User Profile

Oopperan kummitus rupeaa murhaamaan urakalla, mutta show'n pitää jatkua. Maalaisnoidat päätyvät kaupunkiin ja rupeavat selvittämään oopperan salaisuuksia. Naamio jos toinenkin riisutaan ennen kuin kummitus vihdoin kohtaa dramaattisen loppunsa. Keskimääräistä viihdyttävämpää kohellusta ja nokkelaa oopperamaailman kliseiden perkamista.

Amatöörivelho Rincewind päätyy itämaille keskelle vallankumous-kaappaus-valloitussotaa. Orientalistinen vitsailu on vähän nihkeää, eikä raiskausvitsitkään varsinaisesti hauskoja ole. Sanotaan, että semmoista keskitason kohellusta.

Kirkkohistorian väitöskirja C. H. Alopaeuksen (1825–1892) roolista ja elämäntyöstä kuurojen, sokeiden ja kehitysvammaisten opetus- ja seurakuntatyön kehittäjänä. Alopaeus mm. toimi Turun kuurojenkoulun johtajana 1861–1881. Taustoittaa hyvin kysymystä siitä, miksi kuurojenyhteisöt ovat aikoinaan niin vahvasti rakentuneet kirkollisen toiminnan ympärille.

Een dicht- en kortverhaalbundel over depressie en maatschappelijke structuurverandering wie uitkomt als lege huizen. Een heel interessante en tot nadenken stemmende vergelijking.

Trilogian päätösosa, valitettavasti luonteeltaan sellainen ylipitkä ja väkisin väännetty. Kokonaiskuvaa on vaikea muodostaa, ihmisestä ja tapahtumasta toiseen hypätään vähän väliä, mikään ei oikein tunnu etenevän, ja sitten tulee kuin puskista ylidramaattinen loppu. Vähän kuin minä ala-asteella ainetta kirjoittamassa: kun en enää tiennyt, miten päättäisin aivan väärään suuntaan lähteneen tarinan, lopulta kaikki vain kuolivat. Mutta vain vähän, koska ei tässä kaikki kuolleet. Oho, spoilasin!

Jälleen kerran Kuolema kyllästyy osaansa ja lähtee etsimään jotain muuta, ja ihmisen pitää ruveta hoitamaan Kuoleman hommia. Hohhoijaa... Sitten rockmusiikki rupeaa villitsemään kansaa, ja päästään pohtimaan, mitä kuolemattomuus tarkoittaa. Sekä tietenkin vääntämään paljon sanaleikkejä rockbändien ja -biisien nimistä. Tämä olisi ehkä ollut vähemmän puuduttava, jos tässä olisi ollut jotain omaperäistäkin eikä pelkkää rock- ja elokuvakliseiden coverointia.

Tällä kirjalla tuntuu olevan jotenkin valtava maine suomifandomissa, mutta minuun tämä ei ihan kolahtanut. Kirja on leimallisen kaksarimainen ja koostuu kovan scifin puitteisiin puetuista humanistisista novelleista, jotka muodostavat jonkinlaisen yhtenäisen kaaren. Kaikkialla tunnelma on masentavan yksinäinen, ja kokonaissanoma on, että vaikka ihminen kuinka leviäisi kautta avaruuden, olisi hän silti oman pienuutensa vanki. Ja välillä ihmisellä on isot tissit, joita on kiva puristella kylpyammeessa.

Rasististen ennakkoluulojen ja syrjinnän provosoimat jengimellakat uhkaavat Ankh-Morporkin rauhaa, ja yövartioon palkatut vähemmistöalokkaat joutuvat heti rauhoittelemaan tulehtuneita välejä. Samaan aikaan hullu asemies murhaa ihmisiä pyrkiessään kohti päämääräänsä, saada kaupunkiin jälleen kuningas — joka todisteiden mukaan ei ole kukaan muu kuin yövartion karismaattisin hyvä kyttä. Tiivistunnelmainen urbaani kohellus on edelleen (tai jälleen) hyvin ajankohtainen, kun rasismi ja poliisiväkivalta liikuttavat ihmisiä ja vaatimukset poliisitoiminnan alasajosta kovenevat. Romaanissa kuitenkin hyvä kyttä lopulta pelastaa päivän, säilyttää hyvyytensä ja onnistuu saamaan yövartiolle lisää resursseja. Siitä huolimatta lukuelämyksenä tämä on sarjan keskimääräistä tasoa parempi.

Novellikokoelma, jossa älykäs ja aina yhtä moitteettomasti käyttäytyvä herrasmiespalvelija ratkaisee tyhjäntoimittajapoikamiesisäntänsä tyhjänpäiväisiä henkilökohtaisia ongelmia sukulaisten, kaverien ja naisten suhteen. Minun on vaikea löytää hauskuutta sadan vuoden takaisesta brittiläisestä luokkayhteiskunnasta, mutta kirja ansaitsee toisen tähtensä vivahteikkaalla kielenkäytöllä. Tätä lukiessa jäin miettimään, millaista ficciä saisi aikaan asetelmasta, jossa Jeevesillä keittää yli (ilman että se tietenkään näkyy mitenkään).

Tämä on päätynyt hyllyyni kaksikielisenä kuriositeettina, ja ehkä joskus osaan farsiakin niin että voin lukea myös sen puolen tästä kirjasta. Mutta niin, runoja ja kolumneja, ei mitään erityistä.

Syrjäisessä ja pienessä kuningaskunnassa on tulossa kuninkaalliset häät, ja tuleva kuningatar Magrat etsii pikakelauksella itseään. Häävieraiden joukossa on myös Granny Weatherwaxin nuoruudenheila, ja joitakuita vanha suola janottaa niin että pitää hypätä jokeen janoa sammuttamaan. Mutta maailmojen välinen raja häilyy, ja haltiat ovat tulossa loisimaan ja pilaamaan kaiken. Pratchett hahmottelee aateliston todellisia kasvoja tarinassa, joka on taas vaihteeksi ihan hauska.

Novellikokoelma. Osassa novelleista on todella vahva ja sopivalla tavalla kutkuttava outouden tunne, ja osa novelleista taas on aika plääh. Välissä myös joitain runomuotoisempia tarinoita.

Tällä kertaa ruoditaan uskontoja, filosofiaa ja jumalten olemusta sekä muovataan pseudolähi-itää uuteen uskoon. Kirja lähti vähän hitaasti ja puuduttavasti liikkeelle, mutta vetävyys kasvoi olennaisesti tarinan edetessä.

Keskimäärin ihan viihdyttäviä novelleja. Parhaiten mieleen jäivät kovan onnen ketku Claudista kertovat tarinat. Sen sijaan kaikissa vanhemmissa Playboyssa julkaistuissa veijarinovelleissa olennaisena juonielementtinä oli jonkin sortin raiskaus, mikä ei tietenkään genressään ole mitään poikkeuksellista, mutta teki kokoelman lukemisesta vähän nihkeää.