Reviews and Comments

Runoilijat Katri Vala ja Olavi Paavolainen yrittävät selvitä sodan keskellä, kun sensuuri estää julkaisemasta ja toisinajattelijoita viedään vankilaan. Ahtauden ilmapiiri tuli kyllä hyvin esiin, mutta kirja ei oikein jaksanut imeä mukanaan.

Erään todellisuudessa tapahtuneen poliittisen murhan innoittama romaani fasistisen terrorismin aikakaudesta Suomessa. Heinäveden kunnanjohtaja, sosiaalidemokraatti Onni Happonen, tekee hyvää työtä köyhän kansanosan olojen parantamiseksi ja rikkaiden isäntien verottamiseksi. Köyhälistö palkitsee äänivyöryllä, mutta Lapuan liikkeen isännät ottavat oikeuden omiin käsiinsä. Jysäyttävä tarina ja huolestuttavan ajankohtainen. Paikoin henkilökuvaus on kyllä hiukan väkinäistä ja karikatyyrimäistä ja samankaltaisia tapahtumia tahkotaan kerta toisensa jälkeen, mutta kokonaisuutena vallan tärkeä kirja.

Takakansitekstin ja alun perusteella odotin jotain sukutarinaa, muttei tämä oikeastaan ole sellainen, vaan enemmänkin kertomus siitä, kuinka päähenkilö yrittää tulla sinuiksi syyllisyytensä kanssa sen jälkeen, kun sodan pakottavissa oloissa sortui tekemään jotakin anteeksiantamatonta.

Kolmessa aikatasossa liikkuva romaani mehiläisten kesyttämisen historiasta ja hyönteisten joukkokuolemista. Kirjassa yhdistyy kymmenluvun kirjallisuudelle ominaisia teemoja, mm. mehiläisten joukkokuolemat ja vajaan sadan vuoden päähän kurottuva tulevaisuudenkuvaus, jossa eletään dystooppisissa oloissa ja nykyvaltioista oikeastaan vain Kiina on jotenkuten selviytynyt ja on nykyiseen malliin totalitäärinen. Toisaalta kirjassa rinnastetaan ihmisyhteiskuntaa mehiläisyhdyskuntaan monin tavoin: 1800-luvun Englannissa miehet ovat joutavia, masennukseen ja juopotteluun taipuvaisia kuhnureita, kun taas naiset tekevät oikeastaan kaiken työn, ja osa naisista toimii sitten vähän kuin mehiläiskuningattaret eli pitää pesää pystyssä, perustaa uuden pesän tai ohjailee kokonaista kansakuntaa, ja kun elinolot käyvät mahdottomaksi, pesä hylätään ja kaupungit tyhjenevät. Siinä rinnastus kuitenkin hajoaa, että tulevaisuudessa ihmiskunnan pelastaa lopulta yksittäinen työläinen, ei kuningatar tai koko yhdyskunta yhdessä. Ei sillä, ihan vetävä kirja.

Tukevalla niskapersotteella riipaistu tilitys nuoremman polven työelämä- ja taloyhtiökokemuksista 2000-luvulla, kun kaikkialla vastassa on vain täysin eri maailmassa eläviä eläkeläisiä ja työpaikkojen kaksi suurinta ongelmaa ovat asiakkaat ja pomot. Teksti on niin konstailemattoman härskiä, että kehtaako sitä edes myöntää nauravansa tälle? Samalla tavalla ristiriitaisia tunteita muistan kokeneeni viimeksi parikymmentä vuotta sitten, kun luin Arto Salmista — jonka kuvaaman maailman kanssa Hanskoilla tiskissä onkin paljon yhteistä. Yksi oikolukukierros lisää ei olisi ollut pahitteeksi, niin ainakin räikeimmät huolimattomuusvirheet olisi saatu siivottua.

Ihan hirveää jaarittelua alusta loppuun. Loputtoman pitkiä ja joka suuntaan haarovia virkkeitä, joissa ei ole päätä eikä häntää. Varsin ohut ja mitäänsanomaton juoni, joka ei lunasta yhtään mitään siitä mitä lupaa. Sekä trotskilaiset että Trotskin vihaajat voivat olla ihan yhtä pettyneitä tähän turaukseen.

Kollaasimainen seikkailukertomus, joka ammentaa seikkailukirjallisuuden klassikoista ja vie lukijan merten syvyyksiin saksalaisnatsien salaisuuksia mukanaan. Tunnelma on vähän kuin Walter Moersin kirjoissa, mutta lopulta tätäkin vaivaa sama kuin vanhoja kunnon seikkailukirjoja: juonenkäänteitä toisensa perään tulee kuin tyhjästä niin, että ihmeellisyydet kärsivät inflaation.

Hilpeä hupinäytelmä rikkaasta penninvenyttäjästä, joka on huolissaan vain rahoistaan mutta ei silti malta olla panematta kapuloita lastensa avioliittoaikeiden rattaisiin. Ei liikaa kohellusta mutta mukavasti nokkeluutta.

Kaupungissa vietetään taiteiden iltaa, eri ihmiset osallistuvat siihen joko esiintyjinä, yleisönä tai ketkuina, ja yksi jos toinenkin kadottaa jonkin esineen tavalla tai toisella. Ne sitten päätyvät löytötavaratoimistoon, jonka lakoninen hoitaja tarkastelee niiden kautta ihmiseloa. Kymmenluvun mielipuolisen onttoa karnevalismia ja lopunajan tunnelmaa tihkuva lyhyt romaani ehtii silti olla paikoin toisteinen.

Kokoelman nimi on varsin kuvaava. Antologiassa on tarinoita 11:ltä kirjailijalta, joista suurin osa oli minulle entuudestaan tuntemattomia. Kaikenlaisia pimeyden voimia tulee vastaan tämän tästä, ja rukouksilla ja ristinmerkeillä niitä voidaan torjua. Ahneus ja rikkauksien kahmiminen on myös toistuva pahuuden lähde. Tarinoiden laatu ja koukuttavuus vaihtelee, ja minua miellyttivät eniten Vladimir Odojevskin ehkä vähemmän goottilaiset spefitarinat: yhdessä ollaan 2500 vuotta tulevaisuudessa ja ennusteen mukaan vuoden kuluttua komeetta iskeytyy maahan ja tuhoaa kaiken, ja siellä vaan eliitti juhlii eikä viitsi edes puhua koko asiasta; toisessa kuvaillaan hyödyn ja voiton tavoittelua ja mitä siitä seuraa yhteiskunnan tasolla tosi terävästi; kolmannessa rikas paskiainen näkee unta, jossa on kuollut ja kuoleman jälkeen kaikki kiroaa sen aikaansaannoksia; asetelmia, jotka istuvat tosi hyvin nykypäiväänkin. Ja Aleksei Tolstoin vampyyritarina on kokoelmalle hieno lopetus.

Neljännesvuosisadan vanha dekkari, jonka Englannissa asuva intialais-saksalainen kirjailija on päättänyt sijoittaa Japaniin. Rei Shimura lähtee viettämään uuttavuotta maaseutuhotelliin, ja aikanaan hotellin pihalta löytyy ruumis. Paikalla olevat ovat tietty epäilyksenalaisia, mutta syyllisen etsintä tapahtuu pääasiassa myöhemmin Tokiossa ja lähiseudulla.

Päähenkilö Rei on japanilais-yhdysvaltalainen, samoin kuin eräät muut kirjan henkilöt, ja kuvioihin liittyy paljon vierasmaalaisia angloja. Japanilaisen yhteiskunnan penseys ulkomaalaisia kohtaan, vaikeudet tulla toimeen englannin kielellä ja toisaalta vaikeudet ymmärtää japania sekä muutenkin japanilaisen elämänmenon kummallisuudet anglonäkökulmasta ovat kirjassa korostetusti esillä. Ja tietty jäykät cishet-sukupuolinormit ja -suhteet, joita särkemässä on lähinnä Rein karikatyyrimäinen raikulibissekämppis. Mnoh, ihan käypäistä keskinkertaista dekkaria silti, ja mukavaa, että poliisi on kirjassa lähinnä sivuosassa.

Romaani raiskaus- ja insestitraumoista selviytymisestä, seurausten hyväksymisestä ja oikeuden toteutumisesta cisfeministisestä näkökulmasta. Vähän löysää ja poukkoilevaa kerrontaa, mutta loppui tämäkin aikanaan.

Perkeitä varten luettu pankin, vakuutusyhtiön tai muun rahoituslaitoksen julkaisema, kotitalouksille suunnattu tietokirja esittelee Helsingin arvopaperipörssissä vuonna 1974 noteerattujen yhtiöiden tunnuslukuja, johtaja- ja toimipaikkatietoja sekä toimitusjohtajien katsauksia. Kaikki käyrät näyttävät hienosti yläviistoon! Lisäksi kirjassa on eri toimialojen yleisnäkymiä sekä luettelo vuosina 1962–1974 toimeenpannuista osakeanneista (tämän osakeantiosion jätin lukematta, en vaan pygennyt).

Kirjasesta teki kiinnostavan se, että se on lähes puoli vuosisataa vanha, ja siten se tarjosi mukavan pilkahduksen uusliberalismia ja kasinotaloutta edeltäneeseen vuorineuvosajan Suomeen, jossa tehtaat olivat vielä tehtaita, yhtiöiden nimet ihan oikeaa kieltä ja laulu 20 perheestä piti vielä kutinsa. Tämän jos saisi vielä äänikirjana luettuna mustavalkotelevisioaikakauden dokumenttiselostajan äänellä.

Hmmm. Vähän tahkoamiseksi meni, vaikka asetelma ja käänteet ovat aika kiinnostavia. Ehkä Oyeyemin kirjoitustyyli ei vain ole minun mieleeni. Kirjassa siis kerrotaan henkilöistä nimeltä Boy, Snow ja Bird, ja he ovat samaa perhettä. Eletään Yhdysvalloissa 1900-luvun puolivälissä ja sen jälkeen, rotuerottelu on vielä voimissaan ja rotukysymykset ovatkin kirjassa kautta linjan mukana. Koko kirjakin alkaa hersyvällä peilikohtauksella, jossa valkoiseen ihmiseen kohdistetaan sellaista katsetta, joka yleensä on tavattu kohdistaa mustaan. Ja kaiken muodostuminen sosiaalisista konstruktioista tulee kirjassa monin tavoin ilmi. Mutta silti, jotenkin ponneton ja sekava kokonaisuus minun makuuni, ja loppuratkaisu (jos sitä nyt edes voi ratkaisuksi sanoa) jätti vähän happamaksi.

Gaiman on kirjoittanut joukon norjalaiseen mytologiaan pohjautuvia tarinoita, joissa jumalat, jättiläiset, kääpiöt ynnä muut sankarit seikkailevat melko klassisissa myyttisissä merkeissä. Ihan käypäisiä tarinoita, ja tällaiselle norjalaista mytologiaa lähinnä pintapuolisesti tuntevalle nämä menevät ihan täydestä. Se tietenkin häiritsee, että kaikki nimet on survottu nykyenglannin 26 aakkosmerkin puitteisiin.