User Profile

Ihan mukavan reipashenkinen veijaritarina elävästi ja tunnelmallisesti kuvatussa maailmassa. Erityisesti pidin siitä, että vaikka tässä seurataan nuorten aikuisten seikkailuja, mitkään väkinäiset romantiikkakuviot eivät tulleet sotkemaan hyvää tarinaa.

Valitsin tämän kirjan perkeet-haasteen kohtaan 11. taidenäyttelystä tai museon näyttelystä laadittu kirja, mutta sitten viimeisellä sivulla kävikin ilmi, että kirja ilmestyi ennen kuin näyttely oli sovittu, joten pitänee sitten myöhemmin lukea haastetta varten jokin toinen, ehdon täyttävä kirja.

Ihan kiinnostavaa kväärikuvastoa noin sadan vuoden takaa. Tekstiosuudet ovat sinällään mukavasti kuvien kulttuurihistoriallista kontekstia valaisevia, joskin kielenkäyttö on ehkä vähän tarpeettoman räävitöntä ja huoletonta (sellainen aavistuksen ajattelematon cishomo-oletus tekijästä syntyy). Erityisesti särähtää, kun queerin suomennoksena käytetään mautonta ja harhaanjohtavaa sanaa pervo.

Vuoden 1549 Englantiin sijoittuva historiallinen dekkari, jossa sarjan nimihenkilö, asianajaja Shardlake lähtee korkea-arvoisen henkilön toimeksiannosta selvittämään Norwichissa tapahtunutta murhaa. Tarinan edetessä murha jää melkeinpä sivuseikaksi, kun pääosaan astuvat laajat maalaiskapinat yhteismaiden laittomia aitaamisia vastaan. Tuhanteen sivuun mahtuu paljon elävöitettyä kuvausta siitä historiallisesta aikakaudesta ja prosessista, jota Marx on kutsunut pääoman alkuperäiseksi kasautumiseksi, ja niin päähenkilön kuin kirjailijan sympatiat ovat selvästi köyhälistön puolella. Ja kyllä se murhakin selviää aikanaan.

Tämä on sarjan seitsemäs osa, ja luulin jo kuudennen osan kohdalla, että sarja päättyisi ja päähenkilö jäisi eläkkeelle. Mutta tämä lähtikin nyt jatkumaan oikein hyvin, ja yllätyin myönteisesti siitä, mihin suuntaan tarina kääntyi. Varmasti luen seuraavankin osan, jos sellainen taas ilmestyy.

Ihan käypänen tarina.

Luin tosiaan koko Brechtin runotuotannon saksaksi, vaikka saksantaitoni ei ole kaikkein erinomaisin (tämä on vasta toinen saksaksi lukemani kaunokirjallinen teos). Näin laajaan pakettiin mahtuu toki hyvin monenlaista tavaraa. Brechtillä on joitakin erinomaisen tunnettuja ja erinomaisia runoja, jotka Suomessa ovat tulleet tutuiksi etenkin laulujen sanoituksina. Ne nousivat esiin myös tämän kokoelman helminä. Sen lisäksi erityisen mieleenpainuvia runoja oli suhteellisen vähän, ja suurin osa oli sellaista tulinpa lukeneeksi -tasoa (mikä voi toki johtua myös heikosta kielitaidostani).

Brechtin tuotannossa erottuvat myös eri aikakaudet melko selvästi. Terävimmillään hän on ehkä 1920–30-lukujen tuotannossa, mutta natsien valtaannousun jälkeen runot tuntuvat muuttuvan aina vain osoittelevammiksi ja nokkeluus tuntuu lähinnä itsestäänselvyyksiltä (tai ehkä se vain tuntuu siltä näin muutamaa sukupolvea myöhemmin lukiessa). Toisen maailmansodan jälkeisen ajan runous tuntuu suorastaan viran puolesta sosialistiselta elikkäs melko puisevalta.

Jos ei ole aivan ehdoton Brecht-fani, niin varmaan riittää, kun lukee vain ne Brechtin kuuluisimmat runot, sillä ne ovat kuuluisia ihan syystä.

Joukkoon mahtui niin mukavasti viihdyttäviä kuin vähän keskinkertaisempiakin novelleja. Tätä lukiessa heräsi ajatus, että mikähän mahtaa nykyään olla suhdeluku vuoden aikana julkaistavien fiktiivisten murhien ja oikeasti tapahtuvien murhien välillä. Varmaan aika suuri.

Scifillä turboahdettu veijarivaras- ja salapoliisiromaani. Kaiken kaikkiaan vähän turhan vieraannuttava lukukokemus. Lopetuksen pitäisi kai saada odottamaan jatko-osaa, mutta eipä sellaista innostunutta tunnetta päässyt syntymään.

Hyvin kirjoitettu syväluotaus hollantilaisen kansallisidentiteetin kehittymiseen ja ulottuvuuksiin 1600-luvun ympäristössä. Kuten kaikkien kansallisidentiteettien, myös hollantilaisen identiteetin perustana on käsitys erityisasemassa olemisesta. Se on syntynyt toisaalta materiaalisesta erityisyydestä (vesi on jatkuvasti uhkana, mutta vaurautta on silti enemmän kuin missään muualla, jne.), toisaalta poliittisesta erityisyydestä (ainoa porvarillinen tasavalta feodaalisten monarkioiden keskellä), ja sitä vahvistavat humanistiset ja reformistiset katsomukset.

Kultakauden eri kulttuurisia ulottuvuuksia tarkastellaan ennen kaikkea aikalaislähteiden eli kirjojen ja maalaustaiteen kautta, ja on kiinnostavaa huomata, miten monilla nyky-Hollannissakin havaittavissa olevilla kulttuurisilla piirteillä on juuret vuosisatojen takana.

Kirja on 1980-luvulta, joten siinä on se ilmeinen puute, että siirtomaiden osuutta hollantilaisen vaurauden kertymisessä ei ole oivallettu tarkastella vielä yhtään, samoin muukalaisiin suhtautumista koskevassa luvussa käsitellään vain juutalaisia ja romaneja eikä mainita sanallakaan siirtomaiden asukkaita tai siirtomaista Hollantiin muuttaneita. Muuten oikein mainio kirja.

Tämmöinen ihan sujuvasti luettava romaani nuorten aikuisten perhe- ja parisuhdekuvioista 80-luvun alun Yhdysvalloissa, eli siis yhden sukupolven ja yhden mantereen päässä omasta elämästäni. Aika iso osa juonesta on yhden päähenkilön kaksisuuntaisella mielialahäiriöllä, mutta en ole kykenevä arvioimaan, onko se kirjoitettu hyvin vai huonosti.

Tämä oli oikein toimiva kirja. Tarinan alkupuolella erinäiset piirteet yhdyskunnan kuvauksessa häiritsivät niin, että jo vähän harmitti, mutta tiedon lisääntyessä ne saivat äkkiä kammottavalla tavalla selityksensä. Trilogian ensimmäinen osa päättyy niin, että jatkoa odottaa uteliaana.

Dostojevskille ominaiseen tapaan taas hyvää ja oivaltavaa sanailua.

Ruotsalainen luonnontieteilijä C. F. Hornstedt (Linnén oppilaan oppilas) matkusti Jaavalle keräilemään kasvi- ja eläinlajeja. Sieltä hän kirjoitti opettajalleen kirjeitä, jotka myöhemmin kotiin palattuaan kirjoitti uusiksi eri tavalla jaoteltuna. Sisältö on tiettävästi melko samanlainen, mutta ehkä näissä uusiksi kirjoitetuissa on vähemmän henkilökohtaista sanailua professorin kanssa tai jotain.

Kirjeet ovat sinällään melko tavanomaista matkakertomusta: mitä kaikkea tuli nähtyä ja tehtyä paitsi Jaavalla myös pitkillä laivamatkoilla sinne ja takaisin ja välisatamissa. Idän eksotiikkaa ja siirtomaaherruutta, kyllähän te tiedätte. Kirjeiden lisäksi Hornstedt toi Jaavalta paljon kasvi- ja eläinnäytteitä (myös eläviä eläimiä, mutta ne kuolivat kotimatkan aikana ja säilöttiin) sekä piirroksia kasveista ja eläimistä.

Tässä kirjassa itse uusiksi kirjoitettujen kirjeiden osuus on noin puolet tekstisisällöstä, toinen puoli on nykytutkijoiden aineistosta kirjoittamia artikkeleita. Mielenkiintoinen kurkistus neljännesvuosituhannen taakse.

Tarina alkoi kiinnostavasti, mutta sitten se äkkiä muuttuikin ihan eri tarinaksi ja lopuksi vielä joksikin ihan muuksi, eivätkä ne uudet tarinat olleet lainkaan niin kiinnostavia kuin lähtötilanne. Pitkän matkaa erilaiset liiaksi reaalimaailmaa muistuttavat seikat häiritsivät kovasti, ja vaikka niille lopuksi löytyikin selitys, se tuli vähän liian myöhään, että niitä olisi enää jälkikäteen jaksanut nähdä uudella tavalla. No joo, ehkä en vain ole läpensä yhdysvaltalaisten highschool-tarinoiden kohderyhmää, en edes silloin, kun ne on sijoitettu mielikuvitusmaailmaan. Lisäksi suomennos on sangen kömpelö.

Huomattavasti akateemisempi ja perusteellisuuteen pyrkivämpi esitys ruotsalaisesta siirtomaahistoriasta ja siihen liittyvästä orjuudesta ja orjakaupasta kuin taannoin lukemani suomenkielinen aihetta käsittelevä kirja. Tunnelmamaalailun ja nykypäivän saarelaisten kanssa rupattelun sijaan kirjassa keskitytään alkuperäisiin asiakirja- ja aineistolähteisiin ja tilastoihin.

Rikos ja rangaistus sai kunnian tulla valituksi tämän vuoden Perkeet-lukuhaasteen kohtaan 13. Kirja, joka oli suosikkisi joskus paljon nuorempana mutta jota et ole nyt vuosiin lukenut. Haastekohdan taustalla on ajatus, että aika usein nuoruuden suosikit osoittautuvat myöhemmällä iällä luettaessa melko keskinkertaisiksi tekeleiksi.

Mutta Rikokselle ja rangaistukselle ei nyt käynyt näin. Tykkäsin tästä edelleen tosi paljon. Mahdollisesti viehätyin nyt eri kohdista kuin kaksikymmentä vuotta sitten, mutta tässä on tosiaan paljon hersyvyyttä ja erinomaisesti kirjoitettuja henkilöitä ja dialogia. Toki rönsyileviä sivujuoniakin on, ja väliin ihmetyttää, mikä niiden paikka kokonaisuudessa on. Mutta niitäkin on ilo lukea. Ja Pietari kaupunkina näyttäytyy tässä jotenkin paljon elävämpänä kuin monissa muissa lukemissani venäläisklassikoissa. Dostojevski jatkaa vahvasti venäläisten klassikkojen suosikkinani.