouden leimallisia piirteitä: typografia, monimerkityksisyys, kuvallisuus, rytmi, toisto ja niin edelleen.

Näitä eri piirteitä Parkko teoksessa sitten purkaa. Omissa osioissaan käsitellään kuvallisuutta, rytmiä ja metriikkaa, puhetilannetta eli kertoja- ja puhujaratkaisuja, visuaalisuutta ja runon logiikkaa. Käsittely on miellyttävän perinpohjaista. Kuvallisuuden kohdalla käydään esimerkiksi läpi iso joukko erilaisia trooppeja ja figuureja: vertaukset, metaforat, metonymiat, synekdokeet, symbolit ja niin edelleen.

Myös runomittoja esitellään perusteellisesti, vaikka jäykkä metriikka sinänsä onkin vähän poissa muodista. Tästä voi kuitenkin opiskella jambit, trokeet, daktyylit ja peonit. Alku-, loppu- ja sisäsointujen ymmärtämisellä on jo enemmän relevanssia; etenkin jos on kiinnostunut kirjoittamaan räppiin kallellaan olevia tekstejä, sisäsointujen rakentelu on hyvälle ja tarttuvalle flow'lle kriittistä. En loppusointujakaan väheksyisi: ne voivat olla oiva mauste muuten riimittömässä runoudessa.

Koska runouden perusyksikkö on usein kokoelma, viimeinen luku käsittelee kokoelman muodostamista. Miten yksittäisistä runoista muodostuu ehjä kokoelma? Tästä Parkko noteeraa, että asiaa on tutkittu perin vähän, tutkimus on jäänyt yksittäisten runojen analysoinnin tasolle. Ehkäpä joku innostuu vielä tutkailemaan asiaa tarkemmin.

Kaikkiaan Runoilijan työkalupakki on hyödyllinen kirja, mikäli on kiinnostunut sukeltamaan runoon vähän pintaa syvemmälle. Ilman mitään oppia runoja voi lukea ja niistä nauttia, mutta lukijallekin voi olla hyödyksi tuntea runouden teoriaa vähän paremmin, jos haluaa parempia työkaluja runojen pohdiskeluun. Runojen kirjoittajalle pohjatiedot ovat ilman muuta paikallaan, jos haluaa kirjoittaa latteaa käyttörunoutta syvällisempää tekstiä. Ei tämä teos varmastikaan viimeinen totuus asiasta ole, mutta mainion selkeä opaskirja aloittelijoille kylläkin.

Pauliina Haasjoen tuorein runokokoelma Nausikaa (2022) oli sen verran kiinnostava lukukokemus, että tartuin kirjastosta vastaan tulleeseen Promessaan (2019). "Promessointi" on hautausmenetelmä, josta olen joskus kuullutkin: siinä ruumis pakastetaan nestetypessä ja tärisytetään sitten tomuksi. Tullapa pakastekuivatuksi.

Pauliina Haasjoki kirjoittaa luonnosta, ihmisestä, kulttuurista ja näiden rajamaista. Siirtymistä tilasta toiseen, elämän kiertokulusta: se on promessoinninkin lupaus, tomuksi muuttunut ihminen muuttuun maan pintakerroksessa humukseksi vuoden sisällä.

Ja nyt melkein kaikki on jo tapahtunut mitä on luvattu.
Vielä pienet magnetisoituneet hiukkaset
jotka olivatkin vain käymässä
jättävät pimeää lämpöään hehkuvan pilven
ja lennähtävät tähtienväliseen varastoon.

Avaruus ei ole koskaan erityisen kaukana näissä runoissa ("Palmut eivät kurota vähempää kuin avaruuteen / kuten minäkin nousen kattoterassille lähemmäs punaista Marsia"). Yhtä lailla polun suunta voi äkkiarvaamatta kääntyä maan sisään, jossa kastemadot kaivavat tunneleitaan ja hajottajat jauhavat maailmaa uuteen uskoon. Haasjoki on myös vaikuttunut erilaisista taideteoksista. Näissä olisi tietysti aina valaisevaa, jos olisi itsekin nähnyt saman teoksen ja tietäisi mihin viitataan; nyt tunnistin itse vain viittaukset Robert Burnsin runoon My Heart's in the Highlands, kiitos Arvo Pärtin sävellyksen.

Meillä on elämä nyt ja ihmeeksemme huomaamme että kaikkea voi koskettaa, että liikkuvaa ja meluavaa voi koskettaa. Että ilman omaa kasvuaan noussut on olemassa eikä pelkkä näky, että se on samaa ainetta kuin kasvava. Siitä voi hajottaja ottaa palasen ja syödä.

Promessa ei ole aivan helpointa runoutta ymmärtää, mutta siitä on vaivatonta vaikuttua. Haasjoki on taitava asettelemaan sanojaan ja luomaan kuvia ja tunnelmia. Minä tyydyn siihen: tähän maailmaan oli kiinnostavaa heittäytyä hetkeksi, kokea ja aistia, tuntea miten kaikki on lopulta yhtä.

Isla on 17-vuotias lukiolainen, joka harrastaa pelejä, vanhoja tietokoneita, kulttielokuvia – siis nörttikulttuuria kaikissa muodoissaan, syvässä päädyssä. Netissä hän kulkee nimimerkillä Ripley. Nettiystävä Damien on Islalle tärkeä, vaikka hän ei tiedä tästä juuri mitään, pelimaailman ulkopuolella. Se on tietoinen valinta: Ripley ja Damien ovat sopineet, etteivät jaa yksityiskohtia elämistään. Se on välillä tukalaa, koska mieli tekisi kertoa asioista ja tuulettaa tunteitaan, mutta kaikkea ei voi, ettei tule kertoneeksi liikaa. Voihan olla, että kaikenlaisia tunteita voisi olla, mutta on parempi pitää ystävyys – tuntikausien chattailu, pelisessiot ja yhteiset elokuvahetket – turvattuna kuin ottaa riskejä. Eikö olekin?

Islan lukioon tulee uusia oppilaita. Upea Anton hurmaa heti kaikki tytöt, paitsi Islan: Isla oli kolaroida tämän kanssa parkkipaikalla, joten Islan ja Antonin välit ovat todella kireät heti alkajaisiksi. Tilanne eskaloituu heti ensimmäisenä päivänä ruokalassa, kun Anton yrittää häätää Islaa pois samasta pöydästä ja Isla kaataa kahvinsa Antonin syliin. Anton, yllättävää kyllä, pyytää seuraavana päivänä anteeksi, joten ehkä se siitä, ja pian Isla huomaakin kokevansa monenlaisia vähän ristiriitaisiakin tunteita Antonia kohtaan. Mutta miten suhteutuvat toisiinsa tosielämän tunteet ja pitkä ja tärkeä nettiystävyys?

Ripley – Nopea yhteys on nimensä mukaisesti nopea kirja, takakansi ei ole väärässä kehuessaan kirjaa ahmittavaksi. Enkä vain minä, vaan tyttäreni päätyi valvomaan tarpeettoman myöhään kirjan parissa ja vielä seuraavana aamunakin kirja voitti puhelimen, joten vetovoima on todistettu vahvasti. Mikäpä ettei, sillä onhan tämä ensinnäkin herkullinen teiniromanssi, toisekseen todella hauska ja kolmanneksi ahdettu niin täyteen kaikkea nörttikulttuuria, että bongailtavaa riittää. Minut kirjailija voitti puolelleen viimeistään siinä kohtaa, kun Anton ehdotti Spirit Islandia vaativamman yhteistyöpelin tarpeeseen. Nappivalinta, Anton, nappivalinta.

Tarinassa päästään sanoista tekoihin ja siinäkin kohtaa on annettava Annukka Salamalle tunnustusta. Siinä missä elokuvissa seksiä kuvataan usein tavoilla, joilla on naisille kovin vähän annettavaa, tässä seksi on sellaista, josta etenkin nuorten miesten on ihan hyvä ottaa oppia: Islan tarpeet tulevat viehättävällä tavalla huomioiduiksi. Tämä tuo mieleen Holly Bournen nuortenkirjat, joissa on samaa oivallisuutta, ilman tietoisen opettavaisuuden tuntua. Salama on myös kirjoittanut kohtaukset taitavasti, kuvaten hienosti seksiin liittyviä tunteita ja tuntemuksia nuoremmille lukijoille sopivalla tavalla.

Kaikkiaan Ripley – Nopea yhteys on siis oikein mainio nuortenkirja, joka kuvaa pelimaailmaa uskottavasti ja nuorisoromanssia ihastuttavalla tavalla. Melkoinen satuhan tämä on, niin täydellisesti kaikki sujuu, mutta eipä kaiken kirjallisuuden nihkeää realismiakaan tarvitse olla, tällaisille satumaisen positiivisille tarinoille on myös paikkansa.

Tatu ja Patu kesäleirillä on jo 19. Tatu ja Patu -kirja ja kun siihen lasketaan vielä Veera-kirjat päälle, saadaan tästä poikien 23. kirja. Tämä on huikea sarja erinomaisia lastenkirjoja. Meillä lapset alkavat olla jo vähän ohi lastenkirjaiästä, mutta jokainen Tatu ja Patu -kirja löytyy yhä hyllystä ja tämäkin hankittiin. Tatun ja Patun huumori nimittäin puree yhä.

Tällä kertaa pääosassa on kahdeksanvuotias Timppa, joka lähtee kesäleirille. Luvassa on viikon reissu poissa kotoa, mikä onkin jännittävä juttu. Heti bussissa Timppa tutustuu edessään istuviin tehoveljeksiin, joiden käsitykset leireilystä ovat totuttuun tapaan täysin järjettömiä, mutta hauskoja. Timppa saa nähdä, kuinka väärin voikaan makuupussia käyttää ja mitä tavaroiden purkaminen saattaa tarkoittaa.

Tatu ja Patu kesäleirillä on rakenteeltaan aika tavanomainen Tatu ja Patu -kirja: kirjassa on selkeä tarina, mutta tekstiä on vähän vähemmän kuin sarjan runsassanaisimmissa osissa. Kuten aina, kirjan aukeamat ovat täynnä pieniä yksityiskohtia, herkullisia visuaalisia jippoja ja oivaltavaa huumoria. Tasainen kerran vuodessa -julkaisutahti pitää laadun korkealla, kokonaisuus on jälleen kerran huolella tehty. Jälleen kerran kirjassa näkyy hyvää monimuotoisuutta, ilman että sitä alleviivataan mitenkään. Tatu ja Patu -kirjat eivät jumita stereotyypeissä.

Tämä leirimatka ilahdutti meillä koko perhettä siinä missä veljesten aikaisemmatkin seikkailut, joten epäilemättä seuraavakin Tatu ja Patu -kirja päätyy meidän kirjahyllyymme. Tekijäkaksikolle on myös pakko antaa tunnustusta siitä, ettei markkinoita ole täytetty puolivillaisilla vanhaa kuvamateriaalia kierrättävillä teoksilla ja turhanpäiväisillä oheistuotteilla.

Kirjailija, runoilija ja esseisti Patricia Lockwood (s. 1982) nousi maineeseen vuonna 2013 Rape Joke -proosarunollaan. Olen jopa lukenut sen, Anni Sumari suomensi sen yhdysvaltalaista nykyrunoutta esittelevään Merenvaahdon palatsi -kokoelmaansa. Sittemmin Lockwood on kirjoittanut paljon kehutun Priestdaddy-muistelmateoksen ja nyt sitten tämän esikoisromaaninsa.

Ei tämä mikään ihan tuikitavallinen romaani ole. Lockwood on vahvasti internetajan kirjoittaja ja kuvaa tässä fragmenttiromaanissa hienosti internetin somevirtojen tapaa sinkoilla asiasta toiseen. Lockwood on paitsi runoilija, myös aktiivinen Twitterin käyttäjä. Kukaan ei puhu tästä on terävästi kiinni ajassa, siinä on herkullinen määrä yllättävyyttä, ajankohtaisuutta, se on hauska, hämmentävä ja kiehtova. Se on kiehtovaa proosarunoutta ja modernia tajunnanvirtaa naamioituneena romaaniksi.

Oli pelottavaa seisoa isoäidin portaiden yläpäässä jouluaattona, kuulla sana kultakanta ja tietää, että alhaalla odotti enon virittämä bitcoinhelvetti. Joten hän viivytteli tovin vanhan pitsin, hajustesekoituksen ja homeisten pyyhkeyden hajussa ja katseli valokuvia itsestään lapsena, kasvojen auvo oli kuin ruisleivälle levitettyä voita, joka ei aavistanut, mitä tulevaisuus toisi tullessaan – niitä kasvoja kiinnostivat vain säästöpossun kumeat kilahdukset, uudet joulut ja yltäkylläisyys.

Kirja ei kuitenkaan jää vain Twitterin ihmeellisyyksiä ja kirjaamaan ajan henkeä. Siinä on vakavampi toinen osa. Muoto ja tyyli on siinäkin sama, mutta sisältö on monta pykälää totisempaa. Ensimmäisen osan päätteeksi kertojan sisko on 28. viikolla raskaana. "Ja sitten Praterin huvipuiston maailmanpyörän laella kahvin hölskyessä mahassa lehmusten lehvästöjen yllä puhelin hälytti, kaukaiselta äidiltä tuli viesti: Kävi ikävästi ja Kuinka pian pääset kotiin?"

En tässä avaa enempää, mistä tässä on kyse, muuta kuin että kirjan loppuosa on autofiktiivinen kuvaus perhetragediasta, joka Lockwoodia koskettaa. Se on mielenkiintoinen ja surullinen. Lockwood kuvaa elämää, tavalla joka on aiheelleen uskollinen. "Hetki oli niin täydellinen ja merkityksellinen, että sitä oli pakko keventää, joten hän tarttui puhelimeensa, alkoi selata Jason Momoan kuvia ja ajatteli: Ei helvetti, mitä jos se tapahtuu juuri kun olen selaamassa Jason Momoan kuvia?!?" Twitterin läpitunkema nykyaika kuvataan Kukaan ei puhu tästä -kirjassa oivallisesti ja osuvasti; jos ei ole kiinni tässä maailmassa, kirja voi tuntua omituiselta ja jopa epämiellyttävältä.

Ihan ennennäkemätöntä tyyliä Lockwood ei edusta. Mieleen tulee Jenny Offill, jonka Syvien pohdintojen jaosto ja Ilmastoja ovat samaan tapaan tiukasti ajassa kiinni olevia, pienissä katkelmissa eteneviä teoksia.

Vaihdoin joskus muutaman sähköpostin suomentaja Rauno Sainion kanssa, kun olin valitellut kiinasta käännetyn kirjallisuuden olevan kovin paljolti miehiä muistelemassa Kulttuurivallankumousta. Sainio lupasi silloin, että muutakin on luvassa ja tässä sitä nyt sitten on. Puolikuun on kirjoittanut nainen ja se käy läpi aivan toisenlaista historiaa.

Chi Zijian (s. 1964) on kotoisin Heilongjiangin maakunnasta, joka on Kiinan pohjoisin maakunta, kaukana koillisessa Mantšuriassa Venäjän rajalla. Näille seuduille Puolikuukin sijoittuu. Kirjan kehyskertomuksessa vanha evenkinainen muistelee elämäänsä. Kertomuksesta piirtyy kuva koko 1900-luvusta näiden syrjäisten seutujen asukkaiden näkökulmasta.

Evenkit ovat paimentolaiskansa, jotka ovat asuttaneet Venäjän ja Kiinan rajalla kulkevan Amur-joen ja etenkin sen latvajoen Argunin rantoja. Kirjassa kuvatut evenkit ovat poronhoitajia kuten saamelaisetkin, mutta evenkien elämäntapa eroaa jonkun verran saamelaisista. Evenkit eivät esimerkiksi syö poronlihaa, mutta käyttävät poroja ratsuina.

1900-luvun alussa evenkit elivät omaa paimentolaiselämäänsä kaikessa rauhassaan, mutta eihän ympäröivä maailma ketään Siperian perimmäisissä kolkissakaan jätä rauhaan. Yhteyksiä muuhun maailmaan on venäläisten kulkukauppiaiden muodossa jo aikaisemmin, mutta isommin maailma tulee evenkien luokse viimeistään 1930-luvulla, kun Japani valloittaa Mantšurian ja perustaa alueelle oman Mantšukuon nukkevaltion. Japanilaiset tulevat vaatimaan kylän miehiä sotilaskoulutukseen ja siitä alkaa paimentolaisten vapaan elämäntavan loppu. Japanilaiset karkoitetaan, mutta Neuvostoliitolla ja Kiinalla on aluetta kohtaan oma mielenkiintonsa ja evenkit halutaan lopulta sulauttaa osaksi kiinalaista yhteiskuntaa.

Tätä kehitystä nimettömäksi jäävä kertoja, evenkien viimeisen heimopäällikön vaimo, kertomuksessaan kuvaa. Kehyskertomus tapahtuu jossain 1990-luvulla, kun evenkit halutaan siirtää asumaan kaupunkiin. Valtaosa heimosta lähtee, mutta kertoja jää: hän ei ole koskaan asunut muussa asumuksessa kuin kodassa, eikä aio asuakaan. Hänellä on äidiltä peritty tuli, joka ei ole koskaan sammunut, kodan savuaukosta näkyvät tähdet ja ympärillä luonto ja porot.

Puolikuussa ei ole varsinaisesti mitään juonta. Se on tavallaan sukukronikka, jossa kuvataan pienelle kyläyhteisölle tapahtuvia asioita, ja toisaalta antropologinen kertomus, joka dokumentoi tämän evenkiyhteisön tapoja ja elämää. Kyläläisten elämään mahtuu kaikenlaista; elämä paimentolaisena voi olla vapaata, mutta on se myös kovaa. Lapsikuolleisuus esimerkiksi on melko karmivaa. Traagisimpana piirtyy šamaaniksi nousevan Nihaun elämäntarina.

Chi Zijian kuvaa rajaseutujen jylhää luontoa kauniisti. Evenkien luontoyhteys näyttäytyy herkkänä ja kevyenä, etenkin verrattuna siihen, kun Kiina alkaa kohdistaa huomiotaan alueen resursseihin. Luonnon kovakouraisemmasta hyväksikäytöstä seuraava luontokato estäisi evenkien perinteisen elämäntavan, vaikka evenkejä ei muutenkin yritettäisi estää elämästä omanlaistaan elämää. On hyvä, että tätä perinteistä elämäntapaa on kirjattu muistiin tällaisessa muodossa ennen kuin se häviää kokonaan.

Minut on haudattava puuhun, tuuleen. Ainoa ongelma on, että neljän keskenään sopivasti sijoittuneen puun löytäminen on tätä nykyä helpommin sanottu kuin tehty.

Rauno Sainio on tehnyt suomentajana hienoa työtä. Mukavasti kirjan loppuun on lisätty muutaman sivun suomentajan jälkipuhe, jossa Sainio avaa etenkin romaanin nimistöön liittyviä ongelmia. Monien henkilöiden nimet ovat venäläisiä ja kiinalaiset transkriptiokäytännöt ovat tehneet tulkitsemisesta työläitä. Poronhoitosanastoon Sainio on sentään saanut hyviä vastineita saamelaisesta kulttuurista.

Matara meinasi jäädä lukematta. Olen kyllä Riikosta lukenut, mutta esimerkiksi Suuri fuuga kiisi reippaasti hilseen yläpuolella, etenkin kun Beethoveniin nojaava musiikillinen rakenne ei aukene minulle millään tapaa. Olinkin jo laskemassa Riikosta turhanaikaisten kikkailijoiden kastiin.

Tarvittava sysäys tuli kuitenkin Riikosen puolisolta, Iida Raumalta, jonka upea Hävitys otti lapset vakavasti. Sama maininta löytyy Matarankin takakannesta. Päätin siis katsoa, millaisen näkökulman lapsuuteen tämä teos antaa.

"Sen verran mä rikon viel sääntöjä et sanonpa vaan ettei äiti ja isä ikinä päästäis meitä ja varsinkaan sua tänne jos ne tietäis millasta tää touhu täällä on. Maalle raittiiseen ilmaan... Voi saakeli."

Matara kertoo pojista, jotka viettävät kesäänsä jonkinlaisessa kesäsiirtolassa uppoutuneena koko kesän kestävään leikkiin. Tosimaailma esiintyy puheissa vain epämääräisenä opistona, jossa on hoitajattaria, siinä kaikki. Kirjan sisäinen maailma on täysin irrallaan ulkomaailmasta. On vain kesä, metsä ja siellä tapahtuva leikki.

Vai pitäisikö sanoa peli? Leikin ja pelin rajamaastoa monesti miettineenä yksi erottavista tekijöistä on säännöt: peli on joidenkin määritelmien mukaan leikkimistä, jossa on säännöt. Leikeissäkin voi toki olla sääntöjä, mutta ne ovat harvoin kovin tiukkoja tai joustamattomia. Mataran kuvaamassa leikissä säännöt sitovat osallistujia todella tiukasti. Leikkijät ovat jakautuneet heimoiksi ja yhteiskunniksi, jokaisella on oma paikkansa ja roolinsa. Kirjan päähenkilö, nimettömäksi jäävä pikkuveli, kuuluu isoveljensä kanssa Mataran valtakuntaan, joka on selvästi antiikin Rooman kulttuurista inspiroitunut senaattorien ja konsulien johtama yhteiskunta.

Jossain kauempana on sitten partialaisia, kalleja ja kermejä, joista etenkin kermejä pelätään kovasti. Kermit hyökkäävät tavallisesti kerran kesässä ja jos mataralaiset eivät ole varustautuneita, valtakunta voi jopa tuhoutua. Niinpä kaikki mataralaiset plebeijeistä senaattoreihin hikoilevat päivittäin harjoituskentillä opetellen taistelutekniikoita. Kuoleman uhka on leikissä vakava: jos saat iskun puumiekasta, kuolet, eikä leikkiin voi sen jälkeen palata enää koskaan. Siksi sotiminen on tässä leikissä totista puuhaa.

Leikkijöiden ikä vaihtelee pikkupojista noin 15-vuotiaisiin teineihin. Pikkupojat tuntuvat puuhastelevan työvoimana ja intoilemassa sirkushuveista, vanhemmilla senaattoreilla ja konsuleilla on sitten totisemmat valtapelinsä. Jonkunlainen ikäraja leikkiin osallistumisessa on; vanhimmat pojat tietävät, että lopulta opistolle ei ole enää tulemista. Toisaalta leikkiin tulee joka vuosi uusia poikia mukaan. Mutta minkälaiset valtakunnat seuraavaksi kesäksi jäävät? Leikki on sillä tavalla pysyvä, että jos kesän lopussa olet orja, palaat leikkiin seuraavan kesän alussa yhä orjana. On kiehtovaa, miten kukaan ei kyseenalaista leikkiä tai halua rikkoa sen sääntöjä.

Takakannessa puhutaan väkivallasta ja hellyydestä. Odotin Hävityksen jälkeen ehkä rujompaa kuvausta lasten välisestä ryhmädynamiikasta ja enemmän kiusaamista ja väkivaltaa. Matara ei ollut kuitenkaan ihan niin rankka kirja kuin odotin. Väkivallantekoja kuitenkin tapahtui ja niitä myös pelättiin. Kermien vangiksi jääminen on mataralaisille pelottava uhka. Kun mataralaiset itse saavat otettua vankeja, heitä nöyryytetään ja alistetaan monin eri tavoin. Kaikki pysyvät silti leikissä mukana, kukaan ei uskalla jäädä poiskaan. Väkivallan vastapainona on sitten hellyyttä: etenkin isoveljen huolehtiva suhde pikkuveljeen on lämmin ja herkkä.

Ulkomaailma jää siis hämärän peittoon. Joku saattaa satunnaisesti sanoa jotain leikin ulkopuolelle viittaavaa, mistä joku huomauttaa heti: niin ei saa tehdä. Tämä tekee Matarasta ajattoman, se sijoittuu jonnekin ajan ulkopuolelle, mytologiseen kesätodellisuuteen. Tätä kesätodellisuutta Riikonen kuvaa upeasti. Metsäluonnon kuvaus on rikasta ja yksityiskohtaista. Riikonen käyttää vanhanaikaista ja epätavallista kieltä kuvaamaan luontoa: on naakimista, autseja, aihkeja, sysmiä, kurppia, melloja. Yhtä lailla onnistuneesti Riikonen kuvaa Mataran rakennettua yhteiskuntaa ja poliittisia vehkeilyjä.

Matara nousee epäilyksettä vuoden 2022 parhaimpien lukukokemusten joukkoon.

Kanervat ja puolukat alkoivat väristä, ja veljekset kiihdyttivät askeliaan äänten hukkuessa tuuleen, ja kun tuuli malttui, heidän askeleensakin moinasivat... he välttivät astumasta jäkälille, etteivät ne rahisisi, ja he meinasivat talloa kenttäkiitäjäisen, joka kimmelsi päivänpaisteessa kuin jonkun äveriään kulkijan laukusta pudonnut smaragdi, ja he kävivät entistä kyyrympään kiirehtiessään kallionhalkeaman kuruun.

Hattulan Pyhän Ristin kirkko on Hämeen vanhin kirkko. Se on rakennettu 1400-luvuln loppupuolella. Kirkko on muurattu tiilistä, kuten läheinen Hämeen linna; rakentajat ovat todennäköisesti olleet samoja. Tuohon aikaan Hämeen linnassa hallitsi Tottien suku. Kirkko tunnetaan erityisesti kalkkimaalauksistaan, joilla kirkon sisätilat on koristeltu.

Kirkon seinät ja katto on maalattu aivan täyteen. Kuva-aiheita on lähes 200. Raamatun kertomuksia, pyhimyksiä ja niin edelleen – keskiaikaiseen tapaan Raamatun viestiä haluttiin tuoda lukutaidottomalle kansalle kuvien avulla. Mutta kuka kuvat on maalannut? Sitä ei tiedä tarkkaan. Todennäköisesti takana on sama ryhmä, joka maalasi samoihin aikoihin Lohjan Pyhän Laurin kirkon ja luultavasti kyse on ollut ruotsalaisesta maalariryhmästä, sillä sellaisia Suomen puolella kiersi.

Historiallisista romaaneistaan tunnettu Anneli Kanto on tarttunut aiheeseen ja on kuvitellut Hattulan kirkon maalauksille tekijät. Hattulaan saapuvat ruotsalaiset maalarimestarit Andreas ja Martinus ja heidän apupoikansa Vilppu. Joukkioon kuuluva Benedictus on joutunut jäämään jälkeen toipumaan sairaudestaan. Kolmikko ottaa kirkon koko kesäksi haltuunsa ja alkaa maalata kovalla kiirellä, sillä kyseessä on iso urakka. Työ on saatava valmiiksi kesän aikana, koska seuraavana kesänä pitää olla maalaamassa jo seuraavaa kirkkoa.

Kun työssä tulee vastoinkäymisiä, maalarien on otettava töihin Pelliina, paikallinen omituisena pidetty nuori nainen. Pelliina on asunut tiilentekijän kasvattina, mutta nyt tiilentekijä on kuollut ja Pelliina on yksinäinen hylkiö, joka ei osaa käyttäytyä normaalin ihmisen tavoin. Pelliina osaa kuitenkin tehdä saviastioita ja koristelee ne kauniisti, ja tämän taidon ansiosta hän pääsee osallistumaan kirkon maalaamiseen, vaikka alkuun ajatus naisesta kirkonmaalarina onkin kauhistus.

Tämä on kirjan perusjuoni: kuinka ulkopuolinen hylkiö otetaan mukaan joukkoon ja miten Pelliina löytää paikkansa osana maalarien yhteisöä. Siinä ohessa Kanto kuvaa hienosti 1500-luvun kyläyhteisön elämää. On rahvas, jolla ei ole juurikaan osaa tai arpaa, ja sitten ovat kyläyhteisön silmäätekevät, kuten Uppsalassa oppinsa saanut pappi Petrus Herckepaeus – eli Härkäpään isännän poika Mulli-Pekka – ja kirkkoväärti Klemetti Mikonpoika, joka pitää pappia yhä pöllöpäänä koltiaisena. Vielä on siis nuorella papilla tekemistä löytääkseen paikkansa yhteisössä. Ylinnä ovat sitten Hämeen linnan rälssiväki, Åke Tott ja tämän puoliso Märta Bengtsdotter Ulv, joiden perässä pokkuroivat kaikki.

Kanto on tehnyt taustatyönsä huolella ja onnistuu elävöittämään 1500-lukua taitavasti. Iso osa tässä on kielenkäytöllä, joka on herkullista ja hersyvää. Aivan erityisesti täytyy kehua kirosanoja ja pilkkanimiä, joita henkilöt toisistaan käyttävät. Maalausprosessin kuvaaminen kaikkine yksityiskohtineen oli myös mielenkiintoista. Kirjan sivuilta oppii kaikenlaista maalaamisen tekniikasta, tuntumatta kuitenkaan tietokirjan lukemiselta.

Kanto on perehtynyt Hattulan kirkon kuvitukseen, ihmetellyt ja keksinyt sitten selityksiä kuvituksen kummallisuuksille. Miksi eteisen kuvat ovat kömpelömpiä? Miksi sakastiin on maalattu ilveilijä? Miksi nurkasta löytyy rotilta ja hiiriltä varjelevan Pyhän Kakykullan kuva? Kaikkiin näihin kysymyksiin löytyy kirjasta tyydyttävä vastaus ja siinä sivussa oiva juoni ja hienoa ajankuvaa. Ei siis ihme, että kirja palkittiin kirjabloggaajien Blogistanian Finlandia -palkinnolla.

Hävitys on hurja ja vaikuttava kirja. Siinä Iida Rauma käsittelee painavia aiheita, hävitystä monella tasolla. Skaalaa riittää koko maapallon tasolta yhteen kaarinalaiseen musiikkiluokkaan 1990-luvulla. Pohjimmiltaan on kuitenkin aina kyse samasta asiasta: väkivallasta ja vallankäytöstä. Miesten vallankäytöstä naisia kohtaan, aikuisten vallankäytöstä lapsia kohtaan, koulukiusaajien vallankäytöstä kiusattuja kohtaan. Kaikki nivoutuu yhteen vimmaisella energialla.

Romaanin pääosassa on A, joka on kotoisin Littoisista, kävi ala-asteella musiikkiluokkaa Kaarinassa, pakeni Kaarinaa Turkuun taidelukioon ja meni opiskelemaan historiaa yliopistoon, päätyen lopulta yläkouluun historianopettajan sijaiseksi. A kärsii epämääräisistä närästyksen kaltaisista vatsavaivoista eikä nuku öisin, vaan juoksee ympäri Turkua. Yhdellä juoksulenkillä hän kaatuu, loukkaa polvensa ja kaaduttuaan todistaa kohtausta, jossa paikalle saapuu auto, josta nousee uhkaavan oloisia ihmisiä. A näkee valkotakkisen naisen, jonka hän tunnistaa. Muistikuvista löytyy nimi: Ira. Ira, joka tuli samalle musiikkiluokalle ja jota A inhosi syvästi.

Niin, se musiikkiluokka. A ja Ira kuvaavat romaanissa kaarinalaista musiikkiluokkaa, joka on todellinen vallankäytön pienoisnäyttämö. On opettaja Anna-Maija, jonka kuvaaminen sadistikseksi tuntuu vähättelyltä, koska koko musiikkiluokka tuntuu olevan vain työkalu tämän pikkuhitlerin suosia yksiä ja sortaa toisia. Niin kuin kovin usein, yhteisön ryhmähenki muodostuu parhaiten valitsemalla joukosta sopivan syntipukin ja sälyttämällä kaikki yhteisön ongelmat tämän harteille, ja opettaja valitsee syystä tai toisesta A:n. Kun Ira liittyy luokalle myöhemmin – paettuaan edellistä koulua, jossa hänet yritettiin hukuttaa vessanpönttöön – hän liittyy A:n seuraksi paarialuokkaan.

Mielenkiintoinen kysymys on, miten tämän romaanin vastaanottoon vaikuttaa se, miten lukija kouluväkivallan suhteen asettuu. Olitko väkivallantekijä, uhri, sivustakatsoja vai kenties kaikkia näitä? Jokaisella kai kuitenkin jonkinlainen suhde asiaan on, sen verran yhteiskuntaa läpitunkevasta ilmiöstä on – edelleen – kyse. Ja miksei olisi: A löytää kiusaamista käsittelevän tieteellisen kirjallisuuden pariin, josta löytyy tällaisia pieniä helmiä: "Vastaavasti voidaan olettaa, että uhrin perimässä on jotakin sellaista, joka aiheuttaa joutumisen kiusaamisen kohteeksi", joten ei hätää, koulun ei oikeastaan tarvitse puuttua kiusaamiseen, sillä sehän on joka tapauksessa perinnöllisesti väistämätöntä!

Hävityksen kohdalla olen jo useammin törmännyt ajatukseen, että tämän kirjan pitäisi sisältyä opettajankoulutukseen. Siitä on helppo olla samaa mieltä. Sen verran raa'asti teos lasten välistä (ja opettajan aikaansaamaa) vallankäyttöä kirja kuvaa; tämä on toki poikkeuksellisen raskas tapaus, ei kouluväkivalta aina tällä tavoin näin suoraan opettajasta lähde, mutta ei tässä sinänsä mitään erityisen fiktiivistä ole. Kyllä tällaisia asioita tapahtuu, myös KiVa-kouluissa. Yhteiskunnassa on lapsivihamieliset piirteensä.

Hävitys ei kuitenkaan jää vain kouluväkivaltaan. Isona sivujuonteena kulkee Turun hävitys, miten Turussa on kadotettu historiaa uuden alta kovalla vimmalla. Turkua on toki tuhottu moneen kertaan: on uudemmat rakennushankkeet, 1800-luvun suurpalo, jonnekin historian hämäriin kadonnut vanha Turku. Näitä kerroksia Hävitys pöyhii. Tuhoa tietysti tehdään myös globaalilla tasolla: öljyteollisuus on tietoisesti peitellyt toimintansa seurauksia jälkipolville ja uhrannut biosfäärin osakkeenomistajilleen. "Koko planeetta vajosi mutaan ja lohkeili ja kärsi vesivahingoista, A sanoi, mutta Turussa vihattiin yhä polkupyöräilijöitä ja haluttiin keskustaan lisää autoja, ja opettajainhuoneessa ne olivat lähes yksimielisiä siitä, että koululaisten ilmastolakkoilu on turhanpäiväistä temppuilua", Rauma lataa.

Eikä tässäkään vielä kaikki. Yhdeksi toistuvaksi juonteeksi Rauma nostaa ranskalaisen neurologin Jean-Martin Charcot'n, jonka monipuoliselta ja arvostetulta uralta nousee esiin työ Salpêtrièren neuropsykiatrisessa opetussairaalassa, hypnotisoimassa hysteerikkoja osoittamaan hulluuttaan miesyleisölle. Koska onhan tässä nyt siitäkin kyse: miesten (aikuisten) vallankäytöstä naisia (lapsia) kohtaan. Määrittelyistä, leimoista, siitä miten helpolla päästään, kun hankalat ihmiset leimataan mielisairaiksi.

Miten tästä kaikesta sitten voi kirjoittaa sujuvan romaanin? Rauma antaa romaanihenkilöidensä kautta ymmärtää, ettei se ihan helppoa olekaan. Lopputulos on kuitenkin onnistunut. Hävitys ei ole mitään latteaa kostokirjallisuutta tai pelkkää traumoissa vellomista. Toki sitäkin: tämä voi olla raskasta luettavaa, sen verran syvälle Rauma upottaa lukijan koulumaailman julmuuksien ja epäoikeudenmukaisuuksien keskelle. Iso kysymys on myös se, miten tällaisen tarinan voi lopettaa. Uskoisin, että sen kanssa Raumalla on ollutkin vaikeuksia, mutta löytynyt ratkaisu on hyvä. Ei siitä sen enempää, kunhan vain totean, ettei loppu latista tarinaa miksikään kiltiksi, standardeihin solahtavaksi kasvukertomukseksi, jossa kaikki vain kääntyy parhain päin.

Tyylillisesti Hävitys on pitkinä kappaleina ilman lukujakoa päälle vyöryvää tykitystä. Liian raskaslukuista se ei ole, vaan tekstillä on oma lumoava rytminsä, johon uppoaminen onnistuu kyllä. Rauma kirjoittaa hyvää dialogia ja puhekieltä. Turun murre vaatii totuttelua, mutta kuulostaa paremmalta kuin olisin uskonutkaan. Hävitystä oli kielensä puolesta ilo lukea, jos sisältö välillä hirvittikin. Hieno teos, tärkeä aihe, ja jo tässä vaiheessa vuotta on helppo sanoa, että Hävitys on varmasti vuoden kirjallisia kohokohtia. Tämän jälkeen pitää ehdottomasti lukea aiemmin sivuuttamani Rauman aikaisemmat teokset.

Mut jos mä esim kirjotan musaluokast mun kirjaan mun pitää koko aika varoo jotai ihme yksityisyydensuoja ja kunnianloukkausjuttui et ne ei vaa haastais mua oikeuteen mut mähä en voi haastaa niit oikeuteen siit et ne kutsus mua monta vuotta lehmäks ja rumaks ja huoraks ja uhkaili ja sattu, nehä o jotai lasten juttui, ei semmosist tarvii ketään oikeuteen haastaa, ei oikeus oo lapsii varten, oikeus on Anskuil. Syö lääkkees. Käy terapias. Kirjoita kiusaajil kirje mut älä ikin lähetä sitä. [..] Just sehä niil sopis et kukaan ei koskaan sais tietää.

Hassan Blasim on yksi tämän hetken kiinnostavimpia kirjailijoita – mutta onko hän arabiaksi kirjoittava suomalaiskirjailija vai Suomessa asuva irakilaiskirjailija? Blasimin kaltaiset kirjoittajat osoittavat, miten hankala tällainen kysymyksenasettelu ylipäänsä voi olla. Ainakin Blasimin teosten kerättyä palkintoja ja kunniaa, häntä ollaan hanakasti pidetty suomalaisena ja tamperelaisena. Suomen kansalaisena ei sinänsä ole epäselvää, etteikö Blasim kuuluisi kotimaisen kirjallisuuden piiriin ja tämäkin teos on sitä paitsi suomalaisen Sampsa Peltosen oivallisesti suomeksi kirjoittama, eli sikäli ainakin täysin kotimaista kirjallisuutta!

Siitäkin voidaan keskustella, onko Allah99 varsinaisesti romaani vai ei. Blasim on kirjoittanut ennen tätä lähinnä novellikokoelmia ja tämän jälkeenkin ilmestynyt Kelloja ja vieraita oli sekin kahdesta erillisestä pienoisromaanista muodostuva kokonaisuus. Allah99 on fragmentaarinen teos, joka kuvaa hajanaisia ilmiöitä, joten sikäli teoksen muoto vastaa hyvin sisältöä.

Kaksi selkeimmin erottuvaa punaista lankaa tässä teoksessa ovat Irakista Suomeen paenneen eläinlääkäri-kirjailija Hassan Buman pyrkimys kertoa ihmisten tarinoita blogissaan ja kirjana. Tämä apurahojen siivittämä projekti on hivenen vastatuulessa, apurahoilla kun on taipumus valua levottomaan elämään kaljakuppiloissa. Buma onnistuu kuitenkin matkustelemaan ja haastattelemaan monia mielenkiintoisia ihmisiä, jotka kertovat mitä kummallisempia tarinoita. Toisena toistuvana elementtinä ovat ystävän lähettämät sähköpostit, joissa tämä kertoo kirjallisista pyrkimyksistään kääntäjänä ja kirjoittajana. Yksipuolinen sähköpostikeskustelu on kokoelma kysymyksiä ja vastauksia, joiden vastapuolet jäävät puuttumaan.

Keskeinen teema kirjassa on pakolaisuus ja siirtolaisuus, matkanteko levottomilta kotiseudulta turvaan kohti länttä. Epätoivoiset salakuljetusmatkat, jotka päätyvät milloin mitenkin, harvoin hyvin. Jotkut kuitenkin pääsevät perille ja yrittävät sitten sopeutua elämään kaukana kotoaan.

Blasimin teksti poukkoilee aiheesta toiseen, on räiskyvää ja värikästä. Arabiankielisessä maailmassa politiikka, uskonto ja seksi ovat tabuja, ja niitä tabuja Blasim rikkoo jatkuvasti. Se vapaus hänellä on arabiaksi kirjoittavana suomalaisena ja hyvä niin. Blasim tarkastelee myös suomalaisuutta ja suomalaisia. Kuten suomentaja Peltonen esipuheessaan kertoo, tässä kaikessa lienee muunmaalaisilla kääntäjillä tekemistä. Lukijalle pitäisi välittää ymmärrettävästi sekopäinen elämä tuntemattomassa Irakissa ja oudossa Suomessa. Suomalainen lukija pääsee nauttimaan Peltosen tekstistä; Peltonen tuntee sekä Suomen että Hassan Blasimin ja osaa tulkita tämän kirjallista standardiarabiaa siinä valossa, miten Blasim itse omaa irakinarabiaansa puhuu.

Allah99 on kaikessa fragmentaarisuudessaan vähän suoraviivaisimpia juoniromaaneja haastavampi teos, mutta ei sitä kannata pelästyä. Siinä on paljon hauskaa, mielenkiintoista ja yllättävää. Älä odota kantavaa juonta ja ota vastaan Blasimin ja kertojan haastattelemien ihmisten tarinat kaikkine uskomattomine käänteineen, niin luvassa on hyvää viihdettä ja sivistävää näkemystä pakolaisten ja siirtolaisten maailmasta ja elämästä kaikkien konfliktien ja katastrofien jälkeisessä Irakissa.