User Profile

Vaikka sarjan ykkösosan raikkautta ei tässä ihan samassa määrin ollut, tarinan terävyys piti hyvin otteessaan. Juonikuvio on ehkä vähän uskottavuuden rajoilla, mutta se on toteutettu hyvin. Uskonpuhdistuksen aikaiset hengelliset kiistat ovat herkullista luettavaa.

Tämäkin näitä nuorimmaisen iltalukemistoja.

Sain Shardlake-sarjan ensimmäisen osan hyllyyn vasta sen jälkeen, kun olin 2. ja 3. osan lukenut. Siltä pohjalta on sanottava, että ensimmäinen osa totisesti paitsi täytti odotukset myös ylitti ne (myöhemmissä osissa taitaa olla nähtävissä orastavaa kaavamaisuutta), ja kirja on kaiken kehumisen arvoinen luostarimysteeri. Takakansitekstissä sen mainitaan olevan jopa Ruusun nimen veroinen tarina, mutta sanotaan nyt suoraan, että kyllä tämä tarinana on vetävämpi kuin Ruusun nimi: kaikki seikkailu ilman ylipitkiä teologis-poliittisia löpinöitä.

Nuorimmaiselle luin tämän ääneen. Hänen mielestään erittäin hyvä kirja, minun mielestäni joiltain osin vähän heikosti etenevää kerrontaa.

Taidokkaasti kiedottu kuvio kolmen nimihenkilölle läheisen kertojan motiiveista ja näkökulmista. Mutta ah ja voih, kerronta on suuren osan kirjaa aivan tuskastuttavaa. Ensimmäiset kaksi kolmasosaa on tämän tästä sellainen olo, että heitänkö kirjan seinään ja annan olla, kun henkilöt ovat sellaisia tyypillisiä suomalaisia proosapölkkyjä, jotka eivät ikinä osaa sanoa mitään eivätkä varsinkaan kokonaisia lauseita, pudottelevat vain harvakseltaan yksittäisiä täytesanoja ja jättävät kaiken asian rivien väleihin. Aivan sietämätöntä, ja juuri tällaisen kerronnan takia suomalainen kirjallisuus on monasti niin kamalaa. Ja kun nämä kaksi henkilöä vieläpä junnaavat koko ajan siinä omassa kurassaan ja märehtivät samaa ruohoklimppiä eessuntaassun ihan turhaan niin pitkään — kyllä olisi hyvin saanut ainakin puolet napsaista pois, ja kaikki samat asiat olisivat välittyneet.

Onneksi kolmas kertoja oli sitten ihan puhe- ja ajatuskykyinen yksilö ja onnistui tuottamaan jopa monimutkaisia lauserakenteita. Siitä ilosta kirjan lukikin loppuun ihan kerrasta ja tähtilukemakin pääsi noin korkeaksi.

Herttaisen pikkuvanha yksityisetsivä jatkaa murhatutkimuksiaan sarjan ykkösosaa vähemmän vaarallisissa tilanteissa, mutta ei suinkaan vähemmän mukaansatempaavasti. Kahden kirjan jälkeen kylän pysyvien henkilöiden maneerit alkavat erottua jo varsin selvinä, ja Flavian samanaikainen vanhanaikaisuuden ja ennakkoluulottomuuden sekoitus on välillä suorastaan hämmentävä. Hyvää luettavaa, siispä sarjan seuraavan kirjan kimppuun!

Sain päähäni harjoitella hollannin kuullunymmärtämistä kuuntelemalla äänikirjoja samalla kun luen niitä e-kirjoina. Sattuneesta syystä helpoimmin sekä äänikirjana että e-kirjana on saatavana vanhoja, tekijänoikeuksista vapautuneita kirjoja, joten päädyinpä sitten lukemaan Max Havelaarin. Mutta voi! Vanhoissa kirjoissa saattaa olla vanhanaikaista ortografiaa, ja kieli noin muutenkin saattaa olla nykykieltä vaikeaselkoisempaa. Etenin äänikirjan tahtiin, ja se ei ollut mikään aivan hidas tahti. Niinpä aika paljon jäi nyt tästä kirjasta ymmärtämättä. Ehkä joskus luen uudemman kerran ymmärryksen kanssa, mutta nyt jätän tähdet antamatta, koska en suoraan sanoen osaa sanoa, mistä hyvästä tähdet lankeaisivat.

Hienosti kirjoitettua suomalaista maagista realismia. Talven kuristava ote tuntuu ensi sivuilta asti. Riittävästi ”mitä tässä oikein tapahtui?” -elementtiä, mutta ei liikaa. Henkilöiden nimien samankaltaisuus kyllä hiukan häiritsee sikäli, että eri perheet ja sukupolvet sekoittuvat jatkuvasti mielessä keskenään. Tai ehkä se on vähän tarkoituskin.

Oijoijoijoijoi, alusta aina viimeiseen virkkeeseen asti ihanaa kliseetykitystä! Andahazi on onnistunut luomaan — kenties tahattomasti, mutta eihän psykoanalyytikoista koskaan tiedä — todellisen pienimunaisen harrastelijakirjoittajan märän päiväunen. (Korostettakoon tässä, että päähenkilön pienimunaisuuteen viitataan teoksessa aivan suoraan.) Plussaa peniksen monipuolisista ruokavertauskuvista. Miinusta fraasien ”elämänneste” ja ”elämän eliksiiri” maneerinomaisesta toistelusta (eikö kolme tai useampi yhdellä sivulla olekin jo vähän liikaa?).

Ennen lukemista ajattelin, että mitähän tuubaa tämä on. Lukemisen jälkeen ajattelen, että olipa muuten totisesti mestarillinen tuubasoolo! Tähän ei voi verrata edes Teppo Tulpun tulkintaa Kimalaisen lennosta.

Ihan jees historiallinen kertomus epäonnisesta avioliitosta ja sen seurauksista puolisoiden ja lähipiirin elämään. On tässä murhamysteerikin, mutta se on vähän sivuosassa. Henkilökuvaus on varsin onnistunutta, mutta ehkä kirja olisi ollut kiehtovampi, jos henkilöistä olisi oppinut välittämään enemmän.

Mysteeri, joka ei oikeastaan pidä kovin hyvin otteessaan. Ja mitä siellä — no, siellä, enpä nyt spoilaa enempää — oikeastaan tapahtui? Sanotaan vaikka niin, että vihje tai pari enemmän olisi ollut paikallaan, nyt kaikki jäävät vähän niin kuin roikkumaan ilmaan ja lukijalle jää hivenen petetty olo. Noin muuten uskonnollisen yhteisön (tässä tapauksessa katolisen seurakunnan) kuvaus on kirjassa hyvin keskeisessä asemassa, mutta jostain syystä tämä ei ollut yhtä kutkuttavan kiinnostavaa luettavaa kuin uskontoteeman käsittely usein on.

Nyt täytyy kyllä sanoa, että olen vähän pettynyt. Yleensä Murakamin kirjat ovat olleet kiehtovalla tavalla vähäeleisen maagisia, mutta tässä ei ole mitään magiaa. Tavalliset ihmiset puhuvat vain tavallisista asioista ja jotenkin kohtuuttoman paljon seksistä. Niin ja tietty panevat aina välillä, hohhoijaa. Hyvin kirjoitettu tämä toki on, mutta Murakamin mittapuulla alisuoritus.

Päähenkilö, ärsyttävyydessään, nokkeluudessaan ja täydellisyydessään ihastuttava salapoliisinalku, on kirjoitettu sen verran hyvin, anteeksipyytelemättä ja realistisen uskottavuuden mutkiin jumittumatta, että ei tällaisesta menevästä kirjasta voi olla kuin pitämättä. Erinomainen esimerkki teoksesta, joka lapsipäähenkilöstä huolimatta ei ole ensisijaisesti mitään lasten tai nuorten kirjallisuutta. Sarjan myöhemmät osat pääsevät ilman muuta lukulistalle.