User Profile

Olin ilmeisesti lukenut esittelytekstin vähän huolimattomasti, koska odotin ihan erilaista tarinaa. Sen sijaan sain eteeni autofiktiivisen matkakertomuksen, jossa hollantilaismies lähtee surinamelaisäitinsä kanssa käymään ensimmäistä kertaa elämässään Surinamessa. Sitten siellä kierretään kaikkia sukulaisia ja äidin vanhoja kotiseutuja. Välissä kerrotaan äidin ja vähän isänkin elämäntarinaa ja perheen kipukohtia. Taustalla on koko ajan Surinamen presidentinvaalit, joiden takia päähenkilö maahan oikeastaan lähti käymään. Noh, lukemisessa kesti siis tolkuttoman kauan, koska odotin ihan toisenlaista kirjaa enkä oikein ollut motivoitunut lukemaan tätä. Mutta jos identiteettipohdiskelut kiinnostaa, niin sitten tämä on ihan jepa kirja.

Kun on lukenut jonkun tavanomaisen harrastajasienestäjille tarkoitetun sienikirjan, jossa esitellään ehkä satakunta sientä, voi helposti syntyä sellainen valheellinen tunne, että no niin, nyt on sienet hallussa. Noh, sitten voi tarttua vaikka tähän sienikirjaan, jossa esitellään runsaat 900 Suomessa esiintyvää sientä ja sanotaan vielä, että yhteensä Suomessa on tuhansia sienilajeja, niin voi kyllä tulla vähän mind blown -olo siitä, miten harhaanjohdetuksi tavanomaisia sienikirjoja lukemalla voi tulla! Oikein mainio opus siis, sienet ovat kiinnostavia ja jännän näköisiä ja niillä on hauskoja nimiä. Eipä tällaista lajimäärää tietenkään yhdellä lukukerralla pysty omaksumaan, ja sienet on joka tapauksessa opeteltava tunnistamaan maastossa yksi kerrallaan, mutta näin kertaluvulla saa kyllä jonkinlaisen yleiskäsityksen siitä, miten monipuolinen sienistö Suomessa on.

Koskisen romaanit ovat aina hyvin kirjoitettuja, eikä tämäkään ole poikkeus. Tarina ei ollut yhtä mukaansatempaava kuin eräät muut Koskisen kirjat, mutta kunhan alun hitaudesta päästiin ohi, tarina lähti rullaamaan turhia nikottelematta. Ja näköjään Neuvostoliiton vankileirit olivat 10-luvun suomalaisen kirjallisuuden suosikkiaiheita, kun siihen päästiin tässäkin kirjassa. Joka tapauksessa mielenkiintoisesti rakennettu historiaspekulaatio.

@krrksch Kiitos tiedosta! Vaikka eiköhän tässä vanhan painoksen avulla eletä, kun se kerran on omassa hyllyssä.

Neljä Turusen näytelmätekstiä, jotka onnistuivat ennen kaikkea ärsyttämään eivätkä hyvällä tavalla. Kaikille teksteille yhteistä on se, että pohditaan naisen asemaa, mutta pohdinnoissa ei päästä irti sellaisesta perustasosta, jossa pohdinta tapahtuu kontrastissa miehen asemaan. Tekstejä vaivaa siis pahalaatuinen cisfeminismi, eikä näistä yksikään läpäise edes Bechdelin testiä — tokko on ollut tavoitteenakaan. Eniten minua miellytti niminäytelmä Tavallisuuden aave, ehkä koska siinä oli eniten samaa henkeä kuin Turusen romaaneissa, jotka noin yleisesti ovat hyvin onnistuneita ja paljon näitä näytelmiä kiinnostavampia lukea.

Tätä kirjaa oli aika uuvuttava lukea. Ensimmäiset kaksi ja puoli sataa sivua tuntuivat aika sekavilta ja tapahtumat irrallisilta, kerrontatyyli oli minusta ärsyttävä, ja vasta viimeisen sadan sivun aikana koko tarinaan tuli jotain tolkkua. Mutta kyllä sitten, kun loppuun asti sai punnerrettua, tästä muodostui melko voimakas kertomus eteläintialaisen yhteiskunnan jännitteistä.

Kertomus 1900-luvun alun Shanghaissa kasvavasta brittipojasta, jonka vanhemmat katoavat ja joka lähetetään Englantiin sukulaistädin hoiviin ja josta sitten tulee menestyvä yksityisetsivä. Tai oikeastaan kertomus siitä, kuinka tämä orvoksi jäänyt mies yrittää selvittää vanhempiensa katoamisen ja siinä sivussa myös... estää toisen maailmansodan syttymisen? Tai jotain? Nimittäin siinä vaiheessa, kun tarina vihdoin käy vähän vauhdikkaammaksi, se käy myös vähän sekavammaksi. Joka tapauksessa brittien siirtomaapolitiikka on kirjassa ihan aiheesta kritiikin kohteena, enkä tiedä oliko kirjoittajan tavoitteena saada lukijat sympatisoimaan päähenkilöä ja hänen perhettään mutta minä en ainakaan sympatisoinut yhtään.

Rakenteeltaan melko tyypillinen seikkailuntäyteinen elämäntarina syntymästä vanhuuden päiviin, mutta kirjasta tekee tavanomaista kiinnostavamman se, että se on kerrottu täkäläisessä kirjallisuudessa harvemmin tavatusta islamilaisesta näkökulmasta. Leo Afrikkalainen eli al-Hasan Muhammad al-Wazzan al-Fasi on todellinen historiallinen henkilö, ja tässä romaanissa Amin Maalouf eläytyy hänen elämäntarinaansa kaikkine käänteineen. Tarina alkaa muslimien hallitsemasta Granadasta, jonka kastiliaanit pian valloittavat, ja Hasanin perhe pakenee Maghrebiin. Hasan pääsee jo nuorena hallitsijan lähettilääksi, mutta aina välillä onni kääntyy huonommaksi ja sitten taas paremmaksi, ja elämä kuljettaa Afrikan halki Kairoon, sieltä Konstantinopoliin ja myöhemmin Roomaan paavin hoviin. Kyllähän tätä ilokseen luki, ja lukukokemusta voi sanoa ennen kaikkea juuri avartavaksi. Suosittelen.