Reviews and Comments

No vihdoinkin sain tämän pökäleen luettua. Andersen on näköjään kirjoittanut kourallisen ihan ok satuja, jotka kaikki tuntevat, sekä muutaman kymmenen huonon tai tyhjänpäiväisen sadun, joista monia en muista koskaan kuulleeni. Tämä nimenomainen laitos (Wordsworth Classics) on vielä erityisen huono: käännös tanskasta englantiin on tosi mekaaninen ja kömpelö, lopputulosta ei ole oikoluettu ollenkaan, ja jos tämä ei olisi jo parikymmentä vuotta vanha voisin epäillä konekäännökseksi. Edes kääntäjän nimeä ei mainita, mikä on aina laadun merkki (tällä voi muuten hyvinkin olla useita kääntäjiä, koska luettavuus vaihteli tosi paljon).

Kuittaan tällä perkeistä kohdan ”kirja, jonka olet jättänyt kesken tai johon olet vannonut olevasi koskematta enää ikinä”, koska oikeastaan annoin tämän suhteen jo periksi ennen vuodenvaihdetta ja olisin hyvinkin voinut jättää kesken, ellei olisi ollut tuollaista perjekohtaa kannustamassa.

Perkeitä varten luettu jumppa- tai kuntoiluohjekirja. En todellakaan bodannut mukana, vaan röhnötin sohvalla. Lihaksia alkoi särkeä jo pelkästään tekstin lukeminen ja kuvien katselu. Tekstiä on jopa sen verran että voi sanoa lukemiseksi, muttei se tietenkään mitään kovin vaativaa ole, Arskalle sopivalla no bullshit -tyylillä.

Kokoelmassa on viisi satua sekä essee satujen (tai fairy-tarinoiden; essee lähtee fairy-sanan määritelmästä, joka poikkeaa aika paljon suomen sanasta satu) luonteesta ja funktiosta. Essee onkin kirjan kiinnostavinta antia, sadut itsessään ovat aika tylsiä.

Joulukuun vieraskielinen kirja esitteli suomenruotsin murteita. Todella kiinnostava ja vaikuttava teos! Opin paljon uutta suomenruotsista, sen eri varianttien sekä suomen ja ruotsin välisistä suhteista, kaikkea sellaista mitä en ollut aiemmin tullut ajatelleeksikaan. Tämän jälkeen katson suomenruotsia ihan eri tavalla kuin ennen. Etenkin kirjan kaksi ensimmäistä lukua, joissa esitellään asioita yleisemmällä tasolla, ovat täyttä timanttia ja suorastaan ahmittavaa luettavaa. Sen jälkeen seuraavat murrekohtaiset luvut ovat yksityiskohtaisuudessaan melko tanakkaa tankattavaa eivätkä ehkä toimi parhaimmillaan tällä tavalla putkeen luettuna, mutta etenkin esimerkkikatkelmat ovat herkullisia välipaloja. Ehdottomasti kannattaa lukea tämä, jos ruotsi kielenä sattuu kiinnostamaan.

Viktoriaaniseen Lontooseen sijoittuva seikkailuromaani viemäritonkijasta, joka sattumalta tulee pelastaneeksi salaperäisen neidon väkivaltaiselta kuolemalta, ja siitä se seikkailu sitten lähtee. Ihan viihdyttävä, vaikkei Pratchett tätä kirjoittaessaan ehkä enää ollut ihan terävimmillään.

Ilmestyskirjan tapahtumat ovat käymässä toteen 1980–90-luvun vaihteen Englannissa, hyvän ja pahan voimat jäljittävät uudestisyntynyttä Jumalan poikaa, neljä modernisoitua ratsastajaa karauttaa paikalle moottoripyörillä ja joka välissä viljellään populaarikulttuuriviittauksia. Kirja onnistuu tavoittamaan Thatcherin ajan talouspolitiikan maailmanloppua muistuttavan ilmapiirin, ja monille samoille asioille itsekin teininä 90-luvulla irvailleena olisin varmasti tuolloin ollut varsin lumoissani tästä. Mutta nykyinen makuni menee vähän ohi anglospefistä, ja etenkään en jaksa lämmetä kirjoitustyylille, jossa tehdään vitsailevia yleistyksiä asioista kuin ne olisivat universaaleja, vaikka eivät voisi olla kauempana omasta elämästäni.

Ihmemaa Oziin sijoittuva romaani vihreän noidan elämästä syntymästä kuolemaan. En tunne Ozin tarinaa ja detaljeja, joten siltä osin kirja jäi minulle melko irralliseksi ja monet asiat täysin vaille selitystä. Mutta jos tämän lukee tällä tavalla itsenäisenä romaanina, niin kyseessä on kasvutarina, jossa ulkonäkönsä vuoksi erilaisena kohdeltu päähenkilö elää mielekkäitä ja merkittäviä nuoruusvuosia opiskelijaporukassa, ajautuu sen jälkeen valtakunnanpolitiikan salaliittoihin ja terrorismiin ja erään epäonnisen tapahtuman jälkeen viettää elämänsä jälkipuoliskon katumuksessa, etsien anteeksiantoa, selitystä ja asioiden saattamista oikealle tolalleen, kunnes valtakunnanpolitiikka taas tulee ja tappaa. Ydinsanomaksi jää suuri merkityksettömyyden tunne.

Viimeisessä Kiekkomaailma-romaanissa seurataan sitä, kuinka teininoita Tiffany Aching nousee noitien tunnustamattomaksi johtajaksi ja kokoaa joukkonsa viimeiseen taistoon haltioita vastaan. Kahden edellisen, varsin käppäisen kirjan jälkeen tämä tuntuu taas vuorostaan paljon käypäisemmin soljuvalta, ehkä siksi, että näissä Tiffany Achingeissa on kauttaaltaan ollut sellainen nuortenkirjamaisempi ote ja kerrontatyyli, jossa se kahdessa edellisessä, luonteeltaan erilaisessa kirjassa pahasti haitannut käppäisyys ei näy. Ihan jees lopetus sarjalle, kirjan valmistumisen olosuhteet huomioon ottaen.

Satu, jossa 12-vuotiaan pojan isä on kuolemassa ja poika päätyy seikkailemaan tasohyppelypeliä muistuttavaan taikamaailmaan, jossa on kaiken maailman populaarikulttuuriviittausten lisäksi kaiken maailman vanhoja jumalia. Sieltä hän noutaa taianomaisten ystäviensä avulla elämän tulen, joka parantaa isän viime hetkellä. Ei oikein minun makuuni, popkulttuuriviittaukset ja konsolipelimäisyys tuntuivat lähinnä kömpelöltä. Toisaalta oli ihan hauskaa, kun pystyi bongailemaan sellaisia viitteitä islamilaisesta kulttuurista, joita vielä vuosi sitten ei olisi huomannut.

Höyryjunien aika saapuu Kiekkomaailmaan. Kirja ei ole aivan yhtä onneton kuin Snuff, mutta varsin surkea varjo entisestä silti. Dialogin sijaan kirja on täynnä monologia, konfliktit ratkeavat melkein ennen kuin ovat alkaneetkaan, huumori ei vain tahdo toimia.

Lokakuun vieraskielinen, tällä kertaa espanjankielinen, kirja kertoo Venezuelan vaiheista 1900-luvulla toisen maailmansodan ajalta vuoteen 1989. Vallankaappaus ja -kumous seuraa toistaan, päähenkilö Elisa on jollain tavalla lähellä tapahtumissa keskeisiä henkilöitä mutta ei muuten tunnu olevan osallisena niissä, ja oli vähän vaikea hahmottaa, haluaako kirja kertoa enemmän Elisasta vai Venezuelasta. Kirjassa on myös transnainen, jonka mukaan ottamiselle en keksinyt oikein muuta perustetta kuin sen, että se saatiin traagisesti tapettua kirjan loppupuolella. Makkelipinoon.

Locke Lamora ystävineen seikkailee jälleen. Tällä kertaa itse pääjuoni häviää kiinnostavuudessa takaumajuonelle, mutta oli jälleen kerran hauska lukea, millä tavalla mestariketkuilija selittää itsensä pois tukalasta tilanteesta toisensa jälkeen.

American Godsista tutun Anansi-hämähäkkijumalan pojat sotkevat toistensa elämät, sitten niitä selvitellään ja samalla ohimennen ratkaistaan talousrikos. Ihan jees viihdettä.

Kiekkomaailma-sarja lähestyy loppuaan, ja sen valitettavasti huomaa vähän ikävällä tavalla. Maailmanpoliisin komentaja lähtee taas kertomaan, miten muissa maissa pitää elää, rikkoo siinä samalla liutaa lakeja ja katsoo läpi sormien sadistimurhaajahovimestarinsa toimia. Rasistisen orjuuden lopettaminen on toki hyvä tavoite, mutta vähän kyllä nyt tavallista huonompi maku jäi juonesta suuhun. Kaiken huipuksi kerronta ontuu. Ensimmäiseen sataan sivuun ei tapahdu yhtään mitään, mutta samoja ikivanhoja avioliittovitsejä jaksetaan toistaa uudestaan ja uudestaan. Sitten kun tapahtuu, raportointi on oudon katkonaista ja hyppivää ja on vaikea pysyä perässä, mitä milloinkin tapahtuu ja miksi. Kokonaisvaikutelma on vähän kuin olisi tekoälylle annettu tehtäväksi kirjoittaa Kiekkomaailma-kirja. Struggelitavaraksi meni.