User Profile

Transihmiset alkavat näkyä kotimaisessa kirjallisuudessa enemmän ja enemmän. Mona Blingin viimevuotinen tietokirja 23 transmyyttiä ravisteli ansiokkaasti myyttejä ja nyt Mira Eskelisen Aavistus kertoo romaanin keinoin, millainen transitioprosessi voi olla. Teos on, kuten transihmiset joskus, luokituksia pakeneva: se on romaani, mutta päähenkilön nimi on Mira Eskelinen ja tarina on hyvin henkilökohtainen; toisaalta Aavistus ei tunnu sillä tavalla fiktiiviseltä, että se olisi autofiktiota.

Transitiotarina tämä kuitenkin on. Se alkaa kaapista tulemisen hetkestä, jolloin vihdoin yli kaksikymppisenä Mira on vihdoin julkisesti Mira, transsukupuolinen nainen. Mutta mistä kaikki alkoi? Alkoiko se Halloween-bileistä, joissa tapahtui ensiesiintyminen naisen asussa? Vai 19-vuotiaana sivarina teatterin varastosta löytyneestä upeasta smaragdimekosta, jota oli pakko saada kokeilla? Vai jo pienenä lapsena?

Selkeän narratiivin tarve ohjaa Miraa pohtimaan näitä kysymyksiä. ”Milloin tiesit”, mikä kysymys se nyt on. Milloin itse tiesit olevasi cissukupuolinen? Mutta ollakseen turvallinen, uskottava ja hyväksytty, transihmisellä on oltava selkeä tarina. Sitä edellyttää jo transpoli. Lukekaapa joskus Instagramista @transpolitiikka-tilille lähetettyjä kuvauksia transpolin toiminnasta. Tässä kohtaa Mira on onnekas: hänellä ei ole taustallaan mielenterveysongelmia ja hän pystyy performoimaan sellaista naiseutta, mitä transpoli häneltä odottaa.

”Kyllä sulla toi vaihe kohta menee ohi”, Mira saa kuulla. Silloin korot, hameet, push-upit, punatut huulet ovat tärkeä suojakuori; on turvallista, ainakin turvallisempaa, mennä läpi cisnaisesta. Mekot ovat sitä paitsi ihania. Mutta ehkä kommentoija ei sittenkään ollut ihan väärässä: myöhemmin Mira löytää itsestään toisenlaisen naisen. Kun Mira saa hormonit ja lopulta myös vaginoplastian ja on nainen myös keholtaan, löytyy kenties enemmän uskallusta leikkiä sukupuolirooleilla.

Mielenkiintoista on myös Miran pohdiskelu kaksoisvalotetusta menneisyydestään, tilinteko miehenä eletyn nuoruuden kanssa. Elämä ennen Miraa on tietenkin tapahtunut ja totta, mutta samalla kuitenkin jollain tavalla sepitettä. Mutta vaikka kirjassa kuvataan paljon epävarmuutta, epäröintiä, itsensä kyseenalaistamista ja muuta vaikeaa, Aavistus ei kuitenkaan ole kärsimystarina, vaan kuvaa transsukupuolisuutta ilon kautta. Kirja on täynnä ystävyyttä, rakkautta ja seksiä. Yhteisön voima kiteytyy hyvin, kun Mira pohtii ystävänsä kanssa, millaista elämä olisi, jos sukupuoli olisi arvattu lapsena oikein:

Tahdon ajatella samoin, että trans olisi silti kutsunut minua, muodossa tai toisessa, että olisin löytänyt tieni kohti jonkinlaista sukupuolivinoumaa. Trans on minun voimani, minun yhteisöni. Se on minun rakkauteni, majakkani, vapauteni. En haluaisi elää ilman sitä.

Pontus Purokuru on jäänyt minulle kirjoittajana vielä vieraaksi, mutta ääni on tuttu: sen verran pitkään olen kuunnellut sekä Mitä meitä vaivaa -podcastia että Selitä minulle -podcastia. Oli siis korkea aika perehtyä Purokurun kirjalliseen tuotantoon. Uusi Haavamaa-teos pakkaa samoihin kansiin kaksi teosta tai kuusi osaa, miten tätä nyt haluaa tarkastella. Kääntökirjan toiselta puolelta löytyy runokokoelma, toiselta viisiosainen proosa-annos.

Varsin runollista se proosapuolikin on. Tekstilajia ei ole ihan yksinkertaista kirjata. Perinteistä romaanikerrontaa tämä ei ole, vaan proosapuolikin on kovin aforistista ja fragmentaarista. Ei tämä toisaalta ihan esseetäkään ole. Olkoon nyt pohdiskelevaa proosaa.

Teksti jakautuu viiteen erilliseen osioon, ”maisemaan”, jotka kuvaavat erilaisia olemisen tiloja. Ensimmäisessä istuskellaan parvekkeella pohdiskelemassa haudatuksi tulemista, rakentamista, ”sinää”, joka on jotenkin masentuneen tai sairaalloisen oloinen.

Kaikki tämä rakentaminen on käänteistä arkeologiaa. Valmistamme arvoituksia tuleville kaivajille. Ydinvoimala kiinnostaa enemmän kuin kirkko tai pyramidi.

Meistä jää vielä hyvät rauniot.

Toinen maisema kuvaa matkustamista, tapaamista ystävän kanssa, keskustelua Parasite-elokuvan luokkakuvauksesta, ystävän poissaolon jälkeä. Kolmas maisema, oma suosikkini, käsittelee eräretkeä Norjaan. Minulla ei ole oikeastaan minkäänlaista suhdetta vaeltamiseen, silti tämä teksti miellytti minua eniten.

Neljäs maisema palaa ensimmäisen tunnelmiin ja päätyy väliaikaiseen hautautumiseen hiekkarannalle. ”Jokainen kaivaa oman kuoppansa ja kaivaa itsensä myös sieltä ylös. Kaivamaan pystyy, jos on syy kaivaa.” Proosapuolen päättää vielä lopullinen maisema, jossa ollaan pimeyden keskellä.

Runopuoli on kirjaston ja kustantamon taholta merkitty kirjan kääntöpuoleksi, joten aloitin itse ensin proosasta. Olisiko kokemus ollut toinen eri järjestyksessä? Sitä ei voi enää tietää. Purokurun runot ovat vähäeleisiä, aukeamallakaan ei kovin paljon tekstiä. Aforistinen tyyli olisi kotonaan Poesian kustannusohjelmassa Tennilän teosten seurassa.

Hyttysellä ja moottoriveneellä on sama ääni eri
etäisyydellä.

Miellyttävää tekstiä, mutta pidänkin tällaisesta tyylistä ja pohdiskelevuudesta. Ehkä jos jokin ihmetyttää niin se, että olen mieltänyt Purokurun urbaanimmaksi tyypiksi. Runot ja proosa liikkuvat varsin vähän kaupungissa ja enemmän saarissa, kalastamassa, saunomassa. Maailmassa oleminen on miellyttävän konkreettista, luontokatoa ja ilmastokriisiä unohtamatta. Kaikkiaan siis oikein mainio teos.

Keväällä toimintansa aloittaneen Hertta Kustannuksen ensimmäisessä katalogissa huomiota herätti tämä näyttävä novellikokoelma, joka kertoo Kalevalan naisten tarinoita uusilla tavoilla. Kokoelman ovat toimittaneet J. S. Meresmaa ja Anni Kuu Nupponen, ja kirjoittajiksi on saatu koko joukko taitavia ja nimekkäitä kirjoittajia. Mukana ovat muun muassa Johanna Sinisalo, Emmi Itäranta, Tiina Raevaara ja Magdalena Hai.

Novellien aiheet ovat Kalevalasta tuttuja, mutta se, miten aiheita käsitellään, vaihtelee paljon. Novellit on järjestetty kokoelmaan siten, että alussa ollaan uskollisempia Kalevalalle ja kokoelman edetessä etäännytään kauemmas scifin suuntaan. Järjestys on näppärä ja toimiva: näin novellien tunnelma ei poukkoile liikaa, vaan luisuu pikkuhiljaa oudommaksi.

Kokoelma on hyvin koottu, novellit ovat keskimäärin oivaltavia ja laadukkaita. Mieleenjääviä olivat esimerkiksi Magdalena Hain Ilmattaresta kertova ”Veen emonen, ilman impi, Ilma-Tarin kätilö”, Emmi Itärannan Louhi-muotokuva ”Taivasta silpovat siivet”, Jenny Kangasvuon Tuurin vaimosta kertova ”Tulisoronen, kivikipinä” ja Solina Riekkolan ”Kalma päätä kallistavi”. Yhtään huonoa novellia mukana ei ole.

On ilo nähdä, miten Hertta Kustannus on kirjaan panostanut. Spefinovellikokoelmien parissa olen tottunut toteutukseltaan aika vaatimattomiin pehmeäkantisiin kirjoihin, mutta tämä on kaunis, kovakantinen teos, jossa on upeat Karin Niemen kuvittamat kannet. Jokaisen novellin seuraksi on myös lisätty taideteos, tekijöinään monia erinomaisia kuvittajia.

Tinarinnat on oikein hieno kokoelma, joka tuo uusia sävyjä Kalevalasta tuttuihin tarinoihin. Lisää tällaista! Toivottavasti kokoelma käy riittävän hyvin kaupaksi, jotta Hertta voi jatkaa näin tasokkaiden novellikokoelmien julkaisemista.

Uni Ojuva on sodankyläläinen runoilija, jolta tämä Onhan sentään linnut -kokoelma on toinen julkaistu kokoelma. Kulttuurivihkojen julkaisema esikoinen Asentopuu ilmestyi vuonna 2018 ja sai Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnon.

Onhan sentään linnut kuvaa Lappia, tarkemmin Keski-Lappia, pitkällä aikajänteellä: se alkaa tulivuorista ja 20000-vuotisesta lumisateesta. Tyyliltään kokoelma on aika vähäeleinen ja harvasanainen: sivuilla on enemmän tyhjää kuin säkeitä. Säkeissä kuvataan ajan kulumista, maailman muuttumista, valtaa ja ihmisen vaikutusta.

Ojuva kirjoittaa ulkopuolisen vallan ja kontrollin tulemisesta Lappiin, kuninkaiden kauas ulottuvista käsistä, suomalaisten ja saamelaisten törmäyksistä. Nämä säkeet Raippamänty-osiosta voisivat silti kertoa tämän päivän suoritusyhteiskunnastakin:

on saavutettu kaikkeus, kun vallan vahvistaminen on vapaaehtoista

ihmisten ytimessä tietoisuus vallasta, he rankaisevat itseään

raippamänty voi olla vain mänty

Ojuva on kiinnostunut muistitietohistoriasta ja joukkoliikkeistä. Työväentalo-osiossa kuvataan työväenaatteen leviämistä Lapissa; aikaa, jolloin työväentaloja oli enemmän kuin kirkkoja. Näistä runoista pidän erityisesti, tässä on tavoitettu jotain koskettavaa ja historiallisesti kiinnostavaa yhtä aikaa.

maan alla on kokonaisia mantereita
kaupunkeja lumesta ja hiekasta
pudonneista oksista ja solidaarisuudesta
koottuja majoja, veljet ja siskot
yhä salakuljettavat kirjoja
piisin valossa luettavaksi

Onhan sentään linnut on elegantti kokoelma ja nimeltään hyvin kaunis. Keski-Lapin historia on kiehtova aihe; jotain, mistä tiedän kovin vähän niiden yleisimpien, laveimpien linjojen ulkopuolelta. Ojuvan runojen tyyli on toimiva, ehkä vähän etäälle jättävä, mutta kokoelma on silti kiehtova. Etenkin jos aihe yhtään kiinnostaa, tähän kokoelmaan kannattaa tarttua.

Surrealistinen novellikokoelma, Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinto 2019 – siinäpä tarpeeksi täkyä kustantamon luettelosta saamaan minut tarttumaan asiaan. Auringon jälkeen -kokoelman luettuani jään tosin ihmettelemään, mitä Pohjoismaiden neuvoston palkintoraati on oikein ajatellut; novellien surrealismia en sentään käy kiistämään.

Tanskalainen Eika (s. 1991) debytoi romaanilla Lageret Huset Marie vuonna 2015. Efter solen seurasi vuonna 2018 ja keräsi joukon muitakin palkintoja. Mitään muuta Eika ei ole sitten vielä ehtinyt kirjoittamaan.

Auringon jälkeen koostuu viidestä novellista, joista kaksi on oikeastaan saman novellin irrallisia osia. Kokoelman aloittaa novelli ”Alvin”, jossa matkalainen saapuu Malagasta Kööpenhaminaan työkeikalle, tekemään töitä pankin IT-osastolla. Kööpenhaminaan saapuessaan hän huomaa pankin tuhoutuneen täysin, rakennus on romahtanut. Mies kohtaa muukalaisen, johon tutustuu ja jonka luokse hän menee yöpymään – hänen kun olisi pitänyt majoittua romahtaneen pankin vierashuoneeseen. Muukalainen on Alvin, omituinen perijä, joka keinottelee johdannaisilla. Miehillä on kiehtovia seikkailuja yhdessä.

Kokoelman merkittävin novelli, kahteen osaan jaettu ”Bad Mexican Dog” kuvaa Cancúnissa työskentelevien beach boy -nuorukaisten elämää. Rantaklubilla työskentelevät boyt palvelevat turisteja, täyttäen näiden toiveita, ja yrittäen päästä jonkun varakkaan turistin henkilökohtaiseksi boyksi hyvien tippien toivossa. Beach boyt myös tekevät hyvin häiritseviä rituaaleja auringonvarjojen kanssa, osallistuvat turistien kiristämiseen ja kuka tietää mitä – novelli saa todella surrealistisia ja kummallisia käänteitä.

”Rachel, Nevada” kuvaa Nevadaan muuttanutta pariskuntaa, jossa toinen puolisoista on liittynyt paikalliseen ufokerhoon ja toinen taas kohtaa autiomaassa jotain kaukaa avaruudesta tullutta. ”Minä, Rory ja Aurora” hahmottelee kolmen ihmisen kuviota, johon liittyy raskaana olemista, runsaasti kodittomia, huumehöyryisiä rituaalimenoja ja pakkotyötä teollisuuden hyväksi omituisissa oloissa.

Jos nauttii omituisesta surrealismista, joka ei suotta todellisuuteen tai johdonmukaisuuteen takerru, Auringon jälkeen voi hyvinkin olla mielenkiintoinen lukukokemus. Ihmettelen silti sen saamia palkintoja, sillä minut kokoelma jätti kovin kylmäksi. Omituisuutta omituisuuden itsensä vuoksi, shokeeraamista shokkiefektin vuoksi, siltä tämä tuntuu. En saanut novellien omituisuudesta kummempaa otetta. Jotain tolkullisempaa seuraavaksi, kiitos!

Nimi antaa jo ymmärtää, mitä ruotsalaisen Amanda Romaren esikoisromaanista on odotettavissa: sinkkuelämää, kenties humoristisella otteella. Kirjan pääosassa on autofiktion tapaan Malmössä asuva Amanda, joka kertoo heti kirjan alussa tulleensa taas dumpatuksi. Liikkeenjohdon konsultti osoittautuu ihan hyväksi yhden illan jutuksi, mutta sen jälkeen mies ilmoittaa tapailevansa taas eksäänsä ja ghostaa Amandan. Tavallinen tarina.

Puolet kaupungin miehistä… on muodoltaan päiväkirjaromaani, jossa käydään läpi vuoden verran Amandan elämää. Kokonaisen vuoden kiertäminen on päiväkirjalle luonteva valinta, mutta venyttää kirjaa kyllä hitusen pitkänpuoleiseksi.

Vuoteen mahtuu kuitenkin paljon kaikenlaista sutinaa, niin Amandalle kuin tämän lähipiirille, johon kuuluvat muun muassa Amandan sisko poikaystävineen ja nippu kavereita erilaisissa elämäntilanteissa. Potentiaalisia miehiäkin löytyy moneen lähtöön; osa jää yhden illan jutuiksi, osan kanssa Amandalla on pitkällisempää säätöä ja eräs varsinkin on melkoinen on-off-painajainen.

En yleensä nipota kirjoitusvirheistä, mutta tähän kirjaan niitä oli jäänyt ylenpalttisesti, siinä määrin ettei asiaan voinut välttyä kiinnittämästä huomiota. Goodreadsissa myös alkuteosta moitittiin huolettomasti kirjoitetuksi. Vähän huvitti kyllä vapun juhliminen 31.4., Amandan kalenterissa on jotain vikaa. Johnny Knigan oikolukija olisi kyllä saanut tehdä parempaa työtä. Sinänsä suomentaja Jaana Nikula on kyllä tehnyt ihan hyvää työtä kirjan kanssa, Romaren rento kirjoitustapa on välittynyt hyvin suomeksi.

Puolet kaupungin miehistä… jätti vähän ristiriitaiset fiilikset. Toisaalta tässä on hyvää rempseä sinkkuelämän ja epätoivoisen Tinder-pyörityksen kuvaus, Amandan viriili äiti on mainio sivuhenkilö ja Amandan kavereiden kesken on hyvää ystävyyttä. Toisaalta Amanda on vähän raskas päähenkilö, kirja on hitusen ylipitkä ja on ankeaa, miten tämäkin kirja pönkittää ajatusta siitä, miten kaikki on hyvin kun vain löytää Sen Oikean. Ehkä Amandan olisi vain pitänyt hypätä Tinder-oravanpyörästä kokonaan, vaan eipä olisi sitten tietysti koko kirjaakaan.

Skotlantilainen kirjailija Iain M. Banks (1954–2013) tunnettiin scifikirjallisuuden puolella Kulttuuri-kirjoistaan. Ensimmäinen niistä on Muista Flebasta, Consider Flebas, joka ilmestyi vuonna 1987. Merkittävä tieteiskirjallisuuden suomentaja Loki-kirjat julkaisi Ville Keynäsin suomennoksen romaanista vuonna 1993.

Loki-kirjat lopetti toimintansa vuonna 2007, mutta sen perustaja Niko Aula on sittemmin perustanut uuden kustantamon Aula & Co:n. Nyt Aula palaa Iain M. Banksin pariin: Aula & Co julkaisi komean uuden kovakantisen painoksen Muista Flebasta-teoksesta 30 vuotta ensisuomennoksen jälkeen. Kirja on sama Ville Keynäsin suomennos, mutta se on tarkistettu.

Muista Flebasta on tyyliltään uutta avaruusoopperaa. Wikipedia luonnehtii, että genren pääpaino on avaruussodissa, joissa on melodramatiikkaa, riskejä ottavia avaruussseikkailuja, ihmissuhteita ja ritariromantiikkaa. Tarinoissa on kehittynyttä teknologiaa, galaktisia imperiumeja ja tähtienvälisiä sotia. Kuvaus istuu tähän kirjaan hienosti, melkein jokaiseen kohtaan saa vetää rastin ruutuun.

Tämän yksilöistä kertovan tarinan taustalla on nimittäin galaktisten imperiumien välinen sota. Siinä vastakkain ovat olemassaoloaan oikeuttava Kulttuuri ja uskontonsa puolesta sotivat idiriläiset. Sota on vahvasti periaatekysymys molemmille puolille. Sodan keskellä on Bora Horza Gobuchal, joka on muuttuja: harvalukuisen lajin edustaja, jonka erikoiskykynä on muuttaa ulkonäköään ja olomuotoaan. Hän on idiriläisten puolella, koska ei voi sietää sitä, miten Kulttuuri on tekoälyjen ja koneiden hallitsema.

Hän saa idiriläisiltä tehtävän: hänen täytyy käydä keräämässä talteen suljetulle kuolleiden planeetalle paennut Kulttuurin tekoäly. Planeetalle on pääsy kielletty, mutta Horza on ollut siellä ennenkin, joten hän voi päästä sinne uudestaan. Kulttuurikin haluaa luonnollisesti tekoälynsä takaisin, joten tehtävä ei ole missään nimessä yksinkertainen.

Kuten avaruusoopperan henkeen kuuluu, Horza joutuu tehtäväänsä suorittaessaan moninaisiin vaikeuksiin. Hengenvaarallisia vastoinkäymisiä riittää, mutta kunnon toimintasankarina Horza selviää kaikista vaaroista kuin ihmeen kaupalla. Mutta onko siitä mitään hyötyä? Kirjan lopussa Banks kuvailee sodan kulkua tietosanakirjamaiseen tapaan ja lukija voi pohtia, mitä Horza toimet saavuttivat. Banks on Wikipedian mukaan haastattelussa kertonut kirjan olevan jonkinlainen reaktio scifikliseeseen yksinäisestä sankarista, joka toimillaan ohjailee kokonaisten sivilisaatioiden suuntaa. Sellainenhan on todellisuudessa lähes mahdotonta.

Muista Flebasta on yli 30-vuotiaaksi kirjaksi edelleen oikein toimiva. Sen scifi-ideat eivät ole vanhentuneet oikeastaan mihinkään. Banks kirjoitti niin kauas tulevaisuuteen ja niin villillä mielikuvituksella, että Muista Flebasta ei ole teknologisesti höpsö. Se maalailee päinvastoin kiehtovan maailman, täynnä kaikenlaista jännittävää. Vähän raskaanpuoleinen kirja kyllä on – tämä kovakantinen painos on 573-sivuinen, joten luettavaa riittää. Juonen käänteet alkavat paikoin hieman väsyttää, kun Horza joutuu tiukasta paikasta toiseen. Parhaimmillaan teos kiitää kuitenkin hienosti ja Scharin Maailman tunneleissa tapahtuva loppuhuipennus on jännittävä.

Muista Flebasta on siis yhä elinvoimainen klassikko ja on arvokasta, että siitä on vihdoin ja viimein saatu uusi suomenkielinen painos. Aula & Co on jo julkistanut syksyllä ilmestyvän uuden painoksen Pelaajasta. Saapa nähdä, jatkuuko julkaisusarja ja saadaanko kaikista Loki-kirjojen julkaisemista Bankseista uudet suomennokset: listalla olisivat myös Tähystä tuulenpuolta, Aseiden käyttö ja Algebraisti. Näiden lisäksi Gummerus on julkaissut Pintakuvion vuonna 2012. Muita Banksin scifi-romaaneja ei ole suomennettu, eli jos kirjat käyvät kaupaksi, kenties ne loputkin vielä saadaan suomeksi.

Iain Banks kirjoitti myös valtavirtakirjallisuutta nimellä Iain Banks eli ilman M.-nimikirjainta. Niistäkään ei ole suomennettu kuin muutama: WSOY julkaisi läpimurtoteoksen Ampiaistehdas jo 1986, Loki-kirjat julkaisi Kävelyä lasilla 1997, Crow Roadin käsikirjoituksen 1998 ja Syyllisyyden 2002. Gummerukselta tuli Siirtymä vuonna 2013 Pintakuvion seuraksi.

Harry Salmenniemen toinen runokokoelma Texas, sakset on runokokoelmaksi poikkeuksellinen. Kirjastosta lainaamani kappale on teoksen kolmatta painosta! Se ei ole aivan tavanomaista. Teos voitti Kalevi Jäntin palkinnon vuonna 2011.

Tyyliltään Texas, sakset on avantgardistinen; se edustaa ainakin jossain määrin internetin syövereistä kaivettua flarf-runoutta, jossa yhdistellään kaikenlaista sekalaista materiaalia välittämättä liiemmin hyvän maun tai totutun estetiikan kaltaisista pikkuseikoista. Texas, sakset on syönyt sisäänsä ainakin uutisia, internet-hakuja, Beowulfia, mielialalääkkeitä ja kirjallisuustiedettä.

Kokonaisuus on myös tavallista runokokoelmaa laajempi: kirjassa on päälle 200 sivua. Luettavaa riittää, tämä vuoristorata-ajelu ei pääty ihan heti. Matkan varrella on onneksi runsaasti vaihtelua, kokoelmassa on erilaisia osioita, eikä kaikki ole samaa tasaista massaa.

Teos on myös visuaalisesti hyvin kiinnostava. Sen ulkoasu on Markus Pyörälän käsialaa. Kirjasta voi avata minkä tahansa aukeaman ja löytää ilahduttavan sekamelskan säkeitä aseteltuna sivulle näennäistä miten sattuu. Erilaisten kirjasintyyppien ja asetteluiden merkityksiä voi lukiessaan pohtia, tulematta niistä välttämättä sen viisaammaksi.

Avantgarde jakaa luonnollisesti mielipiteitä, mutta Texas, sakset on palkittu ja esimerkiksi GoodReadsissa kaikki kirjoitetut arviot ovat myönteisiä. Ehkäpä siinä näkyy valikoituminen; harva, jolle avantgarde on täysin vierasta viitsii tätä kovin pitkälle lukea, saati sitten vaivautuu GoodReadsiin arvioimaan.

Itse nautin tästä siinä määrin, että pitääpä vallan harkita, josko etsisi jostain kappaleen omaankin hyllyyn. Tähän sekametelisoppaan voisi nimittäin palata uudemmankin kerran, näin runsasta kokoelmaa ei mitenkään ammenna tyhjiin yhdellä lukukerralla. Tässä on nokkeluutta, oivallusta, kantaaottavuutta ja hauskuutta; Texas, sakset herättää uteliaasti pohtimaan, mistä kaikkialta sen aines on haalittu. Näiden tunteiden äärellä on mukava olla.

Maria Jotuni (1880–1943) oli suomalainen kirjailija ja näytelmäkirjailija, joka tunnetaan näytelmistään, novelleistaan ja 20 vuotta kuolemansa jälkeen julkaistusta romaanista Huojuva talo. Tähän kirjaan on koottu kokoelmat Kun on tunteet (Kirja, 1913) ja Tyttö ruusutarhassa ynnä muita novelleja (Otava, 1927). Kokoelman esipuheen on kirjoittanut Irmeli Niemi ja mukana on totuttuun tapaan aikalaisarvioita.

Jotunin novellien ytimessä on usein miesten ja naisten välinen valtapeli, sellaisella pienellä, aika arkisella tasolla. Se näkyy hienosti vaikkapa novellissa ”Kansantapa”, jossa naapurin Lois-Kaisa tulee kylään tekemään tikusta asiaa. Emäntä odottaa, että isäntä lähtisi tuvasta istua murjottamasta, jotta voisi keittää Kaisalle kahvit, mutta kun isäntä ei hievahdakaan, emäntä ja Kaisa lähtevät ulos porsaita katsomaan – ja hoitamaan afäärejä, sillä emäntä antaa Kaisalle voipytyn myytäväksi, jotta tämä voi ostaa kahvia ja sokeria ja emännälle huivin ja niin edelleen, eli tässä kehvelletään miehen selän takana minkä ehditään. Näin asiat hoituvat, kenenkään ei tarvitse pahoittaa mieltään. ”Se on kansan tapa aina Aatamista asti”, emäntä toteaa.

Paljon pohdiskellaan myös naimakauppoja. Kuka menee yhteen kenen kanssa, milloin ja miksi. ”Tahto Tuomainen”-novellissa rikas isäntä päätyy naimisiin torpparin tyttären kanssa, ”Kun on tunteet”-novellissa Viia on onnettomana naimisissa väärän miehen kanssa, ”kun on nuori, kun on tunteet”, ”Aappo”-novellissa lähetyspapin vierailu johtaa yllättävään kosintaan ja ”Jussi Petterin naiminen”-novellissa nuori mies ja vanhempi nainen saavat onnekkaasti toisensa.

”Onnellinen Heliina”-kirjenovellissa sisarukset kirjoittelevat toisilleen ja kaupunkiin lähtenyt Heliina kertoo maalle jääneelle siskolleen Hynttä-Karliinalle onnekkaasta naimakaupastaan.

Mutta mummon kissi pudotti kermapurkin ikkunalaudalta juuri kun minun piti luvata rakastaa Joosuaa myötäkäymisessä, ja purkki särkyi ja mummo sanoi sen tietävän onnettomuutta, mutta suutarin rouva onnea. Voi tietää onnellista onnettomuutta. No, mummo kuolikin.

Novellit ovat enimmäkseen aika lyhyitä. Jotuni ei liikoja jaarittele, vaan keskittyy olennaiseen. Monesti novellit perustuvat paljon vuoropuhelulle. Mukana on kaksikin novellia, joissa kuullaan puhelinkeskustelun toinen puoli, kelpo kokeiluja kumpikin. Novelleissa riittää sävyjä huvittavasta traagiseen. Tämä tuplakokoelma on helppo tapa tutustua suomalaisen novellin klassikkoon.

Minna Eväsoja on kertonut kokemuksistaan Japanissa jo aikaisemmissa kirjoissaan. Uusi teos Sensei : oppilaana Kiotossa palaa samoihin aiheisiin. Siinä Eväsoja käy läpi opintotaivaltaan Japanissa. Japanilaiseen tapaan hänelle nimetään opettaja, Sensei, arvostettu taiteentutkija, joka suhtautuu ulkomaalaiseen naiseen epäluuloisesti.

Eväsoja voittaa kuitenkin sitkeydellään Sensein puolelleen ja oppilaan ja opettajan välille syntyy vuosikymmenten mittainen tärkeä ihmissuhde. Sensein kanssa käytyjen keskustelujen myötä Eväsojan ymmärrys japanilaisesta perinteisestä taiteesta syvenee tasolle, jonka harva suomalainen on saavuttanut. Senseikin oppii matkan varrella jotain uutta, onhan Eväsoja hänen ensimmäinen länsimainen ja vasta toinen ulkomainen oppilaansa.

Muistelmateos koostuu lyhyistä luvuista, joissa Eväsoja valottaa Sensein hahmoa ja opintojaan milloin mistäkin näkökulmasta. Välillä teoksessa uppoudutaan syvälle johonkin tiettyyn taideteokseen tai perinteiseen japanilaiseen taidemuotoon. Eväsoja on opiskellut erityisesti teetaidetta, mutta perehtynyt omakohtaisesti myös muihin klassisiin japanilaisiin taidemuotoihin, kuten keramiikkaan, kukkien asetteluun ja nō-teatteriin.

Sensei on kiehtova kuvaus katoavasta maailmasta. Japanissakin perinteinen taiteenopiskelun kulttuuri on muuttumassa. Monet teetaiteen hienouksista ovat hyvin pienen piirin harrastuksia ja Sensein edustama elämäntapa on hiljalleen kuihtumassa. Senseikin kuihtuu: kirja käy loppua kohden kovin surumieliseksi kuvatessaan Eväsojan etääntymistä japanilaisesta kulttuurista ja Sensein vanhenemista.

Matkan varrella on paljon viehättäviä yksityiskohtia. Japanilainen kulttuuri on lastattu raskaasti merkityksin ja piilotetuin viittauksin. Monien teosten hienouksia on vaikea hahmottaa, jos ei ymmärrä laajasti niiden ympärillä olevaa kontekstia. Sitä Eväsoja pyrkii teoksessaan avaamaan; ei ehkä niitä merkityksiä, mutta ainakin lukija näkee, millainen merkitysten ketju japanilaisesta taiteesta avautuu. Kuvaus jäähyväisteeseremonian valmisteluista on hyvä konkreettinen esimerkki siitä, miten Eväsoja kasaa jokaiseen valintaansa piilotettuja viittauksia Sensein huomattavaksi – ja miten Sensei niistä riemastuu, ja ulkopuoliset ihmettelevät riemastumisen syytä.

Sensei on aiheelleen sopivasti hillityn tyylikäs kirja. Eväsoja kirjoittaa taitavasti ja Sensein hahmoa kunnioittaen. Sensei on hieno matka vieraaseen maailmaan.

Brit Bennett teki läpimurtonsa heti tällä esikoisromaanillaan. Suomessa julkaistiin kuitenkin ensin vuonna 2020 ilmestynyt The Vanishing Half eli Mikä meidät erottaa. Keltaisessa kirjastossa on tapana julkaista kirjailijoilta useampi teos, joten esikoisteoksen suomennos oli odotettavissa. Maria Lyytisen suomennos The Mothersista on saanut nimekseen suoraviivaisesti Äidit.

Äidit on kertomus kolmesta nuoresta ihmisestä, joiden elämä järjestyy uudella tavalla yhden kesän aikana. Romaanin pääosassa ovat Nadia, Luke ja Aubrey. 17-vuotias Nadia Turner on fiksu villikko, joka on menettänyt äitinsä traagisesti: Nadian äiti teki vastikään itsemurhan yllättäen, ilman sen kummempia selityksiä. Luke Sheppard on pastorin poika, jolla oli todella lupaava urheilu-ura, jonka katkaisi vakava loukkaantuminen. Aubrey Evans on hiljainen ja harras tyttö, jonka äiti on kyllä elossa, mutta yhteys äitiin on täysin poikki.

Viimeisenä kesänä Oceansidessä Kaliforniassa ennen kuin Nadia lähtee Michiganiin yliopistoon opiskelemaan, Nadia ja Luke lyöttäytyvät yhteen. Nadia tulee raskaaksi ja tekee abortin, koska ei voi nähdä pitävänsä lasta – sehän tuhoaisi kaikki suunnitelmat opiskelemisesta. Tämä päätös muuttaa kaikkien kolmen elämän, myös Aubreyn, sillä kun Nadia lähtee pois, Luke ja Aubrey lähentyvät. Ennen sitä Nadia ehtii ystävystyä Aubreyn kanssa työskennellessään Upper Roomin kirkossa, jonka pastori Luken isä on. Kolmikon kesken on kuitenkin liikaa salaisuuksia.

Kirjan nimi on oikein sopiva. Äitiydestähän tässä on pitkälti kyse, mutta myös äidin puuttumisesta. Nadian äidin selittämätön itsemurha, Aubreyn äidin poissaolo, Nadian keskeytetty raskaus, Aubreyn halu tulla äidiksi… Nadia pohtii jatkuvasti äitiään ja tämän päätöksiä ja omaa osaansa niissä. Myös Luken äiti Latrice, seurakunnan tehonainen, on hänkin osa kuviota ja välillä kertojanäänen ottavat seurakunnan äidit, joukko vanhoja naisia, joilla on jonkinlainen draaman kuoron osa tarinassa. Se tuntuu hieman irralliselta, mutta etenkin kirjan loppua kohden osoittautuu merkityksellisemmäksi.

Abortti on tälläkin hetkellä hyvin painava kysymys Yhdysvalloissa, kun aborttioikeuksia on kavennettu tai suorastaan poistettu monessa osavaltiossa. Äitien tapahtumat sijoittuvat Kaliforniaan, missä näitä ongelmia ei ole, mutta aborttikysymyksen vakavuus näkyy silti tässäkin tarinassa. Salaisuuksien, häpeän ja uskonnollisuuden kietoutuminen yhteen tekee asioista kipeitä ja vaikeita. Bennett nostaa esiin myös lapsen isän surun abortin vuoksi. Abortissa on kyse naisten oikeuksista omaan kehoonsa, mutta lapsella on isäkin, jolla on oikeus omiin tunteisiinsa, vaikka päätös lopulta naisen onkin.

Brit Bennett on taidokas kirjailija. Se nähtiin jo Mikä meidät erottaa -kirjan kohdalla – ja se on mielestäni näistä kahdesta silti vahvempi – mutta jo tämä kirja on 26-vuotiaan esikoiskirjailijan työksi hienoa jälkeä. Bennettiä on kutsuttu uudeksi Toni Morrisoniksi, mikä tuntuu hieman hätiköidyltä, mutta ovathan nämä hyviä kirjoja ja aivan ansaitusti Keltaisessa kirjastossa. Maria Lyytinen on tehnyt hienoa työtä kääntäessään Bennettin tekstin suomeksi. Äidit on sujuva, helppolukuinen kirja, joka kuitenkin porautuu syvälle päähenkilöidensä sielunliikkeiden ytimeen.

Niin tänä valkiana Juhannusyönä Aalo, Priidik metsävahdin vihitty vaimo, ensimmäistä kertaa ihmissutena juoksi.

Urakoituani pitkään Aleksis Kiven Kullervon kriittisen edition parissa, halusin valita kurssikirjojen pinosta jotain helpompaa ja nopealukuisempaa. Menin sitten aivan toiseen ääripäähän: Aino Kallaksen Sudenmorsian on pinon kirkkaasti pienin kirja, alle sata pienikokoista sivua, siis melko niukasti ylipäänsä romaani.Kirja kertoo tarinan 1600-luvun Hiidenmaalta. Tarinan pääosassa on metsänvartija Priidikin vaimo Aalo, joka kuulee metsästä susien kutsun ja päätyy juoksemaan maita ja mantuja ihmissutena. Nuori nainen saa kaiken haluamansa vapauden susilta, mutta kun seuduilla pelätään susia ja kammotaan Saatanan tekoja, on tietysti ilmiselvää, että Aalon luonto tulee ennen pitkää paljastumaan, eikä sen jälkeen ole enää osaa ihmisten maailmaan.Kallas kirjoittaa hyvin vanhanaikaisella, arkaaisella tyylillä. Se vaatii vähän totuttelua, ennen kuin lukeminen alkaa kunnolla luistaa. Loppuun asti tökkii sanan ”elikkä” käyttäminen sanan ”tai” sijasta. Toisaalta vanha tyyli rakentaa osaltaan tunnelmaa ja vie lukijan tehokkaasti toisenlaiseen maailmaan. Vieraannuttava vaikutus vaikeuttaa lukemista, mutta ei turhaan.

Vaan koko suo ja korpi oli täynnänsä hajuja, joita hän ei vielä milloinkaan ihmishahmossansa ollut tähdellepannut, ja nämä hajuttosin ärsyttivät häntä sangen kiivaasti, niinkuin olisi hänen ollut juostava itsekunkin jäljessä. Sillä ratki ihmeellisellä muotoa, jota ei selvittää taida, hän tarkoillensa tiesi, mikä haju millekin metsänelävälle kuului. Niin hän sieraimissansa vainusi jo kaukaa niinkuin tuiki tuttuna oravan elikkä ketun hajun, mutta myös kurpan, teirin elikkä metson ja vielä lisäksi siilin ja jäniksenkin.

Tarinaan on tietysti helppo lukea jos jonkinlaista symboliikkaa. Rakkaussuhde Eino Leinoon on ollut suosittu pintatason tulkinta, mutta eihän tämä nyt mitenkään yksiselitteisesti rakkauskertomus ole, joten ihan tähän en tyytyisi. Minusta tässä Aalon ja Priidikin välinen rakkaus jää kakkossijalle: tämähän on ennemmin kuvaus naisen vapautumisesta patriarkaalisen yhteiskunnan kahleista, nauttimaan todellisesta vapaudesta, jonka sutena metsässä juokseminen tarjoaa. Lukisin tätä 1920-luvulla naisten oikeuksissa tapahtuneiden edistysaskelten valossa.Lähes sadan vuoden ikäinen Sudenmorsian on edelleen käypää tavaraa ja kiehtova kertomus kaikille patriarkaatin murskaajille ja naisten vapauden ystäville.

Nuoruusvuosien murrosvaiheiden ja ystävyyssuhteiden kuvaukset ovat nuortenkirjallisuuden perusmateriaalia. Tähän aiheeseen on tarttunut suomenruotsalainen kirjailija Ellen Strömberg (s. 1987), joka on kirjoittanut jo muutaman palkintoehdokkuuksia keränneen romaanin. Tämä romaani nappasi lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandian ehdokkuuden ja Ruotsissa August-palkinnon voiton.

Kirja kertoo ysiluokan keväästä ja ystävyksistä Mandasta ja Malinista, jotka asuvat jossain pikkukunnassa, jossa ei juuri tapahdu. Tytöt pyöräilevät ympäriinsä ja kaipaavat elämäänsä jotain säpinää. Ehkä kesäromanssia! Kuinka ollakaan, Manda näkee kioskilla jotain herkullista: ”Takanani seisoo ehkä kuumin jätkä, jonka olen ikinä elämässäni nähnyt.” Käy ilmi, että tämä nuori mies on Matias. Myös Malin kehittää itselleen säpinää ja ihastuu punkkari Jonneen, joka on sitä paitsi kätevästi Matiaksen kaveri ja soittaa samassa bändissä.

Kun tytöt kuulevat, että tiedossa on bileet, joissa sekä Jonne ja Matias ovat, heitä alkaa tietysti kiinnostaa. Eihän heitä kutsuttu ole, mutta ehkäpä he voivat pyöräillä siitä ohi ja käydä vilkaisemassa.

– Mä en jätä mitään sattuman varaan, Malin sanoo. Varsinkaan, kun me ollaan vaan pyöräilemässä ohi, sillon ei saa näyttää siltä, että yrittää liikaa. Mä haluan näyttää siltä, että näytän sikahyvältä ihan sattumalta, hän sanoo ja lappaa porkkanaraastetta lautaselleen.

Strömberg kuvaa tyttöjen säpinöintiä hienosti. Kuinka pitkälle on ylipäänsä järkeä mennä poikien takia? Malin muuttuu yhdessä yössä punkkariksi tehdäkseen vaikutuksen Jonneen. Manda yrittää – vähän harmittomammin – lukea Sadan vuoden yksinäisyyttä tehdäkseen vaikutuksen Kolumbiasta adoptoituun Matiakseen – hyvä yritys!

Tässä on jotain oikein herkkää ja kaunista tasapainottelua lapsuuden ja nuoruuden välimaastossa. Kirja etenee sujuvasti, suomentaja Eva Laakso on tehnyt sen kanssa hyvää työtä. Kirjassa käytetty kieli on luontevaa ja tyttöjen riemu, riitely, hermoilu ja sekoilu on aidon tuntuista. Hienona representaatiojuttuna on ehdottomasti mainittava Mandan isosisko Laura, jonka cp-vammaisuus on jotenkin itsestäänselvä osa kirjaa. Laura on muutenkin mainio hahmo, siskosten suhteet ovat ihanasti riitaisan rakastavat.

Olisin vähän pettynyt, jos tätä ei jo joku suunnittelisi tv-sarjaksi tai elokuvaksi. Ainesta olisi, Mehän vaan mennään siitä ohi on niin eloisa ja lämminhenkinen kirja, joka sopii hyvin niin tätä elämänvaihetta eläville yläkoululaisille kuin sen jo ohittaneille aikuisille muistutukseksi siitä, millaista elämä silloin oli.

Tulitikkuja lainaamassa on kotimaisen humoristisen kirjallisuuden klassikkoteos. Se on naurattanut lukijoita jo yli sadan vuoden ajan. Kirjasta on tehty pari elokuvaa, ooppera ja lukemattomia teatterisovituksia. Tätä kirjoittaessani Mikkelin teatterissa menee nykypäivään tuotu sovitus. Alunperin vuonna 1910 julkaistun kirjan huumori puree siis yhä.

Kirjan juoni on yksinkertainen: vaimo passittaa Ihalaisen Antin hakemaan tulitikkuja naapurista Hyväriseltä. Naapuriin on matkaa ja kulkiessaan Ihalainen törmää ystäväänsä Jussi Vataseen, joka oli tulossa tapaamaan Anttia. Vatanen haluaisi naimisiin Hyvärisen tyttären kanssa ja mielisi Anttia puhemiehekseen. Antti suostuu. Neuvottelut Hyvärisen kanssa menevät hyvin, joten Jussi ja Antti päättävät saman tien lähteä kaupunkiin hakemaan kaikenlaista kihlajaisiin tarvittavaa.

Komediassa kun ollaan, on selvää, ettei reissu mene ihan kuin suunniteltiin. Matkaan tulee jokunen mutka: muun muassa viinapullo, porsas, pakeneva hevonen ja vaikeuksia lain kanssa. Kaiken aikaa lisäksi Ihalaisen Antin vaimo olettaa miehensä olevan naapurissa tulitikkuja lainaamassa ja siitäkin syntyy melkoinen ihmetys ja sotku, kun mies katoaa päiväkausiksi ja ennen miestä kotiin ennättää nippu perin mehukkaita juoruja miespolon aikaansaannoksista.

Melkoista farssiahan Tulitikkuja lainaamassa kaikkinensa on. Juoni on yhtä väärinkäsitysten ja hölmöilyjen sarjaa, joskin enimmäkseen varsin hyväntahtoisesti. Lopulta kaikki myös kääntyy parhain päin.

Itse juoni ei tekisi tästä teoksesta aikaa kestävää klassikkoa; sen tekee Lassilan taiturimainen dialogi. Sitä riittääkin, eikä lainkaan ihme, että tämä on usein näytelmiksi taittunut, teksti kun on jo lähtökohtaisesti enimmäkseen dialogia. Tapahtumat sijoittuvat Liperiin Joensuun nurkille ja henkilöiden puheenparressa on pohjoiskarjalalaista veivausta ja vaivausta. Tikusta tehdään asiaa ja miten sitä tehdäänkään. Kirjassa on monia herkullisia kohtauksia, kuten erinäiset naimakaupat, joissa vuoroin kerskaillaan, vuoroin vähätellään.

”Hyvästikö se Vatasen Loviisa vain jaksaa ja onko se terveenä?”
”Loviisako?” pääsi silloin Jussilta, ja nyt vasta hoksasivat miehet, että Kaisalla ei ollut vielä tietoa koko Jussin leskeydestä. Arvaahan sen, mikä ällistys se oli! Kaisa sai toistaa kysymyksensä ennen kuin Antti tointui selittämään:
”Mikäpäs sillä Loviisalla lienee jaksaessa varsinkin terveyden puolesta, kun se pääsi sinne Vanhanpihan Ristiinan viereen hautuumaahan.”

Kuinkapa sitä paremmin kaverin vaimon kuoleman kuittaisi. Tai Kaisan miehen, Makkosen, edesmenon:

”Mihinkä tautiin se tämä Makkonen kuoli?”
”Eikö tuo liene ollut vain semmoista tavallista kuoleman tautia, kun se poti kolme kuukautta tilan omana, vaikka kävihän sitä tohtorikin katsomassa… Lopulta sitten jo alkoi vain heikota ja ihan viimeiseksi sitten kuoli”, antoi Kaisa tulla, ja Antti piti asiaan kuuluvana ihmetellä:
”Vai viimeiseksi hän sitten vasta kuoli!”

Onhan se toki hyvä, että ihminen kuolee vasta viimeiseksi, eikä esimerkiksi vähän aikaisemmin. Kirjassa on ilahduttavaa kaikkien ihmisten jatkuva uteliaisuus, ihmettely ja toisten sukujuurien kyseleminen. Ihmisistä on otettava selvää ja kaikkea jaanataan loputtomin kyselyin ja uteluin.

Ei siis mitenkään syyttä klassikko tämä, ja edelleen on Tulitikkuja lainaamassa lukemisen arvoinen huumorikirjallisuuden ystäville. Kovin suuresti vanhentunut teos ei ole, vaikka aikakausi monin paikoin näkyykin. Nykylukijalle teos on tosin täynnä kaikenlaista vähemmän tuttua sanastoa, etenkin jos hevoshommat ovat vieraita, mutta siinäpähän sivistyy – minäkin opin, miten luokkivaljastus on suomalais-ugrilainen ja venäläinen erikoisuus, jota ei edes Ruotsissa käytetä kuin metsäsuomalaisten keskuudessa. Samalla selvisi, mitä ovat ne rahkeet, joiden riittävyyttä usein ihmetellään.

Koska Lassilan kuolemasta on jo yli sata vuotta, Tulitikkuja lainaamassa löytyy tekijänoikeusvapaasti muun muassa Project Gutenbergistä. Tässä vuonna 2001 ilmestyneessä Suomalaisen kirjallisuuden seuran julkaisemassa painoksessa on Kaisa Kurikan kirjoittama esipuhe ja kokoelma aikalaisarvosteluja. Niissä huomionarvoista oli Katri Valan arvio, jossa selostettiin kirjan juoni alusta loppuun hyvinkin yksityiskohtaisesti. Onneksi sellaista käsittelyä ei tänä päivänä pidetä tarpeellisena.

Kirjan takaa löytyy melkoinen tekijämies. Nimimerkistä huolimatta kyseessä on nimenomaan mies: Maiju Lassila on Algot Untola, monen kirjailijanimen (Irmari Rantamala, J. I. Vatanen, Liisa Vatanen) taakse piiloutunut perin erikoinen mies, joka valitettavasti teloitettiin sisällissodassa. Lassilan nimellä Untola kirjoitti humoristista realismia, ”kansankuvausta”. Sitähän tämäkin, alkujaan Elämän ihmeellisyys -nimellä tarjottu teos on.

Elämän ihmeellisyys näyttäytyy moninaisena sattumankauppana, joka teoksen tapahtumia ohjaa. Karnevalistinen ote asettaa rehevät kansanmiehet nokatusten kaupungin jähmeämmän elämän kanssa. Teos voitti valtion palkinnon, mutta Untola kieltäytyi palkinnosta, koska ei pitänyt teostaan palkitsemisen arvoisena merkkiteoksena. Jälkipolvet ovat sittemmin toisin todistanee, kun teoksesta on muotoutunut kestävä klassikko.

Ensimmäisen kerran kuulin Maailman kauheasta vihreydestä haastateltuani teoksen suomentajaa Antero Tiittulaa muista aiheista. Tiittula oli silloin saanut suomennoksen juuri valmiiksi ja kuvaili kirjan yhdistelevän ”ennakkoluulottomasti tieteenhistoriallista esseetä ja kaunokirjallisia keinoja luodatessaan tiedon, oivalluksen ja hulluuden rajapintaa”. Tämä on itse asiassa oivallinen kiteytys.

Teoksen kirjoittaja Benjamín Labatut (s. 1980) on chileläinen, mutta syntynyt Alankomaissa ja varttunut Haagissa, Buenos Airesissa ja Limassa. Chileen hän muutti vasta 14-vuotiaana. Jo ensimmäinen novellikokoelma, vuonna 2010 ilmestynyt, La Antárctica empieza aquí (”Antarktis alkaa tästä”) voitti palkintoja, mutta varsinainen kansainvälinen läpimurto tuli tällä teoksella, joka pääsi kansainvälisen Booker-palkinnon ehdokkaaksi.

Maailman kauhea vihreys on romaani, mutta ei kuitenkaan aivan perinteinen kaunokirjallinen teos. Laskisin sen itse ensyklopedisen romaanin kategoriaan, siis teoksiin, jotka ovat muodoltaan ja rakenteeltaan kaunokirjallisia, mutta keskittyvät silti tiedon välittämiseen. Wikipedian mukaan Labatut on kuvaillut teoksen koostuvan ”esseestä (joka ei ole täysin puhdas), kahdesta novellista jotka yrittävät olla olematta novelleja, pienoisromaanista ja puoliomaelämäkerrallisesta proosankappaleesta”.

Teos pyörii joka tapauksessa luonnontieteiden ympärillä. Se alkaa Hermann Göringin sormen- ja varpaankynsistä, joiden havaittiin Nürnbergin oikeudenkäyntien alla olevan kirkkaanpunaisia. Göring tuomittiin kuolemaan, mutta hän teki itsemurhan syanidikapselilla, kuten niin moni muukin natsijohtaja. Syanidista päästään preussinsiniseen, ensimmäiseen moderniin synteettiseen pigmenttiin, jonka maalinvalmistaja Johann Jacob Diesbach keksi vahingossa yrittäessään luoda keinotekoista karmiininpunaista. 1782 Carl Wilhelm Scheele sekoitti preussinsinistä lusikalla, jossa oli rikkihappoa, ja tuli luoneeksi preussinsinihapon eli syanidin.

Tästä päästään parin mutkan kautta ensimmäisen maailmansodan taistelukentille, joilla taistelukaasut tekivät kammottavaa työtään. Kaasuaseiden taustalla oli kemisti Fritz Haber, joka julistettiin sodan jälkeen sotarikolliseksi, mutta voittipa hän myös kemian Nobelin ennen sotaa kehittämästään keksinnöstä, joka mullisti ihmiskunnan kohtalon: Haber keksi, miten typpeä eristetään suoraan ilmasta. Tämä Haber-Bosch-menetelmä on ollut ratkaisevassa asemassa modernin maailman mahdollistajana.

Tämä kaikki teoksen ensimmäisellä 30 sivulla! Labatut vyöryttää ”Preussinsininen”-osiossa sotimiseen liittyvää tieteenhistoriaa tarmokkaasti. ”Sydämen sydän” -osio vaihtaa sitten aihetta matematiikkaan: se aloittaa Shinichi Mochizukin blogissaan julkaisemasta todistuksesta lukuteorian abc-konjektuurille. Toistaiseksi kukaan ei ole onnistunut ymmärtämään Mochizukin todistusta. Tästä päästään luontevasti toiseen matemaatikkoon, Alexander Grothendieckiin, jonka eriskummallisessa elämänkaaressa riittääkin ihmeteltävää.

Sen jälkeen seuraa osio ”Kun lakkaamme ymmärtämästä maailmaa”, jonka mukaan kirjan englanninkielinen käännös on nimetty (onneksi suomennos seuraa alkuteosta ja on nimetty Fritz Haberia kauhistuttaneen tulevaisuudenkuvan mukaisesti). Tämä osio käsittelee lähinnä Erwin Schrödingeriä,Werner Heisenbergiä ja kvanttimekaniikan syntyvaiheita. Kvanttimekaniikka osoittautui monille tieteilijöille hyvin vaikeaksi ajatukseksi niellä. Kuten Einstein, kvanttimekaniikan vihollinen, luonnehti: ”Tämä kvanttimekaniikan teoria tuo hieman mieleen jonkun liian älykkään harhaluuloisen hourailut. Se on varsinainen epäjohdonmukaisten ajatuksien koktaili.” Tässä teoksen osiossa on enemmän kaunokirjallista ainesta mukana kuin ”Preussinsinisessä”, Schrödingerin ja Heisenbergin vaiheista kerrottaessa on mukana enemmän elämäkerrallisen romaanin puolelle kallistuvaa ainesta. Loppusanoissaan Labatutkin toteaa, että ”Preussinsinisessä” on yksi fiktiivinen kappale, muissa sitten enemmän.

Teoksen lopussa on vielä pieni osio ”Yön puutarhuri”, joka lienee se ”puoliomaelämäkerrallinen proosankappale”. Kokonaisuus jättää vähän pyörittelemään päätään: ei tästä mitään kovin yhtenäistä kokonaisuutta rakennu, eli vähän jää hajanaiseksi. Jos teoksesta haluaa jonkun yhden punaisen langan saada nyhdettyä esiin, se lienee juurikin se Tiittulan mainitsema ”tiedon, oivalluksen ja hulluuden rajapinta”, jolla monet teoksen esittelemistä tieteilijöistä liikkuvat. Ihmiskunnalle hyödyllisestä tieteestä on lyhyt matka kammottaviin joukkotuhoaseisiin, ja matematiikan ja kvanttifysiikan ytimessä voi piileskellä kauhuja, jotka järkyttävät liian syvälle tutkivia mieliä. Edistyneessä tieteessä on aina vaarana löytää jotain sellaista, mitä löytäjän mieli ei enää kestä.

Onhan tämä myös aikamoinen kokoelma kuuluisien miesten elämäkertoja. Naiset jäävät Labatutin tieteenhistoriallisessa katsauksessa aivan sivuosaan. Kun kuvauksen kohteena on lähinnä mieleltään järkkyneitä tai kammottavuuksien parissa puuhastelleita tutkijoita, lieneekö sitten suurikaan menetys, ettei joukossa naisia ole. En käy teosta tästä tuomitsemaan, kunhan totean, että näin on. Vaikka teos kaunokirjallisuudeksi onkin luokiteltu, on selvää, että sen nimittäminen romaaniksi on jokseenkin harhaanjohtavaa. Varsinkin juonellista romaania etsivälle Maailman kauhea vihreys on takuuvarma pettymys. Jos sen sijaan nauttii asioiden väliltä löytyvistä yllättävistä yhteyksistä ja on kiinnostunut tieteenhistoriasta, teos tarjoaa suhtkoht tiiviissä mitassaan – parisataa sivua, eikä edes erityisen pientä pränttiä – paljon pureskeltavaa.

Minulle kirjan parasta antia oli sen alkupuoli. Varsinkin ”Preussinsinisen” oivaltavaa ja vetävää tiede-esseetyyliä olisin lukenut mieluusti koko kirjan mitalta. Se on aivan ihastuttavaa. ”Kun lakkaamme ymmärtämästä maailmaa” olisi kenties maistunut paremmin tällä tyylillä; nyt elämäkertaromaanin otteella käsiteltynä se ei vetänyt aivan yhtä tenhoavasti. Ei silti huono sekään.

Labatutilta on ilmestynyt vuonna 2021 teos La piedra de la locura, joka kuvausten perusteella liikkuu vähän samankaltaisten aiheiden parissa: on Lovecraftin atavistista kauhua, David Hilbertin radikaalia logiikkaa ja Philip K. Dickin uniharhaista menoa, yhdistettynä Hieronymus Boschin samannimiseen tauluun, jossa potilaan aivoista leikataan pois hulluuden kiveä. Saapa nähdä, saadaanko tätä esseeteosta suomeksi.