Melkoisen itseironiseen sävyyn kirjoitettu naivistinen kuvaus stereotyyppisestä kirjailijaelämästä ja stereotyyppisestä kustannusmaailmasta. Teoksen kieli on yksinkertaista toteavaa päälausetykitystä ja jotkin detaljit ovat sen verran tökeröitä, että mielikuva kirjailijaelämästä juuri sellaisena kuin se kirjassa kuvataan välittyy aika vahvasti. Kevyitä nauruja kirjan kanssa kyllä välillä saa, vaikka totuudesta ei hirveästi olisi tavoitettukaan. Kokonaisuus kuitenkin tuntuu vähän tyhjänpäiväiseltä.
Kokonaisuudessaan jotenkin masentava ja ruma kirja, jonka kollaasitekniikalla toteutettu hajanainen tarina tuntuu leviävän joka suuntaan mutta ei etenevän niistä mihinkään. Alku lupaa enemmän, kun näkökulmat vaihtuvat tämän tästä (löytyy mm. minä-, sinä-, hän- ja me-kertojaa) ja tulee olo, että lukija ei pääse helpolla. Mutta sitten kirja on sitä samaa poukkoilua loppuun asti, mitä nyt matkan varrella ruvetaan mässäilemään kuukautisverellä. Siinä mielessä lukija ei tosiaan pääse helpolla, mutta ei tätä kyllä katarsiskaan seuraa.
"Peter Walker--reporter at the Guardian and curator of its popular bike blog--shows how the future …
Review of 'How Cycling Can Save the World' on 'Goodreads'
4 stars
Tietokirja, jonka luin romaanin taustatyötä varten. Walker on koonnut yhteen kaikki tärkeimmät argumentit polkupyörän käytön lisäämisen puolesta niin yksilön kuin yhteiskunnan kannalta sekä eritellyt keinoja, joilla tavoitteeseen päästään ja joilla siihen ei päästä. Alaa ahkerasti seuraavalle kirjassa ei sinällään ole uutta tietoa, mutta sen vahvuutena on juuri se, että irrallisista asioista on luotu johdonmukainen ja vahvasti vakuuttava kokonaisuus.
Kirja on nähdäkseni erityisen hyödyllistä luettavaa kaikille kunnalliseen päätöksentekoon ja toteutukseen osallistuville, siis etenkin poliitikoille, viranhaltijoille ja kansalaisaktivisteille. Mutta kyllä jokaisen omasta hyvinvoinnistaan huolehtivan maallikonkin kannattaa kirja lukea. Jos tämän pläjäyksen jälkeen ei tee heti mieli lähteä pyöräilemään, kannattaa lukea toiseen kertaan.
Tästä kirjasta oli jossain määrin vaikea saada otetta. Kyseessä on Pikku Pippurin nimelläkin kutsuttavan päähenkilön elämäntarina, alkaen orpokotilapsuudesta ja päätyen suhteellisen dramaattisiin tapahtumiin, joita en tässä spoilaa, mutta lapsuutta taustoitetaan ehkä vähän turhankin paljon kokonaisuuden jälkeen, sillä orpokotiaika päättyy vasta kirjan puolivälissä ja sen jälkeiset tapahtumat menevät vähän pikakelauksella. Ei siinä, mutta kun kirja on kirjoitettu muistelmamuodossa ja etenkin lapsuusmuistot tuntuvat siinä määrin etäisiltä, että kirjasta puuttuu sellainen tietynlainen välittömyyden tuntu, joka saisi imeytymään mukaan tapahtumiin.
Mutta noin muuten tämä on kiinnostava kurkistus kongolaiseen elämänmenoon, siltä suunnalta saapuvia kirjoja kun ei kovin usein kohtaa.
Tiedätkö sen tunteen, kun luet keskimäärin yli 60 kirjaa vuodessa, mutta olet niin saatanan kranttu ja kaikki ne yli 60 kirjaa ovat parhaimmillaankin vain keskinkertaisuuksia? Kun edellisestä pysäyttävästä, värisyttävästä ja vaikuttavasta lukukokemuksesta on kulunut jo yli kaksi vuotta? Kun tartut jälleen suurin odotuksin seuraavaan kirjaan — ja se on juuri se kirja, joka ylittää odotukset, saa koukkuun heti alussa, vetää maton jalkojen alta suunnilleen joka luvussa, tarjoilee hykerryttävää komiikkaa ja jättää jälkeensä sen kaikkein tavoitelluimman, mitä minä juuri luin? -tunteen? Tiedätkö, se on Pasi Ilmari JääskeläisenVäärän kissan päivä (Atena 2017). Juuri tällaisten kirjojen lukemista varten ihminen elää ja hengittää.
Vaan mitä tästä kirjasta voisi sanoa paljastamatta liikaa? Alku on sitä, mitä takakansiteksti lupaakin, ja lukija asennoituu ottamaan selvää dementoituneen äidin ja keski-ikäisen lapsen suhteesta. Mutta jo alussa heitetään ilmaan vihjeitä paljon isommastakin, ja kun kolmannen luvun lopussa tapahtuu käänne, joka pyyhkii pöytää kaikella siihen asti kerrotulla, lukija pääsee siihen …
Tiedätkö sen tunteen, kun luet keskimäärin yli 60 kirjaa vuodessa, mutta olet niin saatanan kranttu ja kaikki ne yli 60 kirjaa ovat parhaimmillaankin vain keskinkertaisuuksia? Kun edellisestä pysäyttävästä, värisyttävästä ja vaikuttavasta lukukokemuksesta on kulunut jo yli kaksi vuotta? Kun tartut jälleen suurin odotuksin seuraavaan kirjaan — ja se on juuri se kirja, joka ylittää odotukset, saa koukkuun heti alussa, vetää maton jalkojen alta suunnilleen joka luvussa, tarjoilee hykerryttävää komiikkaa ja jättää jälkeensä sen kaikkein tavoitelluimman, mitä minä juuri luin? -tunteen? Tiedätkö, se on Pasi Ilmari JääskeläisenVäärän kissan päivä (Atena 2017). Juuri tällaisten kirjojen lukemista varten ihminen elää ja hengittää.
Vaan mitä tästä kirjasta voisi sanoa paljastamatta liikaa? Alku on sitä, mitä takakansiteksti lupaakin, ja lukija asennoituu ottamaan selvää dementoituneen äidin ja keski-ikäisen lapsen suhteesta. Mutta jo alussa heitetään ilmaan vihjeitä paljon isommastakin, ja kun kolmannen luvun lopussa tapahtuu käänne, joka pyyhkii pöytää kaikella siihen asti kerrotulla, lukija pääsee siihen tuttuun epävarmuuden ja odottamattomuuden tilaan, joka Jääskeläisen kirjoja lukiessa on ainoa varma asia — ja jonka takia hänen kirjojaan haluaakin lukea.
Alkaa symboliikkaa ja intertekstuaalisuutta hikoileva koominen ja vauhdikas seikkailu, jonka aikana esitellään Ankkalinnan — anteeksi, tarkoitin tietenkin Marrasvirran — tärkeimpiä ja uskomattomimpia nähtävyyksiä ja yritetään selvitä seuraavalle etapille jonkun paikalle tupsahtaneen, häkellyttävän moniulotteisesti ja syvästi kirjoitetun karikatyyrihenkilön avulla tai hänestä huolimatta. Missään vaiheessa ei voi olla varma, lukeeko dekkaria, ihmissuhdedraamaa, kansainvälistä agenttijännäriä, uusliberaalin urbanistin kolumnia vai 70-luvun Aku Ankan taskukirjaa, vaiko kuitenkin niitä kaikkia. Sitten yhtäkkiä tapahtuu taas jotain, mikä on samaan aikaan uskomattoman koomista ja kaiken siihen asti luetun valossa täysi yllätys. No, lopussa toki päästään perille siitä, minkä tarkka lukija ehkä on jo ounastellut matkan puolivälissä olevan määränpää, mutta varmahan siitä ei voi olla, ennen kuin sen on vihdoin lukenut. Eikä sitäkään — tietenkään — tarjoilla miltään pahvilautaselta sumuisen puiston nakkarilla.
Jösses. Lukijana nauttii joka lauseesta, siitä kuinka Jääskeläinen rakentaa hirtehishuumoriaan ja tarjoilee sitä kaurismäkeläisten sarjakuvahahmojensa kautta, siitä kuinka hän tiivistää yhteiskunnallisen ajankuvan niin tunnistettavan selkeisiin arkkityyppeihin ilman, että ne tuntuvat nopeasti vanhenevilta, ja siitä kuinka hän osaa yhdistää menneisyyden suuria virtauksia nykypäivän ilmiöihin. Lukijana nauttii myös siitä, miten erilaisia ja arvaamattomia, mutta aina yhtä vaikuttavia kirjoja Jääskeläinen kerta toisensa jälkeen onnistuu kirjoittamaan. Kirjailijana sitä tietenkin haipuu syvimpään alhoon, kun tajuaa, ettei ikinä osaa itse kirjoittaa mitään yhtä hienoa. Ja kaiken tämän jälkeen kissat näyttävät yhtäkkiä paljon epäilyttävämmiltä. Söpöiltä edelleenkin, kyllä, mutta eivät aina niin suorilta.
Väärän kissan päivän arvosana on kirkkaasti vähintään 15/5. Jos luet tänään vain yhden kirjan, lue tämä.
Review of 'Porvoon kaupungin historia III:1 : 1809-1878' on 'Goodreads'
3 stars
Viihdyttävän pittoreskia luettavaa. Meinaan siis, että yleistykset ja suuret linjat ovat tässä kirjassa sivuosassa ja etualalla ovat loputtoman runsaat, joskus koomisetkin anekdootit yksittäisten kaupunkilaisten elämästä ja teoista.
Review of 'Eksymisen ja unohtamisen kirja : romaani' on 'Goodreads'
4 stars
Laadukas kirja, kuten Rasi-Koskisella yleensä. Sanojaan laajempi, muttei silti raskas lukea. Toisaalta kirjailijan aiemmat teokset lukeneena kävi niinkin, että tasaisen korkea laatu ei ollut pelkästään hyvästä: tässä on juuri se kaikki, mitä Rasi-Koskiselta on tottunut odottamaan, mutta pysähdyttävä ja vaikutuksen tekevä yllättävyys jäi puuttumaan, koska joka tapauksessa lukijana sai juuri sitä, mitä oli odottanutkin.
Riemastuttava tragikoominen kohelluskertomus afrikkalaisesta diktatuurista, pyrkyreiden kilpailusta, uskontojen ja uskomusten sekoittumisesta ja legendojen synnystä. Tarinaan mukaan pääsemisessä kesti hetkensä, ja aina välillä tuntui, että nyt jää jotain symboliikkaa ymmärtämättä, mutta sitten päästiin taas hersyviin käänteisiin ja absurdeihin takaa-ajokohtauksiin. Samaan aikaan tiukasti uusliberalistisen globalisaation aikaan sidottu ja ajaton kertomus, jonka aikajana venyy ja paukkuu kertojan liioittelutarpeiden mukaan.
Iltalukemisena nuorimmaiselle. Sujuvasti etenevää tekstiä, minun makuuni ehkä vähän liikaa ”kyllä tytötkin pystyy” -toistelua. Kahdeksanvuotiaan kommentti taas oli, kun kirjasta viisi kuudesosaa oli jo luettu, että tämäpä tuntuu etenevän nopeasti, mitään ei tapahdu kun vain puhutaan ja puhutaan ja kirja on jo melkein loppu.
HEX is a horror novel by Dutch author Thomas Olde Heuvelt. It was first published …
Review of 'Hex' on 'Goodreads'
3 stars
Kertomus syrjäistä hollantilaiskylää vuosisatoja piinanneesta noidasta ja noidan kirouksesta. Kirjasta on olemassa kolme erilaista versiota: alkuperäinen hollantilaisversio, amerikkalaistettu käännös ja tämän jenkkiversion mukaiseksi laadittu uusi hollantilaisversio. Luin näistä viimeksi mainitun. En tiedä, kuinka paljon vähemmän jenkki se alkuperäisversio olisi ollut (koska eihän sitä enää myynnissä ollut siinä vaiheessa, kun pääsin itse kirjaa ostamaan), mutta kyllähän tämä aika lailla angloamerikkalaishenkiseltä meiningiltä tuntui.
Ajankuva on toisaalta hyvin täsmällinen — tapahtumat sijoittuvat 2010-luvulle, ja nimeltä mainitaan sellaista teknologiaa kuin YouTube, WhatsApp, GoPro, MacBook ym., joten tässä ja nyt -tuntu on vahva, mutta nopeasti vanheneva — mutta toisaalta hirveän hapuileva: kylää piinaava noita eli 1600-luvulla, mutta hänestä puhutaan keskiaikaisena. Toisaalta ajankuva on vain pintaa, jonka alla kuohuvat ikiaikaiset kaipauksen, rakkauden, koston ja joukkohysterian tunteet.
Olin myös kirjaa lukiessa melko varma, että pääsen kommentoimaan kliseisestä naiskuvasta noitamyyttien yhteydessä (on tässä vähän sitäkin, kuten myös jonkin verran tissi- ja eritefiksaatiota), mutta lopussa kokonaisuus kiertyikin sillä lailla …
Kertomus syrjäistä hollantilaiskylää vuosisatoja piinanneesta noidasta ja noidan kirouksesta. Kirjasta on olemassa kolme erilaista versiota: alkuperäinen hollantilaisversio, amerikkalaistettu käännös ja tämän jenkkiversion mukaiseksi laadittu uusi hollantilaisversio. Luin näistä viimeksi mainitun. En tiedä, kuinka paljon vähemmän jenkki se alkuperäisversio olisi ollut (koska eihän sitä enää myynnissä ollut siinä vaiheessa, kun pääsin itse kirjaa ostamaan), mutta kyllähän tämä aika lailla angloamerikkalaishenkiseltä meiningiltä tuntui.
Ajankuva on toisaalta hyvin täsmällinen — tapahtumat sijoittuvat 2010-luvulle, ja nimeltä mainitaan sellaista teknologiaa kuin YouTube, WhatsApp, GoPro, MacBook ym., joten tässä ja nyt -tuntu on vahva, mutta nopeasti vanheneva — mutta toisaalta hirveän hapuileva: kylää piinaava noita eli 1600-luvulla, mutta hänestä puhutaan keskiaikaisena. Toisaalta ajankuva on vain pintaa, jonka alla kuohuvat ikiaikaiset kaipauksen, rakkauden, koston ja joukkohysterian tunteet.
Olin myös kirjaa lukiessa melko varma, että pääsen kommentoimaan kliseisestä naiskuvasta noitamyyttien yhteydessä (on tässä vähän sitäkin, kuten myös jonkin verran tissi- ja eritefiksaatiota), mutta lopussa kokonaisuus kiertyikin sillä lailla sopivasti ympäri, että ei tämä tältä osin nyt ihan toivoton tapaus ollutkaan.
Kaupungit ovat aina kiehtoneet minua. Jo lapsuudessa koin 80-luvun kullan- ja neonhohtoiset kauppakeskukset suorastaan taianomaisina ja mystisinä paikkoina, eikä viehätys ole sittemminkään hävinnyt. Joten Andersonin todellisia ja kuvitteellisia kaupunkeja ja arkkitehtuuria luotaava eepos vaikutti täydelliseltä kirjalta minulle. Mutta niin kuin aina käy, odotukset eivät aivan täyttyneet. Monet kirjan teemoista kutkuttavat mielikuvitusta ja intertekstuaalisia anekdootteja lentelee joka suuntaan, mutta kaikkinensa kirja tuntuu melko pinnalliselta raapaisulta, jossa aiheiden määrä on päätynyt käsittelyn laadun edelle.
Review of 'Dutch: A Comprehensive Grammar' on 'Goodreads'
3 stars
Vaikka nimessä lukee ”comprehensive”, niin monet kielioppisäännöt on esitelty vertaamalla englantiin, ts. kerrottu vain, mikä poikkeaa englannista. Kirjan täysimääräinen hyödyntäminen edellyttää siis sitä, että tuntee englanninkin kieliopin sangen hyvin.
Een verhaal over de ziekte van de blanke middenklasse. Spoiler: het heeft iets met o.a. seks te doen. Maar wat ander kan je wachten als de auteur een zo'n ”Gaan we neuken?” profielfoto heeft:
Review of 'No Time Like Show Time (Hermux Tantamoq Adventures)' on 'Goodreads'
3 stars
Jos nyt lähdetään siitä, että olen ainakin neljännesvuosisadan ohi kirjan kohderyhmästä. Sikäli ihan vauhdikas ja käänteikäs tarina, mutta tuntuu, että tämä yrittää olla yhtä aikaa vähän kaikkea ja sitä yrittäessään sortuu toisintamaan kaikki mahdolliset eri dekkarilajityyppien kliseet. Erityismiinusta kömpelöstä suomennoksesta. (Niin tosiaan, merkkasin lukeneeni tämän englanniksi, vaikka oikeasti luin suomennoksen, mutta kun suomennosta ei löytynyt täältä tietokannasta enkä jaksanut nähdä vaivaa sen lisäämiseksi.)