User Profile

Keski-ikäinen toisen polven maahanmuuttaja oppii tuntemaan äitinsä ja sukunsa menneisyyden entisessä kotimaassa ennen kuin on liian myöhäistä eli ennen kuin äidillä todettu muistisairaus ehtii tehdä tuhojaan. Aluksi tämä alkoi vähän turhan tavanomaisena vuosituhannen vaihteen ”ollaan kaikki tosi hyvin toimeentulevia keskiluokkaisia liberaaleja” -jenkkihöttönä, mutta kasvoi pian kiinnostavammaksi, eivätkä Kiinaan sijoittuvat osiotkaan tuntuneet häiritsevän orientalistisilta. Joitain kiinnostavia sivupolkuja olisi voinut puida enemmän, ja etenkin lopussa tuntui avautuvan yksi sivujuonne tavalla, joka tuntui tosi tärkeältä, mutta se oli ilmeisesti vain väärä hälytys. Ihan jees siis kuitenkin.

Tanskalaistrilleri syrjäisellä saarella elävästä eristäytyneestä perheestä, jonka kaikki tietävät oudoksi mutta jonka elämään kukaan ei puutu koska sehän olisi tunkeutumista, ja trilleriksihän se muuttuu. Ihan jees, joskin suomennos tuntui hieman viimeistelemättömältä (toki nyt itse juuri yhden suomennoksen viimeisteltyäni kiinnitän tähän seikkaan varmaankin suhteettoman paljon huomiota).

Vähän niin kuin Veriruusujen vastinpari eli Suomen sisällissota valkoisten näkökulmasta. Reikäpäistä huumoria, raakuutta ja unelmien romuttumista, eli oikein hyvän kirjan ainekset, ja vieläpä tarjoiltuna rehevällä kielellä. Kerrontatekniikka tekee tästä kuitenkin vähän hajanaisen kokonaisuuden: näkökulmahenkilö vaihtuu muutaman sivun välein, joskus jopa kahdesti samalla sivulla, ja aina ei tunnu että lukisi yhtenäistä romaania. Lukukokemuksena siksi työläämpi kuin Kannon aiemmat romaanit.

Olipas tympeä kirja. Puitteina on jaavalainen satamakaupunki ja aikajanana noin koko 1900-luku, joten odotukset olivat korkeammat. Mutta eihän tässä muuta tehdä kuin raiskataan, nussitaan joskus ihan ilman raiskaamistakin, ja halvennetaan ja esineellistetään naisia. Väliaikoina sitten teurastetaan ihmisiä. Kannessa on sitaatti, jossa kirjailijaa verrataan Gabriel Garcia Márqueziin ja Salman Rushdieen, ja varoitus kannattaakin ottaa todesta.

Useimpien viittomakielten tapaan myös indonesialaista viittomakieltä on toistaiseksi tutkittu aika vähän. Kirjassa onkin ensin kattava kuvaus Indonesian kuurojen ja viittomakielisten tilanteesta ja historiallisesta kehityksestä, ja tämä on helposti kirjan kiinnostavin osuus. Varsinaisessa analyysiosuudessa keskitytään kahden kieliopillisen piirteen korpuspohjaiseen variaatioon, eli missään tapauksessa yhteen kirjaan ei ole saatu kaikkea indonesialaisen viittomakielen variaatiota (Palfreymanilla on näitä julkaisuja jonossa useampia, joissa hän paneutuu sitten muihin piirteisiin). Analyysin jälkeen pohditaan kysymystä siitä, voidaanko puhua yhdestä indonesialaisesta viittomakielestä vai olisiko parempi puhua useasta erillisestä kielestä, ja kallistutaan alustavasti yhden kielen kannalle. Paikoin kankealukuinen, mutta ehdottoman relevantti meikäläisen interesteille.

Romaani diktatorisessa Etelä-Koreassa vuonna 1980 tapahtuneesta siviilien joukkoteurastuksesta ja sen elämänmittaisista vaikutuksista hengissä säilyneisiin. Tapahtumien keskipisteenä on sotilaiden kylmäverisesti tappama, aseettomana antautunut alaikäinen poika, ja muut henkilöt — kirjailija mukaan lukien — kelailevat omaa suhdettaan tähän poikaan ja ajan tapahtumiin yleensä. Vähäeleisessä raakuudessaan kylmäävää luettavaa.

Alkoholistin tytär joutuu aikuistumaan liian varhain ja päätyy hätiköidysti vaimoksi miehelle, joka paljastuu väkivaltaiseksi sadistiksi. Romaanissa pohdiskellaan sitä, minkä voi laskea pahuuden (tai itsekurin puutteen) ja minkä sairauden syyksi, sekä sitä, missä määrin epäterve suhde on seurausta molemminpuolisesta dynamiikasta. 1930-luvun kielenkäyttö on välillä hupsua ja dialogi monin paikoin hämmentävän poukkoilevaa, mutta näitä samoja teemojahan joudutaan pohtimaan nykypäivänäkin.