Harry Potter and the Philosopher's Stone

Harry Potter.

Nyt kun esittelyt on tehty, voimme siirtyä itse kirjaan. Nykysilmin katsottuna tämä vaikuttaa viattomalta: helppolukuista kirjallisuutta lapsille, jossa hyvyys voittaa pahuuden, oikeus päihittää vääryyden ja muita välttämättömiä valkoisia valheita, joita kerrotaan lapsille. Tässä ollaan enemmän velkaa Roald Dahlin saduille kuin fantasiakirjallisuuden kaavamaisuuksille. En siten ihmettele, että tästä puhuttiin aikoinaan kirjallisuuden pelastajana kun tämä sai lapset (tai enemmänkin heidän vanhempansa) lukemaan. Vanhemmilla kun on suuremmat edellytykset valita lastensa kirjat, joten kirjan sisältö läpäisee helposti valtaosan hajutestin.

Omalta osaltani Viisasten kivi oli kohtalaisen helppolukuinen lukukokemus. Kerronnassa on useita nuorisokirjallisuuden kliseitä, että niihin tottuneet saanevat turvareaktion. Käänteet olivat joko ennakoitavissa kaukaa tai sitten väkinäisen oloisia. Ei tässä mitään suurempaa vikaa ole, mutta olisiko tämä syrjäyttänyt nuoruuteni Tolkienin Hobitin, sitä epäilen suuresti.

Viime vuonna luin ensimmäistä kertaa yhden Potterin (kyllä, aikuisena), eikä se nyt huono ollut. Ajattelin joka tapauksessa lukea koko sarjankin nyt sitten, paitsi yleissivistyksen vuoksi myös siksi, että omatkin lapset ovat näitä nyt lukemassa — ja että saan Perkeet-haasteeseen luettua sen kirotun kakaran, koska sitä on niin kovasti haukuttu, eikä tietenkään spinovia voi lukea ennen alkuperäisiä.

No mut siis joo, draama on sen verran taiten rakennettu, tarpeettomilta näyttävät sivuluisut yhdistyvät pääjuoneen niin hyvin ja henkilökaarti on juuri sellaista huono-onnisiin nörtteihin vetoavaa, että on tämä maineensa ansainnut. Aikuistakin koskettaa siellä täällä, mikähän olisi mahtanut fiilis olla, jos oikeasti olisi lapsena saanut lukea tämän ensimmäisen kerran?

Read in 2007