Reviews and Comments

Haydenin nimi on tuttu entuudestaan, mutten ole hänen kirjoihinsa tarttunut aiheiden vuoksi: en yleisesti ottaen pidä true crimesta tai muusta todellisten ihmisten kurjuudelle rakennetusta kirjallisuudesta. Tässä näkökulma oli kuitenkin riittävän pitkälle Haydenin omissa kokemuksissa ja ammatillisessa pohdinnassa, ettei lukeminen tuntunut tirkistelyltä tai kurjuudella mässäilyltä.

”Työelämä osaa kyllä hommansa. Se luo tarvitsemansa moniosaajat ja sekasorron luojat. Sivistyksen ja yliopistojen tehtävä on oltava radikaalisti toinen ja tavoitteen kunnianhimoisempi. Olkoon se maailman pelastaminen siltä itseltään.”

Väkevää paatosta (yliopisto)demokratian tilasta talous- ja tehokkuuspuheen hallitsemassa (yliopisto)maailmassa.

Kuusela laittaa vastuun nykytilasta sinne mihin se kuuluukin, eli meille kaikille demokratian jäsenille. Meidän on otettava vastuu ja tehtävä tarvittavat muutokset, sen sijaan että odotamme muiden tarttuvan toimeen.

Idealtaan erinomainen, mutta toteutukseltaan tylsä ja toisteinen kirja. Bregman asennoi kirjansa self-helpin vastakohdaksi ja kehoittaa lukijaa miettimään miten voisi teoillaan tuottaa mahdollisimman paljon hyvää maailmaan. Lopussa tästä vähän peruutetaan ja pohditaan tasapainoa moraalisesti kunnianhimoisen toiminnan ja muun elämän välillä. Tämä jää kuitenkin lähinnä jälkiajatukseksi, ja syystä: Bergman ei halua lukijoiden jämähtävän ”jalon häviäjän” rooliin, jossa kyllä ollaan ajatuksissa ”historian oikealla puolella”, mutta ei tehdä töitä paremman tulrvaisuuden puolesta.

Kirjan ansiot ovat meidän hyvintoimeentulevien, jätteensä kierrättävien, somekampanjoita jakavien ja vaaleissa paremman puolesta äänestävien herättelyssä ja ravistelussa: aina voi tehdä enemmän, ja etenkin uravalinnassa on syytä miettiä minkä puolesta tekee töitä kymmeniä tunteja viikossa. Kirjassa on kuitenkin omaan makuuni liian useita ja liian toisteisia esimerkkihenkilöiden elämäntarinoita. Tuntuu, että tähän on väkisin haluttu riittävästi sisältöä, jotta tekstin saa venytettyä kirjan mittaiseksi.

Mielenkiintoinen, joskin aika toisteinen ja jaaritteleva, kirja ruuantuotannosta. Kirjailija näkee tarpeen maatalouden muutokselle, jossa tehotuotannosta siirryttäisiin kohti maaperää ennallistavaa kiertoviljelyä. Tämä vaatisi hänen mielestään viljelymenetelmien muutosta, lihansyönnin vähentämistä ja lihaa korvaavien tuotteiden kehittämistä.

Kirjassa esitettiin kiinnostava ajatus värillisten (nais)ihmisten näkymättömän työn tärkeydestä länsimaiselle sukupuolten tasa-arvolle ja siitä miten tämä on jatkoa siirtomaa-ajoilta jatkuneelle globaalin etelän riistolle länsimaiden hyväksi. Aiheesta olisi voinut lukea enemmänkin ja nimenomaan globaalin etelän näkökulmasta.

Muu osa kirjasta oli vähemmän kiinnostavaa, sillä dekoloniaalista feminismiä esiteltiin lähinnä kertomalla mikä perinteisessä (ranskalaisessa) valkoisessa feminismissä on pielessä. Verges esitti kyllä kritiikkinsä vakuuttavasti, mutta olisin mieluusti lukenut enemmän siitä miten globaalin etelän feministit eri aiheita tarkastelevat.

Hengästyttävä läpikäynti maapallon ilmastohistoriasta ja ilmastotapahtumien vaikutuksista elämään maapallolla. Kirjan pääpaino oli ihmiskunnan historiassa, ja Frankopan näytti miten kerta toisensa jälkeen ekologisen kantokyvyn rajoilla eläneet ihmisyhteisöt kohtasivat katastrofin, kun riittävän moni ympäristöön liittyvä asia meni pieleen samanaikaisesti. Kirjan johtopäätökset nykytilanteesyamme olivat pessimistisiä: nykyisestä ylikulutuksesta ja maailmanlaajuisesta ilmastonmuutoksesta seuraa todennäköisesti globaali katastrofi.Valitettavasti ihmiskunnan historiakaan ei anna juuri syitä olettaa, että kykenisimme ”korjaamaan” ilmaston aiheuttamia muutoksia elinympäristössämme.

Kirjan suomennos oli valitettavan huonolaatuinen. Etenkin alussa ja lopussa lauserakenteet olivat niin outoja, ettei tekstiä pystynyt ymmärtämään. Toivottavasti teksti tarkastetaan vielä uudestaan mahdollisiin myöhempiin painoksiin.

Alkuasetelma oli mielenkiintoinen: itärannikolle muuttanut perheenisä lähtee katsomaan vanhempiaan, joiden käytös on muuttunut oudoksi. Taustalla kummittelee päähenkilön ja vanhempiensa ristiriitaiset arvomaailmat. Sitten seuraa kuvausta oikeistomedian ja somen influensseri- ja incelpiirien korruptoivasta vaikutuksesta. Kirja on vahvimmillaan sen keskiosan riivauskuvauksessa, jossa lähiöperhe ajautuu vaihe vaiheelta syvemmälle salaliittoteorioiden ja somen vääristyneiden roolimallien pauloihin.

Lopussa tarina lässähtää kuitenkin perinteiseksi, ihan mukiinmeneväksi, seöviytymiskauhuksi. Chapmanilla on kautta kirjan hauskoja oivalluksia, mutta vain keskikohta jää elämään mieleeni kirjan lukemisen jälkeenkin.

Neljäs tähti jää uupumaan vähän turhan pitkäksi sisältöönsä nähden venähtäneestä kirjasta. Etenkin loppua olisi voinut tiivistää (kaikki ne mediakatkelmat), mutta kautta kirjan samoja asioita toisteltiin turhan usein.

Alkuasetelma oli mielenkiintoinen: itärannikolle muuttanut perheenisä lähtee katsomaan vanhempiaan, joiden käytös on muuttunut oudoksi. Taustalla kummittelee päähenkilön ja vanhempiensa ristiriitaiset arvomaailmat. Sitten seuraa kuvausta oikeistomedian ja somen influensseri- ja incelpiirien korruptoivasta vaikutuksesta. Kirja on vahvimmillaan sen keskiosan riivauskuvauksessa, jossa lähiöperhe ajautuu vaihe vaiheelta syvemmälle salaliittoteorioiden ja somen vääristyneiden roolimallien pauloihin.

Lopussa tarina lässähtää kuitenkin perinteiseksi, ihan mukiinmeneväksi, seöviytymiskauhuksi. Chapmanilla on kautta kirjan hauskoja oivalluksia, mutta vain keskikohta jää elämään mieleeni kirjan lukemisen jälkeenkin.

Neljäs tähti jää uupumaan vähän turhan pitkäksi sisältöönsä nähden venähtäneestä kirjasta. Etenkin loppua olisi voinut tiivistää (kaikki ne mediakatkelmat), mutta kautta kirjan samoja asioita toisteltiin turhan usein.

Paperijoutsen kuvasi jatkosodan tapahtumia pienellä maalaispaikkakunnalla. Asetelma oli mielenkiintoinen, kun sodanaikaisessa arjessa perinteiset sukupuoli- ja luokkaroolit menettävät osan merkityksestään. Anna-Kaisa Linna-Aho ottaakin paljon irti asetelmastaan, tarkastelemalla erilaisia ihmisiä ja uuden arjen vaikutuksia heidän elämäänsä.

Paperijoutsen käsittelee maaseutuarjen lisäksi myös vaikeita aiheita, mutta pysyttelee kaikessa melko kevyellä pintatasolla. Ratkaisu on perusteltu, jos Linna-Aho on ajatellut kirjaansa erityisesti nuorille, mutta itseäni monien eri aiheiden pinnallinen käsittely vähän häiritsi - olisin mielummin lukenut syvällisempää pohdintaa vaikka se olisi vaatinut eri tarinanlankojen määrän rajoittamista.

Kirjan lopetus toi mieleen Tsehovin novellit ja oli ihan näppärä tapa solmia tarinan lankoja yhteen.

Foer hakee rinnastuksia II maailmansodan kotirintaman sotaponnistuksista pohtiessaan miten ihmiset saisi tekemään tarvittavia toimia ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. Tämä on mielenkiintoinen lähtökohta, mutta kirjan fokus harhailee valitettavasti paikasta toiseen. Foer miettii paljon yksittäisten ihmisten vastuuta ja sitä, miten vaikeaa on muuttaa omaa toimintaansa, vaikka tietääkin elämäntapansa aiheuttaman vahingon ympäristölle. Tähänkin haetaan rinnastuksia II maailmansodasta, tällä kertaa hänen juutalaisvainoja paenneen isoäitinsä kautta.

Eläinteollisuudesta aiemmin kirjoittanut Foer tarkastelee ilmastonmuutosta lähinnä ruokavalion kautta. Rajaus on sinänsä mielekäs, sillä ruokatuotannosta aiheutuu merkittävä osa kasvihuonepäästöistä. Foer katsoo ruokavalion olevan myös se päästölähde, johon yksilön on helpointa itse vaikuttaa. Tämä on ehkä kirjan heikoin olettama: toisaalta myös ruokatuotannon osalta tarvitaan systeemitason päätöksiä ja toisaalta monet meistä pystyvät kyllä vaikuttamaan myös esim. liikenne- ja sähkönkulutukseen liittyviin päästöihimme.

Foer toivoo, että tekemällä yksilötason valintoja voimme aiheuttaa lähipiirissämme etenevää laajempaa muutosta. Tämä voi olla toiveajattelua, mutta on parempi yrittää kuin vajota apatiaan.

Paperijoutsen kuvasi jatkosodan tapahtumia pienellä maalaispaikkakunnalla. Asetelma oli mielenkiintoinen, kun sodanaikaisessa arjessa perinteiset sukupuoli- ja luokkaroolit menettävät osan merkityksestään. Anna-Kaisa Linna-Aho ottaakin paljon irti asetelmastaan, tarkastelemalla erilaisia ihmisiä ja uuden arjen vaikutuksia heidän elämäänsä.

Paperijoutsen käsittelee maaseutuarjen lisäksi myös vaikeita aiheita, mutta pysyttelee kaikessa melko kevyellä pintatasolla. Ratkaisu on perusteltu, jos Linna-Aho on ajatellut kirjaansa erityisesti nuorille, mutta itseäni monien eri aiheiden pinnallinen käsittely vähän häiritsi - olisin mielummin lukenut syvällisempää pohdintaa vaikka se olisi vaatinut eri tarinanlankojen määrän rajoittamista.

Kirjan lopetus toi mieleen Tsehovin novellit ja oli ihan näppärä tapa solmia tarinan lankoja yhteen.

Foer hakee rinnastuksia II maailmansodan kotirintaman sotaponnistuksista pohtiessaan miten ihmiset saisi tekemään tarvittavia toimia ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. Tämä on mielenkiintoinen lähtökohta, mutta kirjan fokus harhailee valitettavasti paikasta toiseen. Foer miettii paljon yksittäisten ihmisten vastuuta ja sitä, miten vaikeaa on muuttaa omaa toimintaansa, vaikka tietääkin elämäntapansa aiheuttaman vahingon ympäristölle. Tähänkin haetaan rinnastuksia II maailmansodasta, tällä kertaa hänen juutalaisvainoja paenneen isoäitinsä kautta.

Eläinteollisuudesta aiemmin kirjoittanut Foer tarkastelee ilmastonmuutosta lähinnä ruokavalion kautta. Rajaus on sinänsä mielekäs, sillä ruokatuotannosta aiheutuu merkittävä osa kasvihuonepäästöistä. Foer katsoo ruokavalion olevan myös se päästölähde, johon yksilön on helpointa itse vaikuttaa. Tämä on ehkä kirjan heikoin olettama: toisaalta myös ruokatuotannon osalta tarvitaan systeemitason päätöksiä ja toisaalta monet meistä pystyvät kyllä vaikuttamaan myös esim. liikenne- ja sähkönkulutukseen liittyviin päästöihimme.

Foer toivoo, että tekemällä yksilötason valintoja voimme aiheuttaa lähipiirissämme etenevää laajempaa muutosta. Tämä voi olla toiveajattelua, mutta on parempi yrittää kuin vajota apatiaan.