User Profile

Finally finished with this book in time to return it to the library before going on summer vacation. I found it moving, and some of the stories were sad or difficult to read - but also, it's a book full of reasons for optimism. It was telling to see common themes emerge in people's stories; I learned a lot about the different intersecting cultures, traditions and power structures one finds amongst Sámi peoples, and also in Sápmi (definitely not always the same thing). Taken as a whole, many of the people interviewed really are queering Sápmi - questioning existing structures and norms. It would be interesting to know how much has changed or improved since this book came out over a decade ago.

Tiivis ja turhia rönsyilemätön tarina keskiluokkaisesta perheestä, joka yrittää löytää paikkansa pienessä maalaiskylässä, mutta perheen lapsi kuoleekin. Oikeastaan tarina alkaa siitä, kun vanhemmat yrittävät päästä eteenpäin lapsensa kuoleman jälkeen, ja kuolemaan liittyvät olosuhteet paljastuvat kitsaasti kirjan edetessä. Jotain vuosisataista siihen tuntuu liittyvän.

Tunnelma toimii, ja englantilaisten maalaiskylien ja perheiden painostava dynamiikka suorastaan vyöryy lukijan päälle. Tämän tästä saa kyllä miettiä, että miksi brittien pitää aina vääntää itsensä sellaisille mutkille kanssakäymisessään.

Kokoelma spekulatiivisia välähdyksiä nykyisen Suomen alueella (esi)historian saatossa asuneiden kansojen elämästä. Isomäelle tyypilliseen tapaan infodumppia on paljon, naiskuvaus on kömpelöä ja ihmiset tuntuvat toimivan lähinnä persoonattomina välineinä maailman kuvaukselle. Kirjassa on kuitenkin hetkensä, etenkin silloin kun päästään toiminnallisempiin kohtauksiin, ja Lallin kostoretki on suorastaan erinomaisesti kuviteltu ja kirjoitettu. Viimeiset viitisenkymmentä sivua ovatkin sitten asiatekstiliite, jota en tällä kertaa jaksanut edes lukea.

Lapsen äänellä kerrottu kasvutarina ja sukukertomus kongolaisesta perheestä Tansaniassa. Takana ovat väkivaltaiset siirtomaa-ajat, mutta kotikasvatus on edelleen ankaraa ja väkivaltaista ja asenteet tiukan misogyyniset.

No huh, olihan kirja! Kehyskertomuksena on kahden varhaisteini-iässä ystävystyneen pojan lievästi sanottuna ongelmallinen on–off-ystävyyssuhde ja heistä toisen perheeseen ja etenkin kaksoisveljeen liittyvä mysteeri. Kirjan rakenne ei ole kuitenkaan millään tavalla suoraviivaisesti etenevä tai ylipäätään helppo. Teemoja on paljon, joista keskeisimpänä mainittakoon kuvan ja kuvattavan välinen suhde, somejulkisuus ja äärimmäisyyteen menevä ainutkertaisuuden vaatimus sekä rikkaista maista saapuvan massaturismin vaikutukset köyhiin maihin ja niiden paikallisyhteisöihin. Ja kun sanon, että rakenne ei ole mitenkään helppo, niin tarkoitan mm. sitä, että monessa kohdassa en lukijana ollut varma, olinko nyt ymmärtänyt jonkin asiat kunnolla vai jäikö jotain nyt ikuisesti mysteeriksi. Mutta kuten Rasi-Koskisen kirjojen kanssa yleensä, niin tämä on taas niitä kertomuksia, jotka jäävät lukemisen jälkeen pitkäksi aikaa elämään lukijan mieleen, kun mieli yrittää täyttää tarinan aukkokohtia ja yhdistellä katkelmia toisiinsa. Erinomainen!

Hautalan romaaneille tuttuun tapaan tämäkin pitää hyvin otteessaan ja saa lukemaan aina yhden luvun lisää. Vanhat kerrostaloasunnot, raput ja kellarikäytävät ovat useimmille tuttuja paikkoja, ja tähän tuttuuden tuntuun ja näiden paikkojen tietynlaiseen perustavanlaatuiseen kolkkouteen romaani rakentaakin suuren osan tunnelmastaan. Jälleen liikutaan Vaasassa ja selvästi tunnistettavissa paikoissa — mitä mahtavat oikeassa talossa asuvat ajatella romaanista, onkohan asuminen muuttunut karmivammaksi?

Yhtä kaikki, kauhuromaani on onnistunut, kun sitä lukiessa kokee epämiellyttäviä tunteita, ja niin kävi tälläkin kertaa. Tosin loppu oli Hautalan romaaneista poikkeavalla tavalla ehkä vähän turhankin katarttinen. Tai no, miten sen ottaa, nyt kun tarkemmin miettii, niin ei päähenkilö lopussa millään lailla helpolla päässyt.

Miehinen romaani äärioikeiston noususta ja taidealan ahdistelijaäijistä ajalta, jolloin näistä aiheista saattoi spekuloida vielä jotenkin kevyen intellektuelliin sävyyn. Ja vaikka pääosin kirja tuntuukin sanovan, että tämmöiset munanheilaajat ovat lähinnä pateettisia luusereita, on kirjailija sortunut siihen, että romaanin huippukohdassa ääneen laitetaan nimenomaan äärioikeistolaisen puolueen johtaja, ja noin muuten kirjasta puuttuvat lähes kokonaan esimerkiksi naisten, rodullistettujen ja muiden alistetussa asemassa olevien äänet. Voi niitä viattomampia aikoja, jolloin älymystö kuvitteli, että fasismi ja seksismi pysähtyvät kun vähän tuhahtelee nenänvartta pitkin.