User Profile

Elina Hirvosen romaanit ovat minulle vieraita; en ole lukenut Hirvoselta muuta kuin Ujuni Ahmedin kanssa kirjoitetun Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin. Se olikin oivallinen kirja, merkittävää kirjallista aktivismia. Rakkauksien lokikirja kiinnosti kuitenkin, kun kuvastossa viitattiin Rachel Cuskin ja Jenny Offillin tuotantoon. Kun kirjan vielä luvataan aloittavan trilogian, väistämättä tulee mieleen Cuskin Ääriviivat-trilogia.

Rakkauksien lokikirja on autofiktiivisen oloista kuljeskelua ja poukkoilua aiheesta toiseen. Sen kantavana teema on nimensä mukaisesti rakkaus ja menetelmänä vaeltelu ja keskusteleminen erilaisten maailmalla kohdattujen ihmisten kanssa. Hirvonen on maailmankansalainen ja aktivisti ja elämä vie hänet esimerkiksi keskustelemaan irakilaisten pankkiirien kanssa ja pelastamaan ystäväänsä Kabulista Talebanien valtaannousun jälkeen. Kirja heijastelee myös aikamme kriisejä: koronapandemian ja etäelämän vaiheet mahtuvat siihen, jo mainittu Talebanin nousu ja Ukrainan sodan alku.

Hirvonen on elänyt kirjoittamisen arvoista elämää; se tästä vahvimmin välittyy. Harvalla on tällaista elämänkokemusten kirjoa, josta ammentaa. Tämä maailmanparantaja-aktivistin tulokulma on jotenkin raikkaampi kuin suosittu menestyskirjailija -kulma; sinänsä ymmärrän, jos Hirvosen tapa kirjoittaa joitakin hieman vastakarvaan silittelee. Yhtä lailla ymmärrän, jos joku tästä lumoutuu aivan tyystin.

Minä olen jossain siinä välissä, mutta kallistun enemmän sinne lumoutumisen suuntaan. Kirjassa kuvattu elämäntapa tuntuu vähän vieraalta ja etäiseltä, mutta toisaalta Hirvonen kirjoittaa kyllä hyvin ja sujuvasti, ja nostaa esiin arvokkaita näkökulmia. Aion siis jatkaa trilogian lukemista, jahka myöhemmät osat ilmestyvät.

(English summary at the end.)

Tämä tuore lasten tietokirja oli täysin sattumanvarainen kirjastolöytö. Hieno kansikuva ja mielenkiintoinen aihe houkuttelivat tarttumaan, koska kynnys lukea näyttävä lasten tietokirja on kovin matala ja palkinto parhaassa tapauksessa hyvä. Rivers osoittautui tosiaan tutustumisen arvoiseksi.

Simon Chapmanin kirjoittama teos käsittelee jokia, niiden alkulähteiltä aina meriin asti. Kirja alkaa ihan peruskysymyksistä: mitä on vesi? Matkan varrella esitellään muun muassa vesiputoukset, maanalaiset joet, jokien uurtamat kanjonit, padot, jokien merkitys ihmisten kulttuurille ja taloudelle, estuaarit, deltat ja mangrovet ja paljon muuta.

Kirjan on kuvittanut moneen kertaan palkittu kuvittaja Qu Lan, jonka kädenjälki onkin erinomaista. Piirrosjälki on yhtä aikaa tyyliteltyä ja taiteellista, mutta myös riittävän yksityiskohtaista ja täsmällistä. Kirjassa on kuudesta suuresta joesta erilliset aukeavat kolmen sivun levyiset panoraamat, niissä kuvitus ja tyylikäs taitto pääsevät erityisesti edukseen.

Ainoa huono puoli ulkonäössä on sortuminen yhteen kuvakirjojen helmasynneistä: tässäkin kirjassa on mustaa tekstiä kovin ohuella kirjasimella tummaa taustaa vasten. Osaa tekstistä on mahdotonta lukea huonossa valossa ja heikkonäköisemmillä on vaikeuksia hyvässäkin valossa. Tekstin ja taustan kontrastiin pitäisi kiinnittää enemmän huomiota.

Englanninkielisyys – kirjaa ei ole toistaiseksi suomennettu – rajoittaa kirjan kohderyhmää Suomessa. Jos kielitaito ei ole esteenä, kustantamon ikäsuositus on 9+ ja tietosisältöjensä ja tyylinsä puolesta kirja sopiikin isommista alakoululaisista eteenpäin. Tekstiä on varsin paljon. Rivers ei ole sinänsä mitenkään erityisesti lapsille suunnattu, tästä varsin kattavasta tietopaketista voi nauttia ja hyötyä myös aikuislukija, jolla koulun maantiedontunneista on jo aikaa.

Kokonaisuutena tämä kuvatietokirja on upean näköinen ja sisällöltään monipuolinen. On ilahduttavaa lukea näin hienosti tehtyjä tietokirjoja; kyllä kuvatietokirja vain on erinomainen formaatti.



This fresh children's non-fiction book was a random discovery at the library, and its captivating cover and interesting subject matter made it an irresistible choice. The book, written by Simon Chapman, delves into the world of rivers, from their sources to the seas. It starts with basic questions like "What is water?". It explores waterfalls, underground rivers, canyons carved by rivers, dams, the cultural and economic significance of rivers, estuaries, deltas, mangroves, and much more. The book is beautifully illustrated by the award-winning artist Qu Lan, whose artwork blends style and artistry while maintaining enough detail and precision. The book features panoramic spreads of six major rivers, showcasing the illustrations and stylish layout.

One minor drawback in terms of aesthetics is the use of thin, black text against a dark background, which makes it difficult to read in poor lighting conditions and poses challenges for those with weaker eyesight. The fact that the book is in English, without a Finnish translation, limits its target audience in Finland. However, if language proficiency is not a barrier, the publisher's recommended age for the book is 9+, and it is suitable for older elementary school students and beyond. This comprehensive information package in Rivers can be enjoyed and appreciated by adult readers who may have long left behind their school geography lessons.

This illustrated non-fiction book is visually stunning and offers diverse content. It is a pleasure to come across such well-crafted non-fiction books, making it clear that illustrated non-fiction is an excellent format.

Vehka Kurjenmiekka on kehitellyt esikoisteostaan pitkään: se sai alkunsa jo vuonna 2011. Matkan varrella käsikirjoitus on käynyt läpi monenlaisia vaiheita, mutta nyt se on lukijoiden käsissä kauniina kirjana, joka alkaa fantasiakirjallisuuden genrelle uskollisena maailmankartalla. Kellopelisydämen tapahtumapaikka, Merenkehrän maailma, sijoittuu Aava-nimisen meren ympärille. Tässä kirjassa maailmaa ei kovin laajasti kartoiteta, sillä tapahtumat sijoittuvat pääosin Karunkan saaristoon pohjoisella merellä. Kartta ja henkilöiden puheet luovat kuitenkin käsityksen laajemmasta maailmasta.

Kirjan nimen kellopelisydämet tikittävät salamurhaajien rinnoissa. Karunkassa majailee pieni ja tiivis joukkio kellopelimurhaajia, joiden sydämet ovat tikittäviä kellopelejä. Nämä kellokoneistot vaativat kantajaansa tappamaan jonkun ihmisen vähintään kerran vuodessa, muuten sydän pysähtyy. Sääntö on julma. Miten sellaisen kanssa elää? Kukin tavallaan, käy ilmi, kun lukija pääsee tutustumaan kellopelimurhaajiin tarkemmin.

Karunkassa on myös Akatemia, jossa opiskellaan ainakin häiveenkudontaa, rohtoja ja parantamista. Kirjan päähenkilökaartiin mahtuu muutama noviisikin. Noviiseja ja kellopelimurhaajia yhdistää mikäpä muu kuin murha: kellopelimurhaajat osuvat vähän liian lähelle uteliaita noviiseja. Miksikään murhamysteeriksi Kellopelisydän ei kuitenkaan käänny, etenkin kun murhassa ei ole lukijalle mitään mysteeriä. Karunkassa on sitä paitsi vähän kummallinen taipumus olla penkomatta murhia liian täsmällisesti. Noviisit saavat lisäksi muutakin mietittävää, kun heille koittaa aika kisällinmatkalleen.

En ala purkamaan kirjan juonta tässä auki sen enempää; kunnioitan kirjailijan kirjan aluksi esittämää toivetta, eikä se muutenkaan ole lopulta kovin olennaista. Kellopelisydämessä on kyllä mielenkiintoinen juoni, mutta kirjan vetovoima on lopulta muualla. Kurjenmiekka on rakentanut kiehtovan maailman ja joukon mielenkiintoisia henkilöitä, ja suoraan sanottuna en suuremmin välitä, mitä nämä henkilöt tekevät. Jo heidän olemisensa kirjan maailmassa on miellyttävää.

Kurjenmiekan fantasiamaailma on sukua Ursula K. Le Guinin Maamerelle, jonka Kurjenmiekka kiitoksissaankin mainitsee. Esikuva on helppo nähdä, sillä Merenkehrässä on samanlaista juurevuutta – ja merentäyteinen tämäkin maailma on. Juurevuus syntyy yksinkertaisista asioista, tässä tapauksessa paljolti siitä, miten paljon kirjan henkilöt tekevät aivan tavallisia asioita. He parsivat vaatteita, laittavat ruokaa, leipovat, juovat kahvia ja teetä, soittavat banjoa ja ovat vain olemassa. Lisäksi maailma tuntuu paljon hahmoja isommalta ja vanhemmalta.

Takakansi kertoo Kellopelisydämen olevan kirja ”mahdottomista valinnoista, muistamisesta ja toivosta, joka sitoo ihmiset toisiinsa”. Se on kaunis tiivistys kirjan teemoista. Muistaminen on iso kysymys, joka liittyy keskeisesti kellopelimurhaajiin. Kirja on myös täynnä salaisuuksia ja harhoja, ja Merenkehrän maailma taitaa myös olla jotenkin vähän vinksallaan tavalla, joka herättää lukijassa kysymyksiä. Moniin kysymyksiin ei vielä vastausta saada; maailmaan ihastuva lukija joutuu odottamaan jatko-osia, joita on tulossa.

Odotin Kellopelisydäntä jo pitkään, sillä olen seurannut Kurjenmiekan tekemisiä Instagramissa siitä asti, kun ensimmäistä kertaa tutustuin Kurjenmiekan ja Rasmus Tillanderin mainioon Nobel tai ei mitään -podcastiin. Kellopelisydän nousee vuoden kovimpien kotimaisten esikoisteosten joukkoon – se onkin tänä vuonna kova joukko, jossa ovat mukana ainakin Iida Turpeisen Elolliset ja Jenna Viron Tuhkimoleikkaus.

Suomalaisen kummallisen kirjallisuuden pioneereihin kuuluva Pasi Ilmari Jääskeläinen julkaisi edellisen kirjansa Väärän kissan päivä vuonna 2017. Nyt Jääskeläinen saattelee lukijat uudestaan tuttuun Marrasvirran kaupunkiin ja kokeneet lukijat tietävät jo odottaa kummallisia tapahtumia.

Kirjan pääosassa on M, pieni ekaluokkalainen, joka leikkii isoveljensä Alvarin kanssa marsilaista kuurupiiloa. Siinä Alvar katoaa piiloon ja jättää jälkeensä marsilaisia kirjeitä, kryptisiä vihjeitä, joiden perusteella M:n on Alvar löydettävä. Jääskeläinen suo lukijalleen varoituksen jo ensimmäisessä luvussa:

Olisi houkuttelevaa antaa kertomukselle näppärä juoni, klassinen henkilögalleria sekä lopetus, jossa roistot erottuvat sankareista, mysteerit selitetään auki ja kaikki saavat ansionsa mukaan. Kokoamani tosiasiat eivät vain taivu tähän muottiin.

Useiden kuurupiilojen jälkeen, pari vuotta myöhemmin, viimeinen kuurupiilo jää kesken. Lyseon abiturientti, valovoimainen ja kaikkien ihailema Alvar Silasenpää, katoaa viikko penkkareiden jälkeen. Poikaa odotellaan kotiin, mutta hän ei vain katoa. M on ainoa, joka tietää, miksi Alvar ei palannut: marsilainen kuurupiilo oli käynnistynyt, mutta se jäi lumisateen vuoksi kesken. “Piiloutuja ei palaa kotiin ennen kuin etsijä on hänet löytänyt”, kuuluu leikin ehdoton sääntö.

Tarina loikkaa joitakin vuosia eteenpäin, vuoteen 1984. M on selviytynyt ala-asteesta, vaikka hän onkin aivan kummallinen, erottuu joukosta ja joutuu tietysti hyljeksityksi ja kiusatuksi. M vetäytyy omiin maailmoihinsa: hänen päähänsä on unessa istutettu Antropologinen selviytymisopas marsilaisille vakoojille, joten hän suorittaa tehtäväänsä marsilaisena antropologina, joka tarkkailee sivusta maan asukkeja. Lopulta M:stä kuoriutuu joukkoon sopeutuva lyseolainen, jolla on taidot uiskennella sulavasti lukiolaisten seurapiireissä.

Marrasvirran kaduilla vastakkain on kaksi nuorisojengiä. Punkkareita nimitetään kaupungissa yönaakoiksi. Yönaakkoja jahtaavat poliisit ja liikekeskusten vartijat, mutta myös jägerit. Nämä Marrasvirran skinheadit ovat mystisen Jägerin johtama fasistimilitanttien poppoo, joiden päätarkoitus on puhdistaa kaupunki yönaakoista. Yönaakat ovat pienoinen mysteeri: osa joukosta yöpyy jossain tuntemattomissa olosuhteissa. Yönaakkojen yösijan löytäminen kiinnostaa monia.

M ajautuu lukiolaisena takaisin marsilaisen kuurupiilon pariin, kun hän alkaa yllättäen saada taas viestejä isoveljeltään. “M, missä minä olen?” kuuluu kutsu kuurupiilon maailmaan. Punaisen langan seuraaminen vie M:n syvälle yönaakkojen maailmaan. Seurapiireissä viihtyvän lukiolaistytön harmoninen rooli saa jäädä, kun M:n on omaksuttava niittitakkisen punkkarin ulkonäkö ja ajatusmaailma päästäkseen soluttautumaan yönaakkojen maailmaan. Alvar on löydettävä ja vuonna 1976 kesken jäänyt marsilainen kuurupiilo saateltava loppuun.

Kuurupiilon anatomia on pitkä kirja, lähes 600-sivuinen järkäle, jossa sukelletaan syvälle 1980-luvun punk-alakulttuuriin. Tarinassa riittää mutkikkaita käänteitä, eikä se ole ihan helppoa luettavaa. Kuten Jääskeläinen heti alussa varoittaa, lopussa ei myöskään odota selkeä, kaikki mysteerit auki selittävä lopetus, vaan jotain mutkikkaampaa, joka jättää irrallisia langanpäitä lukijan pääteltäväksi haluamallaan tavalla.

Kirjan henkilögalleria on ilahduttavan monipuolinen. M:stä itsessään on hyvin vaikea sanoa, mikä hän on; se, onko M tyttö vai poika, on asia, joka vaivaa monia kirjan henkilöitäkin. Lukija voi tehdä siitä omat päätelmänsä. Moni muukin henkilö ei ole sitä, miltä päällisin puolin voi näyttää. Sukupuolen ja seksuaalisuuden kirjo on kirjan sivuilla monipuolinen; yönaakat eivät yksinkertaisesti välitä näissäkään asioissa yhteiskunnan normeista tai binääristen järjestelmien rajoituksista. Myös yleiset yhteiskunnalliset arvot saavat kyytiä. Henkilögalleria on sikälikin monipuolinen, ettei selkeää jakoa hyviksiin ja pahiksiin ole helppo tehdä. Tämä monimuotoisuus ja sävykkyys on Kuurupiilon anatomian parhaita puolia.

Kirjassa ja sen kuvaamassa kummallisessa unien, harhojen ja marsilaisten täyteisessä 1980-luvun punkmaailmassa on paljon kiehtovaa ja se pohdiskelee painavia teemoja uskollisuudesta, erilaisuuden sietämisestä, rajoittavista normeista ja syyllisyydestä. Alku oli vetävä ja houkutteli mukaansa, mutta kokonaisuutena Kuurupiilon anatomia oli kuitenkin liian raskas. Kirjan keskivaiheilla lukeminen kävi paikoittain työstä, kun juttu ei tuntunut oikein etenevän ja tarinan uudet kiemurat saivat kiemurtelemaan: lähestyisipä loppu nopeammin. Lopussa juonenkäänteiden vaikeaselkoisuus tuntui enemmän tuskastuttavalta kuin jännittävältä. Jos lukijana nautiskelee toden ja harhan eron pohdiskelemisesta, kirja maistuu varmasti paremmin; minulle tämä ”kaikki on unta ja harhaa vain” -asetelma on lähinnä turhauttava. Suosittelen siis epämääräisyyksien ystäville, mutta isoin varauksin.

Iida Turpeisen pitkään kypsytelty esikoisteos Elolliset vaati seitsemän vuoden työn valmistuakseen. Lopputulos on sen arvoinen ja yllätyn, mikäli tämä ei ole kilpailemassa vuoden esikoiskirjan palkinnosta. Sen verran hienostuneesta kirjasta on nimittäin kyse. Elollisten kantavana elementtinä on stellerinmerilehmä, jättikokoinen eläin, jonka luonnontutkija Georg Wilhelm Steller löysi 1740-luvulla Beringinmereltä. Alle 30 vuotta myöhemmin stellerinmerilehmä oli tapettu sukupuuttoon. Suuresta koostaan huolimatta eläin oli luonteeltaan lauhkea ja kun sen lihakin oli kuulemma erinomaisen maukasta, sillä ei ollut mahdollisuuksia ihmistä vastaan. Nyt merilehmästä muistuttaa vain muutama säilynyt luuranko, joista yksi löytyy Helsingistä Luonnontieteellisestä museosta, missä Turpeinenkin sen näki.

Elolliset kuvaa usemman episodin kautta merilehmän tarinaa Beringinmereltä Helsinkiin. Ensimmäinen episodi kuuluu tietysti Stellerille: se on raastava kuvaus selviytymisestä vaikeissa olosuhteissa, kun Alaskaa kartoittanut Vitus Beringin retkikunta päätyy virheiden johdosta vuodeksi haaksirikkoon autiolle saarelle. Bering kuoli sinne, mutta Steller selvisi. Tämä vaihe tarinasta on tuttu muutaman vuoden takaa Aura Koiviston erinomaisesta Mies ja merilehmä -kirjasta, mutta onneksi Turpeinen ei jää tähän. Tarina on myös hyvin kerrottu ja jännitys säilyi hyvin yllä, vaikka retkikunnan käänteet olivatkin tuttuja.

Kirjan seuraava osa sijoittuu 1860-luvun Alaskaan. Alue kuului silloin Venäjälle ja siirtokunnan asioita hoitamaan lähetetään uusi kuvernööri, suomalainen Johan Hampus Furuhjelm. Alaska on ollut Venäjälle mittavien vaurauksien lähde. Kultaa ei ole vielä löydetty, sen aika koittaa vasta muutama vuosi sen jälkeen kun Venäjä myy Alaskan Yhdysvalloille, vaurauksien lähteenä ovat vielä turkikset, joita Alaskasta on virrannut vuolaasti. Ei vain virtaa enää, joten Furuhjelmin tehtävänä on saada siirtomaa taas tuottoisaksi. Myös keisarillisen yliopiston eläintieteen professori Alexander von Nordmannilla on Furuhjelmille toive: hän haluaisi saada yliopiston kokoelmiin stellerinmerilehmän luurangon.

Siirtokuntaan ei voi lähettää naimatonta miestä, joten Furuhjelm naitetaan Annalle, joka lähtee miehensä matkaan. Turpeinen kertoo tämän episodin nimenomaan Annan näkökulmasta, mikä on oivallinen valinta. Annan kiusaksi Alaskaan lähetetään myöhemmin Furuhjelmin sisko Constance, joka kytkeytyy tarinan luonnontieteelliseen puoleen: vajaaälyisenä pidetty nainen löytää paikkansa kuvernöörin luonnontieteellisten kokoelmien hoitajana. Alaskan oloille Furuhjelm ei voi mitään, koska vaurauden puute johtuu saukkojen ja muiden turkiseläinten loppumisesta liikametsästyksen vuoksi, mutta se stellerinmerilehmän luuranko löytyy kuin löytyykin.

Kolmannessa episodissa pääosan saa taas nainen. Hän on Hilda Olson, erinomainen luonnontieteellinen piirtäjä. Valitettavasti hän on nainen 1860-luvulla, mikä tarkoittaa, ettei hänellä ole oikeastaan asiaa työskentelemään luonnontieteiden tai piirtämisen kentällä. Onni kuitenkin potkaisee. Jo mainittu von Nordmann tarvitsee uutta piirtäjää näkönsä huonontumisen vuoksi. Nainen assistenttina on ajatuksena yllättävä, mutta niin vain von Nordmann päätyy palkkaamaan neiti Olsonin avustajakseen. Yhdessä he retkeilevät pitkin Ukrainaa kartoittaen hämähäkkilajeja. Kirjan varsinaiseen tarinaankin tämä episodi kytkeytyy: kun von Nordmann pitää stellerinmerilehmästä esitelmän, kuka piirtää kuvituksen? Neiti Olson, tietysti.

Lopulta päädytään vielä 1950-luvulle. Pienessä episodissa pääosassa on John Grönvall, joka on mestarillinen linnunmunien konservoija. Munien keräily oli aikoinaan suosittu harrastus luonnonystävien keskuudessa. Sittemmin harrastus on kielletty, sillä niin luonnonystäviä kuin kerääjät kenties olivatkin, laajamittainen munien keräily on ajanut monia lintulajeja ahtaalle. Grönvall innostuu ystävineen suojelemaan lintuja Loviisan edustalla olevalla Aspskärin saarella, toimien siten suomalaisen luonnonsuojelun pioneerina. Grönvallin käsialaa on myös Luonnontieteellisen museon stellerinmerilehmän luurangon kokoaminen nykyiseen muotoonsa.

Elolliset on pohjimmiltaan historiallinen kirja: kaikki sen päähenkilöt ovat todellisia, olemassa olleita henkilöitä. Constance Furuhjelmkin löytyi Anna Furuhjelmin kirjeistä. Turpeinen on tehnyt mittavan tutkimustyön. Kirjallisia ystäviä -podcastin haastattelussa Turpeinen kuvasi prosessiaan Stellerin kanssa: hän luki ensin kaikki Stellerin omat kirjoitukset, jotka käsiinsä sai ja kirjoitti Stellerin tarinan niiden pohjalta. Sitten hän siirtyi retkikunnan muihin aineistoihin ja muiden näkemyksiin Stelleristä ja täydensi kuvaa siltä pohjalta. Lopputulos on historiallista fiktiota parhaimmillaan: vankasti historiallisiin tosiasioihin nojaavaa, mutta eloisaa luettavaa kuin parhaat romaanit.

Elolliset on upea kirja. Luontokato on äärimmäisen ajankohtainen aihe. Jälkisanoissaan Turpeinen listaa kirjan kirjoittamisen aikana sukupuuttoon kuolleiksi merkityt lajit – lista on epämiellyttävää luettavaa. Kirja kuvaa hyvin sitä, miten uusi ajatus ihmisen aiheuttamasta sukupuutosta on. Stellerin aikalaisille maailmanjärjestys oli Jumalan asettama ja ajatus siitä, että ihminen voisi metsästää jonkun lajin kadotukseen tuntuu täysin käsittämättömältä, saati sitten että se voisi tapahtua vain muutamassa kymmenessä vuodessa. Amerikanmuuttokyyhky on yksi surullisimpia esimerkkejä siitä, miten valtavan runsaslukuinenkin laji saatiin tapettua viimeiseen yksilöön asti teollisella tehokkuudella. Elolliset tekee tämän ihmisten tehokkaan tuhovoiman selväksi saarnaamatta silti sormi ojossa, näyttämällä asiat kuten hyvät kirjat parhaimmillaan tekevät.

Elolliset tekee Turpeisesta välittömästi kiinnostavan kirjailijan, jonka tulevia kirjoja jään odottelemaan innokkaana. Elolliset nousee vuoden 2023 kirkkaimpien kirjallisten helmien joukkoon, enkä yllättyisi Finlandia-ehdokkuudestakaan.

Lähitulevaisuudessa Islannissa on keksitty myötätuntitesti, jolla mitataan ihmisen kykyä tuntea myötätuntoa muita ihmisiä kohtaan. Kun kokeesta selviää kunnialla, voi ottaa tietoihinsa merkinnän suorituksesta. Tämä merkintä parantaa asemaa yhteiskunnassa; on esimerkiksi kauppoja ja asuinrakennuksia, joihin ei edes pääse sisälle ilman merkintää. Lainansaanti pankistakin riippuu merkinnästä, ilman merkintää ei saa yhtä paljon lainaa ja ehdot ovat huonommat.

Nyt testin käyttöä ollaan laajentamassa. Kansanäänestys ratkaisee, tuleeko kokeesta ja merkinnästä pakollinen. Äänestys herättää kiivaita tunteita puolesta ja vastaan. Hankkeen puolustajat pitävät tärkeänä lisääntynyttä turvallisuutta ja hoitoa tarvitsevien ihmisten saamista mielenterveystyön piiriin. Vastustajat näkevät merkinnän syrjivänä inhimillisenä katastrofina, joka uhkaa maan talouttakin.

Moniääninen kirja nostaa esiin useita henkilöitä kiistan eri puolilta. On psykologi Ólafur, joka on koko hankkeen keulakuva ja toisaalta nuori mies Tristan, jonka elämä on monin tavoin vaikeaa ja uhkaa käydä vielä vaikeammaksi merkintäpakon myötä. Tristanilla on kova kiire saada rahaa kokoon, jotta hän pystyy ostamaan itselleen merkintää vaatimattoman asunnon ennen lain voimaantuloa.

Muitakin ääniä nousee: on opettaja Talvi, työelämän kiemuroissa sekoileva Eyja ja jotain ystävysten kirjeenvaihtoakin. Moniäänisyys ei ole pelkästään rikkautta: Merkintä on paikka paikoin vähän sekava poukkoillessaan asiasta toiseen. Varsinkin Eyjan osio tuntui vähän hähmäiseltä. Eri osioita erottaa tyyli, ja varsinkin Tristanin englanninsekainen kieli on ärsyttävää luettavaa, vaikka ymmärränkin, mitä tyylillä on haettu.

Fríða Ísbergin esikoisromaani – jota on edeltänyt pari runokokoelmaa ja novellikokoelma – on muuten oikein siivoa työtä. Sen juoni saa varmasti miettimään, mitä itse tällaisesta myötätuntotestistä ajattelisi. Kirjassakin tuodaan hyvin näkemyksiä puolesta ja vastaan. Turvallisuus kyllä lisääntyy, mutta toki ihminen toimia väärin, vaikka ei testiä läpäisisikään. Entä nuorten miesten aivojen hitaampi kehitys? Onko oikein pistää koululaisia, aivan keskeneräisiä ja kasvavia lapsia tällaiseen kokeeseen? Eikö jokainen ihminen ole joskus toiminut jollain tapaa väärin ja tyhmästi? Onko tämä, kuten takakansi luonnehtii, vain ”kilttien diktatuuri”?

Nämä kysymykset ovat mielenkiintoisia ja Merkintä käsittelee niitä oikein mainiosti. Sitä kelpaa kyllä suositella. Suomennoksen on tehnyt kokenut islanninosaaja Tapio Koivukari ja se on hyvää työtä – kuten todettua, tyyli paikoin ärsytti, mutta se on epäilemättä kirjailijan valintoja, eikä suomentajan syytä.

Uenon asema on iso rautatieasema Tokiossa. Sen kautta kulkee paitsi paljon työmatkaliikennettä, sieltä ovat perinteisesti lähteneet myös Pohjois-Japaniin suuntaavat pitkän matkan junat. Aseman lähistöllä on Uenon puisto, Japanin suosituin kaupunkipuisto, jossa vierailee vuosittain yli kymmenen miljoonaa kävijää. Puistossa on useita museoita ja muita nähtävyyksiä.

Lisäksi puistossa on paljon kodittomia, joiden pahvilaatikoista ja sinisistä pressuista rakennetut asumukset muodostavat pieniä kyliä, joita poliisit silloin tällöin purkavat. Tällainen siivousoperaatio ajaa kodittomat hajalleen, mutta poliisien poistuttua kylät rakentuvat uudelleen. Näiden kodittomien vuoksi tämä kirjakin on aseman mukaan nimetty.

Korealaistaustainen Yū Miri kuvaa kirjassaan historiallisia käänteitä ja marginalisoitumista. Kirjan kertoja on koditon mies, joka on asunut Uenon aseman liepeillä. Kirjan alussa hän on kuollut, mutta kummittelee yhä tarkastelemassa kodittomien elämää ja puiston vierailijoita. Jonkinlainen sivustakatsoja hän on ollut aina. Mies on kotoisin Fukushimasta, jossa hänen vanhempansa elivät koko elämänsä. Mies itse tuli Tokioon töihin vuonna 1963 rakentamaan Tokion olympialaisten kisapaikkoja. Kotiseudulle vaimon ja lasten luokse mies palasi vain kahdesti vuodessa, uutena vuotena ja vainajien muistojuhlan aikaan.

Mies muistelee elämäänsä, johon on mahtunut paljon tragediaa. Isoimpia kolauksia oli pojan, Kōichin, kuolema. Keisarillisen perillisen kanssa samana päivänä syntynyt poika kuolee parikymppisenä selittämättömästi ja kirja pysähtyy pitkäksi aikaa kuvaamaan Kōichin kuolemaan ja hautajaisiin liittyviä järjestelyjä. Sukuhistoriaa ja puhtaan maan buddhalaisuutta sivutaan pitkälti. Tämä on kiehtovaa, sillä Yū Miri kuvaa tässä hienosti siirtotyöläisyyden aiheuttamaa perinteiden ja vanhojen yhteyksien katkeamista ja toisaalta yleismaailmallista vanhempien epätoivoa lapsen kuoleman äärellä.

Kodittomuuden ja osattomuuden monet kasvot näkyvät kirjan sivuilla. Kodittomien joukossa on monenlaisia kohtaloita. Niille kontrastia antaa Japanin keisarillinen perhe, jonka vierailut Uenon puiston museoissa ovat poliisille aina hyvä syy raivata kodittomat pois silmistä rumentamasta näkymiä keisarillisen eliitin silmissä. Uenon asema on kaunis ja humaani kirja, jolle Raisa Porrasmaan suomennos tekee oikeutta.

Työelämässä miesten ja naisten osat eivät ole samanlaiset. Naisille on taipumus kertyä kaikenlaista pikkusälää, kuten toimiston siisteydestä, kahvinkeittämisestä ja sensellaisesta puuhastelusta huolehtimisesta, ihan riippumatta siitä, kuuluuko se toimenkuvaan vai ei – tavanomainen ”keitäpä tyttö kahvit” -ilmiö. Japanissa naisen asema työelämässä on edelleen miestä heikompi, joten on helppo uskoa ilmiön olevan siellä vielä pahempi.

Sellaisesta tilanteesta alkaa myös Emi Yagin esikoisromaani Tyhjyyspäiväkirja, jonka päähenkilö on 34-vuotias Shibata. Hän työskentelee kartonkisia rullahylsyjä valmistavassa yrityksessä. Eräänä päivänä jaospäällikkö alkaa puhella itsekseen toimistossa, miten kahvikupit ovat levällään neuvottelutilassa. Sen sijaan, että jaospäällikkö siivoaisi itse kupit tai edes käskisi jotain alaistaan siivoamaan ne, hän ilmaantuu Shibatan työpisteelle tupakkansa kanssa ja toteaa: “Kuulehan, neuvottelutilan kupit ovat vieläkin levällään.” Shibata raahautuu neuvottelutilaan, jossa kahvikuppeihin on kaiken muun lisäksi survottu tupakantumppeja, joiden aromi on tuntikausien aikana muhinut kuvottavaksi.

Niinpä Shibata ei suostukaan siivoamaan kuppeja, vaan sanoo ohikulkevalle jaospäällikölle olevansa raskaana ja saavansa siksi kahvin hajusta kauheaa pahoinvointia. Näin näppärästi Shibata tulee raskaaksi! “Esimieheni kantoivat enemmän huolta kahvituksen järjestämisestä kuin siitä, milloin lähdin töistä.” Onneksi miestyöntekijöiden joukosta löytyy vasta yliopistosta työllistynyt nuori mies, joka saa hoitaakseen kahvitarjoilut.

Shibata saa kokea monenlaisia uusia elämyksiä. Vaikkapa sen, että junissa onkin väkeä liikkeellä jo aikaisemmin. “Kaiken lisäksi kukaan ei näyttänyt mitenkään erityisesti iloitsevan, että oli päässyt töistä näin aikaisin. Olin sydänjuuriani myöten hämmästynyt, että niin moni oli palaamssa kotiin jo viiden jälkeen.” Shibata saa siis riemuita siitä, että raskautensa vuoksi pääsee lähtemään töistä pari-kolme tuntia etuajassa, siis viideltä, ja kun hän pääsee ruokaostostensa kanssa kotiin, kello on vasta puoli seitsemän, eli aikaa on vaikka millä mitalla.

Tyhjyyspäiväkirja tarkastelee naiseutta ja äitiyttä eri kulmista; rooleja, joita naisten on esitettävä miesten ja yhteiskunnan silmissä. Äitiyteen liittyy monenlaista suorittamista, Shibata päätyy muun muassa huhkimaan melko reippaan kuuloisessa raskausaerobicissä, kun firman myöntämä liikuntaseteli ei kelpaakaan äitiysjoogaan. Shibataa huvittaa raskaudenseurantasovelluksen tapa verrata sikiön kokoa erilaisiin kasviksiin, vauvan vertaaminen myskikurpitsaan saa Shibatan suorastaan närkästymään (ja kyllä, Shibata, myskikurpitsa on erinomaista sosekeitoissa).

Tässä pienessä kirjassa on paljon tasoja ja loppuratkaisu, joka saattaa saada lukijan ihmettelemään. En sano siitä mitään; saatte pohdiskella itse. Tyhjyyden tematiikka on kirjassa mielenkiintoista. Kirjan japaninkielinen nimi Kūshin techō viittaa Boshi techō -päiväkirjaan, jonka Japanissa jokainen raskaana oleva saa. Kūshin tarkoittaa ”tyhjää ydintä”. Tällaisen tyhjien ytimien parissahan Shibata työskenteleekin: jonkun rullan sisällä oleva kartonkihylsy on yhdenlainen tyhjä ydin, jonka merkitys on siinä, mitä sen ympärille tulee.

Emi Yagi voitti teoksella parhaalle esikoisromaanille myönnettävän Dazai Osamu -palkinnon. Kirjaa on kehuttu kiihkeäksi ja ratkiriemukkaaksi, mikä tuntuu hivenen kummalliselta, sillä kirja on minusta päinvastoin varsin hillitty ja vähäeleinen. Viisto hymy sillä kyllä on kasvoillaan, eikä kirja mitenkään tosikkomainen ole, mutta ei todellakaan mikään kuoliaaksinaurattajakaan. Yhtä kaikki Tyhjyyspäiväkirja istuu mainiosti viime vuosien japanilaisten suomennosten jatkoksi.

Ikivanha aasialainen lautapeli go on hieno peli, josta on yllättävän vähän kirjallisuutta saatavilla edes englanniksi. Kirjoja on toki paljon, mutta ne ovat enimmäkseen pelin opiskeluun tarkoitettuja tehtäväkokoelmia. Pelin historiaa taustoittavia teoksia on vaikea löytää; ne muutamat, joita olen onnistunut tunnistamaan, ovat vanhoja ja aikaa sitten loppuunmyytyjä.

Peter Shotwellin Go! More Than a Game olikin ilahduttava löytö. Tässä on gota käsittelevä kirja, jossa on muutakin kuin alkeisoppia ja tehtäviä. Kirjan pääsisältöä on toki pelin alkeiden opettaminen ja sen Shotwell tekee kunnialla, joskin paikoin hieman yllättävin valinnoin – joitain perusasioita käsitellään hämmentävän nopeasti. Toisaalta Shotwell käyttää paljon aikaa esimerkkipelien analysoimiseen suhtkoht helppotajuisella tasolla, mikä auttaa ymmärtämään gon pelaamisen ajatusmaailmaa hienosti.

Kirjan viides osa, ”Further Explorations in Go” on se kiinnostavin. Shotwell esittelee pelin historiaa varsin laajasti ja nostaa sitten esiin pelin vaikutuksia länsimaiseen tieteeseen ja aasialaiseen liike-elämään. Kirja käsittelee taolaisten 36 strategian sovellutuksia gossa, joskin valtaosa tästä sisällöstä on poistettu kirjasta sen uudessa painoksessa. Poistetun sisällön luvataan löytyvän American Go Associationin sivuilta, mutta valitettavasti näin ei enää ole.

Kirja ilmestyi alunperin vuonna 2003 ja vuonna 2010 siitä ilmestyi uusittu painos (eri painoksilla on sama ISBN, mikä on törkeää). Uusitussa painoksessa on otettu mukaan uusimpia kehityskulkuja tietokonegossa. Valitettavasti vuonna 2010 ilmestynyt kirja on tässä kohden jo auttamattomasti vanhentunut.

Mielenkiintoisia ovat kuitenkin kirjan esittelemät tutkimustulokset teoriassa mahdollisten erilaisten go-pelien lukumäärästä. Sanonnan mukaan ”mahdollisia go-pelejä on enemmän kuin atomeja maailmankaikkeudessa”, mutta tämäkin on roimasti alakanttiin. Jos verrataan gota ja šakkia, go-pelien lukumäärässä on enemmän numeroita kuin šakkipelejä on ylipäänsä. Go-laudalla on laskelmien mukaan 2×10^170 erilaista laillista tilannetta; pelien määrä on sitten moninkertaisesti suurempi kuin tämä.

Go! More Than a Game on kelpo teos, jos haluaa perehtyä gon maailmaan. Perusteiden opettelemiseen on ytimekkäämpiäkin esityksiä, mutta toisaalta Shotwellin pelianalyyseistä saa hyvin käsitystä siitä, miltä gon pelaaminen näyttää.

Go on yksi keskeisimpiä lautapelejä pelaamisen historiassa. Pelillä on ikää tuhansia vuosia ja se on edelleen hyvin suosittu. Suomessakin tätä kiinalaistaustaista, Japanissa kukoistukseensa noussutta peliä on harrastettu vähintään 1970-luvun lopusta lähtien. Kovin monta suomenkielistä opaskirjaa siitä ei ole kuitenkaan kirjoitettu; toistaiseksi tuorein perusjohdatus gohon on tämä vuonna 2008 ilmestynyt Go : Mikä se on?.

Voi tietysti arvella, ettei suomenkieliselle kirjalle niin suuresti tarvetta ole. Johdatusta peliin löytyy internetistä vaikka millä mitalla, osin myös suomeksi, mutta kyllähän kirja silti aina on kirja. Go : Mikä se on? on pienikokoinen teos, jossa on vähän yli sata sivua. Mukana on pitkälti esimerkkipelejä ja sensellaista; gon säännöt selittää lopulta hyvinkin kompaktissa tilassa, joten tässä teoksessa päästään säännöistä hieman pidemmällekin strategioiden ja taktiikoiden alkeisiin.

Kirja on käytännössä omakustanne ja sellaiseksi vallan siistiä työtä. Kieliasu voisi olla vähän huolitellumpi, mutta taitto esimerkiksi ajaa asiansa vallan hyvin. Kirjasta ei olekaan liiemmin valittamista: se palvelee tarkoitustaan oikein mainiosti. Se on edelleen oikein käyttökelpoinen työkalu tämän hienon lautapelin haltuunottoon. Ainoa varsinainen vanhentunut kohta liittyy tietokoneiden go-taitoihin, sillä asiassa on tapahtunut räjähdysmäistä kehitystä viimeisen kymmenen vuoden aikana.

Scott D. Millerin Riichi Mahjong -kirja lupaa kannessaan olla ”The Ultimate Guide”. Kova on lupaus, mutta kansien välistä löytyy kyllä kiitettävä määrä katetta. Mahjong on vanha kiinalainen tiilillä pelattava rommipeli ja japanilainen riichi sen tällä hetkellä suosituin muoto.

Miller esittelee kirjassaan kattavasti riichin säännöt ja pelaamisen tavat ihan nollasta lähtien ja melkoisella perusteellisuudella. Japaninkielistä sanastoa opetetaan kattavasti ja seassa on myös erinomaisia ”Points to Ponder”-osioita, joista enemmän lajia harrastanut saa mielenkiintoista taustatietoa.

Vaikka Suomessa pelataankin pääasiassa Euroopan mahjongliiton EMA:n standardoimaa riichiä, pidemmälle ehtineitä harrastajia kiinnostaa varmasti myös Millerin laaja kattaus riichin eri muunnelmiin ja vaihtoehtoisiin sääntöihin. Kirjasta selviää esimerkiksi se, millaisilla säännöillä Japanin ammattilaisliigoissa riichiä pelataan.

Lopussa on pieni johdatus pelin strategioihin. Tämä osio olisi saanut olla pidempikin, mutta hyvä näinkin. Jos aihe kiinnostaa enemmän, Daina Chiban Riichi Book 1 on perehtymisen arvoinen, sillä siinä ei muuta olekaan kuin riichin strategiaa.

Kirja taitaa olla olla käytännössä omakustanne. Siihen nähden se on siistiä työtä. Taitto on vähän kotitekoisen näköistä, mutta ei sillä tasolla, että se haittaisi sisällön omaksumista. Tämä kirja sopii erinomaisesti jokaisen riichi-harrastajan käsikirjastoon.

Mahjong on kiehtova peli, jolle myyntipuheissa loihditaan aina Kungfutsen aikoihin yltävä historia. Se on tietysti täyttä puppua; todellisuudessa mahjongin historia yltää 1800-luvun puoliväliin asti. Pelin todellinenkin historia on kuitenkin hyvin kiehtovaa.

Tädin yksinkertainen kysymys – ”Miksi juutalaiset ystäväni pelaavat kiinalaista peliä?” – toimi Annelise Heinzille potkuna lähteä tutkimaan mahjongin vaiheita. Miten kiinalaisesta pelistä tuli 1920-luvulla valtava villitys Yhdysvalloissa? Miten pelistä tuli nimenomaan juutalaisnaisten ajanvietettä? Yhden kiinalaisen pelin kautta Heinz kuvaa yhdysvaltalaisen kulttuurin kehitystä, konsumerismin ja vapaa-ajan kehitystä 1900-luvulla, orientalismia, etnistä identiteettiä ja naisten mahdollisuuksia.

1920-luvulla kiinalaisen pelin löysivät Shanghaissa asuvat yhdysvaltalaiset. Öljyedustaja J. P. Babcock näki mahjongvimmassa bisnesmahdollisuuden ja parin vuoden ajan 1920-luvulla mahjong oli kuumaakin kuumempaa Yhdysvalloissa etenkin valkoisen keskiluokan parissa. Kun buumi meni ohi, peli jäi amerikankiinalaisten harrastukseksi. 1930-luvulla juutalaiset naiset loivat omaperäisen yhdysvaltalaisen muodon mahjongista; siitä tuli 1950-luvulla juutalaisten lähiörouvien ykkösharrastus. Sotavuosina japanilaiset pelasivat mahjongia internointileireillä ja sodan jälkeen mahjong oli Yhdysvaltojen ilmavoimissa upseerien vaimojen suosikki.

Kaiken aikaa mahjongia on luonnollisesti pelattu eri puolilla Itä-Aasiaa, mutta Heinz tarkastelee peliä erityisesti Yhdysvaltojen kontekstissa. Mahjongin historiassa Yhdysvallat ja Kiina kietoutuvat toisiinsa vahvasti: pelin asemaa Kiinassakin on edistänyt se, miten 1920-luvun buumi muokkasi mahjong-tuotantoa Kiinassa teollisemmaksi. Kaikkea tätä Heinz käy läpi kirjassaan akateemisen tekstin perusteellisuudella. Kunnon tiedekirjan tapaan kirjasta kolmannes on alaviitteitä ja lähdeluetteloita. Heinz on tehnyt perusteellista tutkimustyötä vanhojen arkistolähteiden parissa ja haastatellen mahjonginpelaajia erilaisista yhteisöistä.

Mahjong avaa pelin historiaa tavalla, jollaista en ole muualla nähnyt. Minulle kirja avasi Yhdysvaltojen merkitystä mahjongin kehityksessä. Samalla sai sitten kelpo annoksen sosiologiaa ja kiinalaisiin ja japanilaisiin liittyvien etnisten jännitteiden historiaa Yhdysvalloissa. Heinz kirjoittaa sujuvasti, vaikka paikoin kirjan lukeminen vähän työstä kävikin – vaikka varsinaista sisältöä on vain parisataa sivua, teksti on tiivistä ja kirja siten reippaasti sivumääräänsä tuhdimpi.

Miira Luhtavaaran runokokoelma Pinnallisuus teki siinä määrin vaikutuksen, että kun Teoksen syksyn kuvastossa oli Luhtavaaran esikoisromaani Tuhkaksi tekemisen taika, se pääsi oitis lukulistalle. Takakansi lupaa jo paljon aineksia: uusperhearkea, jota masennus pistää uusiksi, ponileikkejä, Melancholiaa, tiedettä ja ties mitä.

Uusperheen muodostavat Aada ja Hans ja Hansin vauva Bella. Hans jaksaa ja kestää ja selviää vaimonsa kuolemasta, kunnes ei enää selviä. Masennus vie miehen makaamaan lattialle kasvot mattoon päin ja Aadan on oltava äiti toisen naisen lapselle ja kumppani masentuneelle miehelle. Siinä sivussa Aadalla on väitöskirjaprosessi, jossa hän tutkailee Lars von Trierin Melancholia-elokuvaa: “Haluan tässä väitöskirjassani paneutua tutkimaan syvän masennuksen olemusta. tutkin tätä erään fiktiivisen potilaan, Justinen, tapauskertomuksen kautta.”

Ei tämä kaikki mitenkään helposti tule. “Väitöskirjan täytyy olla sanoja. Se ei voi olla esim. kasvi jota olen unohtanut kastella.” Luhtavaaran tarinassa Aadan tieteellinen, akateeminen, psykologinen ote kohtaa elämän, kasvavan lapsen ja ponileikit ja arjen. Hansin siskon Klaran, joka yrittää olla avuksi. On naapuri Gunnevi, jonka kanssa Aada katsoo Melancholiaa. On von Trier, jonka haastatteluja ja näkemyksiä Aada seuloo osana väitöskirjaprojektiaan.

Tuhkaksi tekemisen taika on runoilijan kirjoittama romaani, siitä ei ole epäilystä. Tekstiä on vähän ja monet sivut ovat kovin tyhjiä, mutta se mitä sanotaan on tiivistä ja painavaa. Luhtavaara siteeraa runoja, kirjoittaa itse hyvin proosarunollista tekstiä, hyppii ajatuksesta toiseen muodostamatta välille aina kovinkaan tiivistä ja yhtenäistä reittiä. Lopputulos on yksinkertaisesti herkullinen. Lukijana ei kannata murehtia liikaa, saako juonesta kiinni tai ymmärtääkö kaiken: on hedelmällisempää vain nauttia kielestä, tunteista ja ajatuksista, joita tämä pieni romaani herättää.

Suomalaisten kauhukirjailijoiden ykkösnimi on Marko Hautala, siitä ei tässä vaiheessa ole epäilystä. Uusi romaani Hautalalta on tapaus. Pelonsekaista iloa herättää myös tieto siitä, että uusi Musta kieli palaa Vaasaan Kuokkamummon urbaanilegendan pariin. Samannimisessä romaanissa (Tammi 2014) lähes kymmenen vuotta sitten esitelty Kuokkamummo on lapsia tappava kammotus: ensin haistat perunakellarin hajua, sitten jo pian kuokka kuopaisee lapaluusta. Urbaanilegenda tai ei, ihmisiä on silti kadonnut ihan oikeasti.

Musta kieli on useammasta kertomuksesta koostuva romaani, jonka kehyskertomuksessa poliisi hakee apua katoamistapausten selvittelyyn paikalliselta meediolta. Madame Luna saa nähtäväkseen neljä katoamistapauksiin liittyvää esinettä. Onhan meedion puheilla käyminen poliisilta vähän epätoivoista, mutta eipä näihin katoamisiin ole muutenkaan tolkkua saatu.

Vakavan rikoksen jäljet, muttei ruumiita. Ei ainuttakaan. Vain yhdeksän kadonnutta. Kolmihenkinen perhe. Vierailulla ollut pariskunta. Kaksi naapuria. Kaikki poissa. Täysin älytön juttu. Niin älytön, että tutkinta oli takellellut tavallistakin enemmän.

Meediohan kertoo. Jokaisesta esineestä irtoaa tarina, jotka kaikki kytkeytyvät toisiinsa ja luonnollisesti Kuokkamummoon. Oden ja Moonan tapauksessa Ode on saanut riistakameraansa vangittua epämääräisen ihmishahmon, josta ei kuitenkaan ole jälkeäkään samaa kohtaa kuvaavassa lämpökamerassa. Mikä on ylipäänsä saanut Oden asentamaan kamerat kotinsa lähellä olevaan metsikköön? Moona ei oikeastaan tiedä, miksi on Oden kanssa tekemisissä, mutta rinnassa tykyttävä kasvain saa kaipaamaan yksinkertaisempia ongelmia.

Toisessa episodissa kohdataan pariskunta Aki ja Linda, matkalla Vaasaan Akin kotikulmille. Aki on saanut kutsun vanhan kaverinsa Rikun luokse. Reissu tuntuu vastenmieliseltä, eikä Aki oikeastaan haluaisi mennä, mutta Riku oli lausunut taikasanat: ”Haluaisin puhua Samusta”. Samu eli Samuel oli Akin isoveli, joka katosi aikaisemmin, jättäen pikkuveljelle kalvavan trauman. Samun vaiheista kiinnostuneet voivat kääntyä Kuokkamummon pariin.

Pienenä väliosana nähdään asioita Rikun naapurissa asuvan Ellan näkökulmasta. Neljännessä osassa palataan vielä Rikuun ja siihen, miten tämä Kuokkamummon pauloihin joutui. Viimeiset kolme osiota kytkeytyvät vahvemmin toisiinsa ja tuovat tälle tarinalle enemmän romaanin kuin erillisen tarinakokoelman tuntua. Tämä rakenne toimii myös alleviivaamaan Kuokkamummon kammottavuutta: on ihan sama, kuka tai mikä olet, Kuokkamummo saa sinut lopulta. Sen kirja tekee selväksi jo alussa: kukaan näistä ihmisistä ei selviä.

Marko Hautala on jälleen kerran onnistunut luomaan jotain todella painostavaa ja synkkää. Tällainen luotettavuus on kirjailijassa hieno piirre.

Instagramissa keväällä pidetty Kevät Virginian kanssa -kimppaluku kannusti Virginia Woolfin kirjojen pariin. Tartuin itsekin Woolfin kevyempiin teoksiin ja esseisiin jo keväällä, mutta pidempi romaani sai odottaa vuoroaan pitkälle kesään. Valintani kohdistui Mrs. Dalloway -romaaniin vuodelta 1925, joka on Woolfin keskeisistä romaaneista ainoa, jota en ole vielä lukenut.

Vuonna 1925 ilmestynyt Mrs. Dalloway on yhdenpäivänromaani, joka kuvaa yläluokkaisen Clarissa Dallowayn elämää Lontoossa maailmansotien välisenä aikana. Rouva Dalloway järjestää illalla seurapiirijuhlat, valmistautuu niihin ja lopulta juhlat tapahtuvat. Juoneltaan kirja on hyvin yksinkertainen, mutta sen kansien välistä avautuu näennäistä juonenkulkua laajempi näkymä aikakauden maailmaan.

Kirja ei ensinnäkään kerro pelkästään rouva Dallowaysta, vaan tarinaan kietoutuu muitakin ihmisiä. Lontooseen palaa pitkään Intiassa aikaansa viettänyt Peter Walsh, jonka kanssa avioitumista rouva Dalloway harkitsi ennen kuin päätyi vakaaseen, jos vähän tylsään herra Dallowayhyn. Walsh on tullut järjestelmään asioitaan ja onnistuu siinä sivussa herättämään rouva Dallowayssa monenlaisia muistoja ja tuntemuksia.

Kirjassa kerrotaan myös Septimus Warren Smithistä ja tämän italialaisesta vaimosta Lucreziasta. Septimus on arvostettu sotaveteraani, koulutettu ja töissään menestynyt mies, mutta kärsii sotatraumoista. Septimusta hoitaa ensin yleislääkäri, joka ohjaa hänet maineikkaalle spesialistille tohtori William Bradshaw’lle. Bradshaw kuuluu luonnollisesti rouva Dallowayn seurapiireihin ja Peter Walsh tapaa Warren Smithit ohimennen puistossa, joten sinänsä irralliset henkilöt kytkeytyvät toisiinsa kirjan aikana.

Teos edustaa Woolfin tajunnanvirtatyyliä, jossa kirja kuvaa päähenkilöidensä ajatuksenjuoksua. Kerronta on paikoin vähän vaikeaselkoista, sillä kerrontatapa vaihtelee nopeasti kaikkitietävästä kertojasta sisäiseen monologiin, suora ja epäsuora puhe sekoittuvat ja näkökulmahenkilökin voi vaihtua lennosta. Etenkin tyyliin tottumattomalle teksti voi olla hankalaa seurata.

Vaivannäkö kuitenkin kannattaa, sillä Mrs. Dalloway on hieno kirja. Se kuvaa pintatasollaan 1920-luvun englantilaisen yläluokan elämää, mutta samalla sukeltaa syvälle ihmismielen kiemuroihin. Clarissa Dalloway palaa muistoissaan aina uudestaan nuoruutensa Bourtoniin ja silloin tehtyihin valintoihin. Septimus Smithille tämä kiintopiste on sota ja silloin kaatunut toveri, joka hänen mielessään yhä kummittelee. Ajan kuluminen on yksi romaanin keskeisistä teemoista: Woolf mainitsee moneen kertaan Big Benin lyönnit, jotka kaikuvat halki kaupungin. Eivätkä teoksen teemat tähän tyhjene – esimerkiksi mielenterveyden käsittely on kiinnostavaa.

Mrs. Dalloway on syystäkin klassikko. Paikka paikoin löysin kuitenkin itseni toivomasta uutta suomennosta. Kirjan suomennos on Kyllikki Hämäläisen käsialaa ja vuodelta 1956. Ikä näkyy jonkin verran, vaikka kirja sinänsä aivan luettava yhä onkin. Voisi se helppolukuisempikin kuitenkin olla. Toivottavasti joku tarttuu haasteeseen ja tekee Mrs. Dallowaysta uuden suomennoksen.